Taas kerran se iänikuinen kysymys kanasta ja munasta. Mikä tuli ensin – musiikkigenre vai siihen sopivat soittimet?
Rockmusiikin tapauksessa väittäisin, että uusista soittimista ja niiden uusista soundeista oli ainakin katalysaattoriksi uuden musiikkityylin syntymisessä.
Rockin tärkein äänilähde on kiistämättä sähkökitaran tallamikrofoni, ja olen itse soittanut lukuisia baarikeikkoja ongelmitta hyvin pelkistetyillä kitaroilla, joissa on vain yksi mikki – tallamikki.
Yksimikrofoninen kitara voi olla vapauttava kokemus ja hyvä alusta oman soundin löytämiseen, koska se pakottaa soittajaa käyttämään entistä laajempaa soittotekniikkojen arsenaalia, sekä tutustumaan perusteellisesti kitaran säätimien vaikutukseen muuhun signaaliketjuun, koska ei voi vaihtaa soundia vaihtamalla yhdestä mikistä toiseen.
Katsotaan hieman yksimikrofonisten lankkukitaroiden historiaa, joka alkoi jo 1950-luvulla.
Alussa soi jazz ja big band -viihde
1920 ja ’30-luvun vaihteessa yleisö rakasti perinnejazzia ja big band -viihdemusiikkia. Samalla soundimieltymykset siirtyivät yhtyeiden kielisoitinosastoissa banjosta kitaraan, mutta akustisen archtop-kitaran soundi jäi volyymiltään lähes aina muiden soittimien – esimerkiksi rumpusetin ja puhaltimien – jalkoihin.
Onneksi tekniset valmiudet kitaran vahvistamiseen olivat yleistyneet samoihin aikoihin. Silloin uusista radiovastaanottimista lainattiin kytkentäkaavat putkivahvistimen valmistamiseen, ja siihen yhdistettiin varta vasten keksitty magneettinen kitaramikrofoni.
Monet varhaiset “sähkökitarat” olivat todellisuudessa akustisia soittimia, joihin oli jälkiasennettu mikrofoni, joko otelaudan loppuun tai plektrasuojaan. Pian alkoivat ilmestyä myös tehdasvalmisteisia sähkökitaroita, joilla oli hyvin usein yksi mikki kaulan lähellä, koska sen ajan kitaristit toivoivat lämpimiä ja muhkeita puhtaita komppi- ja soolosoundeja.
Vielä 1950- ja ’60-luvulla ilmestyivät monia puristeille tarkoitettuja jazzkitaroita pelkällä kaulamikillä.
Country ja steel-kitaran nousu
Kitaramikrofonien ja -vahvistimien syntyminen mahdollisti myös countrymusiikin sähköistämisen ja bändikokojen kasvamisen 1930-luvulla.
Varhaisten sähkökitaroiden lisäksi countrymusiikille keksittiin vielä uusi soitintyyppi – sähköinen lap steel -kitara.
Akustinen steel-kitara tuli alun perin yhdysvaltalaiseen musiikkiin havaijilaisesta musiikista. Steel-kitaran sähköistäminen muutti kuitenkin soittimen rakennetta radikaalisti, ja akustisesta soittimesta tuli puisesta lankusta tehty sähköinen steel-kitara.
Rakenteellinen muutos – sekä steeleissä tavalliset pitkät “otelaudat”, joiden vuoksi mikrofoni oli pakko sijoittaa lähellä tallaa – johti siihen, että uutuussoittimessa oli heleämpi ja purevampi soundi kuin sähköisissä jazzkitaroissa. Hieman diskanttivoittoinen ja naukuva steel-soundi istui kuitenkin erinomaisesti countrymusiikkiin viulujen ja mandoliinien keskellä.
Sähköisestä steel-kitarasta tuli nopeasti hyvin suosittu, minkä ansiosta kuusikielisestä perussoittimesta kehitettiin jo pian laajennettuja versioita. Ensiksi tulivat 7-, 8- ja jopa 12-kieliset lap steel -versiot, sitten kehitettiin kaksi- tai kolmekaulaisia soittimia, joilla oli omat pöydänjalat. Lopuksi tulivat mukaan sellaiset steel-kitarat, joilla on pedaaleja ja polvella työnnettäviä vipuja yksittäisten kielten vireen muuttamiseen. Tällaisia monimutkaisia kitaroita kutsutaan nimellä pedal steel -kitara.
Sylistä hihnaan
Hyvin menevä ja tanssahtava western swing -tyyli oli 1940-luvun loppupuolella suosittu countrymusiikin alalaji USA:ssa. Los Angelesin lähellä työskentelivät samoihin aikoihin kaksi miestä, jotka tykkäsivät western swingistä, ja joilla kummallakin oli erittäin tärkeä vaikutus lankkukitaran syntymiseen.
Paul Bigsby (1899–1968) rakensi alun perin työkseen moottoripyöriä Crocker-brändille ja oli myös mukana firman tuotekehittelyssä. Bigsby ajoi myös itse kilpailuja. Toisen maailmansodan jälkeen hän siirtyi enemmän moottoripyörien kustomointiin ja custom-osien valmisteluun.
Paul Bigsby soitti myös kitaraa ja alkoi rakentaa käsintehtyjä pedal steel -kitaroita muusikoille. Samoihin aikoihin hän tutustui countrykitaristiin Merle Travisiin.
Miehistä tuli ystäviä ja Travis toi Bigsbylle soittimia korjattavaksi. Kun kerran Bigsbyllä oli ongelmia saada yhden Travisin kitaroissa olevan Kauffman-vibraton toimimaan kunnolla, mies päätti keksiä itse paremman ja kestävämmän vibraton. Travis tykkäsi Bigbsyn uudesta järjestelmästä, ja pian monet muutkin kitaristit halusivat ostaa samanlaisen itselleen. Bigsby perusti oman yrityksen, ja firman vibratoista tuli erittäin suosittuja. Bigsby-brändi on nykyään Fender Musical Instrumentsin omistuksessa.
Joskus vuonna 1947 (tai 1948?) Merle Travis pyysi Paul Bigsbyä rakentamaan hänelle lankkusähkökitaran, jolla piti olla steel-kitaran tyylinen ääni, sekä kaikki virittimet lavan yläreunalla.
Tästä syntyi se kuuluisa Travis/Bigsby-kitara, jolla on kaula-läpi-rungon rakenne. Sekä kaula että runko on tehty linnunsilmävaahterasta, kun taas muut puuosat ovat pähkinäpuuta. Talla on esikompensoitu alumiinitalla ja kitaraan on asennettu yksi yksikelainen Bigsby-mikki tallan viereen.
Paul Bigsbyllä ei ollut aikomusta ryhtyä vibratovalmistuksen lisäksi myös sähkökitaroiden sarjatuotantoon, minkä takia hän jätti jälkeensä vain alle 60 Bigsby-soitinta, joista ainoastaan kuusi ovat “tavallisia” (hihnalta roikkuvia) sähkökitaroita.
Fenderin sarjatuotetut kitarat
Leo (Clarence Leonidas) Fender (1909–1991) oli koulutukseltaan kirjanpitäjä, mutta hän oli kiinnostunut nuoresta saakka elektronisista laitteista, niin hän perusti vuonna 1938 radiohuollon ja -myyntiliikkeen “Fender Radio Shop”.
Fender rakasti western swing -musiikkia ja oli korjannut monien kiertävien kitaristien vahvistimet. Lisäksi hän ansaitsi lisää rahaa itsetehdyllä PA-järjestelmällä, jota hän lainasi paikallisille tapahtumajärjestäjille.
1940-luvun alussa Fender tutustui muusikkoon ja keksijään “Doc” (Clayton Orr) Kauffmaniin, joka oli keksinnyt Rickenbackerille maailman ensimmäisen kitaravibraton. Fender ja Kauffman perustivat yhteisen K & F -yrityksen, joka valmisti lap steel -kitaroita ja kitaravahvistimia piensarjoissa. Vuonna 1946 Kauffman kuitenkin lähti yrityksestä, koska hän kaipasi enemmän vapaa-aikaa. Fender päätti jatkaa omalla nimellä.
Vuonna 1948 Fender rakensi kokeiluksi tavallisen kitaran lap steel -kitaran periaatteella, koska hän halusi tietää miltä sellainen lankkukitara kuulostaa. Koska Fender osasi soittaa vain hieman pianoa ja saksofonia, hän lainasi kyseistä prototyyppiä useammalle pikkukaupungin kitaristille. Yksi heistä oli George Fullerton, joka tuli Leo Fenderin yritykseen töihin. Fullerton sanoi, että kitaran soundissa ei ollut mitään vika, mutta soitin oli hänen mielestä epäergonominen ja hyvin ruman näköinen.
Fender ja Fullerton alkoivat kehittää firmalle omaa lankkukitaramallia. He tunsivat Paul Bigsbyn ja Merle Travisin, ja tutustuivat myös Bigsbyn tekemään kitaraan. Fender näki Travis/Bigsby-kitarassa monia hyviä ratkaisuja, mutta hänen päämääränsä oli luoda sellainen kitara, joka olisi suhteellisen helposti rakennettavissa sarjatuotannossa. Myös mahdollisien huoltojen suhteen uuden Fender-kitaran piti olla ongelmaton. Pari-kolme ruuvaria ja yksi juotoskolvi piti riittää kitaran huoltoon.
Vuonna 1950 ilmestyi yhdellä mikrofonilla varustettu Fender Esquire ja sen kaksimikkinen veli Broadcaster, josta tuli muutama kuukausi myöhemmin Fender Telecaster. Uusi soundi oli syntynyt.
Lue lisää: Sähkökitaran mikrofoneista ja niiden erot
Miksi yksimikrofoninen kitara toimii niin hyvin pop- ja rockmusiikissa?
Suurin syy siihen miksi tallamikrofonilla pääsee niin pitkälle on, että mikin sijainti lähellä tallaa vangitsee sähkökitaran soundista hyvin kirkasta versiota. Samoin kuin perinteisessä analogisynassa, jossa subtraktiivinen synteesi filtteröi kirkkaasta lähtösignaalista ylimmät kerronnaiset pois, vain tallamikillä varustetuissa kitaroissa voi käyttää soittimen omia volume- ja tone-säätimiä eri soundien löytämiseen.
Monikanavaiset kitaravahvistimet, sekä nykyinen runsas efektipedaalien tarjonta tekevät yksimikkisistä kitaroista varteenotettavia vaihtoehtoja kitaristien päätyökaluiksi, jos vain kitaran perussoundi on terve.
Yksi mikki, kolme lähestymistapaa
Fender Esquire on yhdellä mikrofonilla varustettu versio Telecasterista, joka kuitenkin tarjoaa nopeita soundien vaihtoja nerokkaan kytkentänsä ansiosta.
Telecasterin mikkikytkin on Esquire:ssa muutettu preset-kytkimeksi. “Kaulamikki-asennossa” tallamikin soundia muutetaan vastuksen ja kondensaattorin voimalla pehmeän tummaksi. Ainoastaan volume-säädin toimii tässä vaihtoehdossa. Keskiasento tarjoaa tallamikrofonin tavallista soundia, jota voi säätää kitaran molemmilla säätimillä. “Tallamikki-asennossa” signaalitieltä poistetaan tone-potikka kokonaan, minkä ansiosta tallamikkisoundi saa vielä pienen lisäannoksen diskanttia.
Gibson Les Paul Junior ilmestyi vuonna 1954 edullisena oppilasmallina ja ensiaskeleena Gibson-lankkukitaroiden maailmaan. Gibsonin laadukkaan työnjäljen ja P-90-mikrofonin maukkaan soundin ansiosta Junioreista tuli nopeasti myös ammattikitaristien työjuhta.
Samoin kuin koko Les Paul -mallisto muuttui monissa yksityiskohdissa alkuperäisen tuotantojakson aikana (1952-1962), myös Junior-versiossa nähtiin muutoksia. Junioreita on myös nykyään saatavana kolmessa eri reissue-versiossa, joissa rungon muoto on eri alkuperäisen aikakauden mukaan.
Kaikki Les Paul Junior -kitarat tehtiin – ruusupuista otelautaa lukuun ottamatta – kokonaan mahongista, siis ilman rungon kaarevaa vaahterakanta. Singlecut-version runko on ulkomuodoltaan hyvin samanlainen kuin Les Paul Standardissa, ja kitarassa on yksi soololovi.
Doublecut-versio ilmestyi vuonna 1958, ja kitarassa on nimensä mukaisesti kaksi soololovea.
Vuonna 1961 taas ilmestyi kokonaan uusittu Les Paul -mallisto. Kun kitaristi Les Paul jätti vuonna 1962 endorserisopimuksensa uusimatta tämä mallisto sai uudeksi nimeksi Gibson SG.
Kaikki Gibsonin Juniorit tarjoavat P-90-mikille master-volume ja master tone-säätimen.
Nykyajan yksimikrofoniset kitarat
Lähtölaukaus nykyaikaisille yksimikrofonisille kitaroille löytyy 1980-luvun alkumetreillä ja Eddie van Halenin yhteistyössä Kramer Guitarsin kanssa.
Monet nykyaikaiset yhden mikin sähkökitarat on suunniteltu hard rock- ja metal-kitaristeille. Mikrofoni on tällaisissa kitaroissa tehokas humbucker, monesti aktiivinen EMG-mikki. Usein näissä kitaroissa on joko Gibson-tyylinen tallaratkaisu tai sitten lukkovibra (Floyd Rose).
Näitä kitaroita saa monilla erityylisillä rungoilla. Myös kaulan kiinnityksessä on mallien ja brändien välillä eroja, jotka vaikuttavat suoraan soittimen perussoundiin. Ruuvikauloista saa lähtökohtaisesti hieman Fender-maisempaa soundia kuin liimakauloista (tai kaula-läpi-rungon-rakenteesta), joka on Gibson-tyylisempi.
Kirjoittaja: Martin Berka
Lue lisää: Fender Stratocasterin tarina ja neljä edullista Strato-tyylistä kitaraa
Lue lisää: Se ”parempi” Lespa – Les Paul Customin tarina
