Suurien soitinmyymälöiden omat talon brändit eivät ole uusi ilmiö, vaan jo sata vuotta sitten Yhdysvalloissa tunnettu bisnesmalli. Suuri soitintalo – tai soitintukku – lupaa ostamaan suoraan valmistajalta ilman välikäsiä tietyn vähimmäismäärän soittimia joka kuukausi, minkä hyväksi se saa oman brändin logot soittimille. Joskus – esimerkiksi C. F. Martinin ja Ditson-nimisen firman, ja dreadnought-kitaran tapauksessa – yhteistyöstä syntyivät jopa kokonaan uusia soitinmalleja.
Silloin ennen vanhaan talon brändien vaikutus oli lähes aina paikallinen, koska internetiä ei ollut vielä keksitty, mutta tänä päivänä internetin ja sosiaalisten medioiden ansiosta suurien nettikauppojen omista brändeistä on tullut etenkin edullisissa ja keskihintaisissa kitaroissa maailmanlaajuinen ilmiö.
Sellaiset kitaramerkit kuin Fame (Music Store Cologne) tai Harley Benton (Thomann) tunnetaan myös Saksan rajojen ulkopuolella, ja niiden tuotteet näyttävät ainakin paperilla houkuttelevilta. Vaikka mielestäni kannattaa aina suosia kotimaisia soitinliikkeitä, koska muuten meistä tulee pienenä maana täysin riippuvaisia ulkomaisista toimijoista, näitä talon brändejä kannattaa kuitenkin tutkia Rockway-blogissa, koska ne ovat näkyvissä netissä etenkin aloittelijoille yhtenä vaihtoehtona muiden ohella.
Ovatko nämä kitarat “oikeita soittimia” vai ainoastaan kitaralta näyttäviä esineitä?
Talon brändi – mistä säästöt syntyy?
Edullisissa ja keskihintaisissa soittimissa tuotantoketju on lähes kaikissa brändeissä nykyään verraten pitkä. Soittimet tehdään näissä edullisemmissa hintaluokissa Aasiassa, esimerkiksi Etelä-Koreassa, Kiinassa tai Indonesiassa, ja valmiit kitarat kuljetetaan sitten EU:hun, Britanniaan tai USA:han.
Jotkut isot firmat, niin kuin Gibson/Epiphone, omistavat nykyään omat tehtaansa yhteisyrityksinä Aasiassa, mutta suurilta osin sama soitintehdas valmistaa kitarat sekä omalla nimellä että myös usealle ulkomaalaiselle brändille. On tänä päivänä myös täysin normaalia, että saman brändin tietyn mallin eri versiot voivat tulla eri tehtaista tai jopa eri maista. Esimerkiksi vaahterakaulainen Strato-kopio voi tulla Indonesiasta, ja ruusupuuotelaudalla varustettu sisarmalli syntyy Kiinassa. Kaikki riippuu raaka-aineiden tämänhetkisestä saatavuudesta ja hinnasta.
Perinteisissä kitarabrändeissä edullisissa ja keskihintaisissa soittimissa hinta muodostuu tällaisista tuotantovaiheista:
• Aasialainen soitintehdas
Tässä maksetaan soitintehtaan kustannuksia, siis puusta ja metalliosista, sekä henkilöstökustannuksista ym. Joidenkin soitinpajojen kanssa ulkomaalainen ostaja ei myöskään saa (tai voi) kommunikoida suoraan, vaan väliin kuuluu vielä erityinen meklari, jolle täytyy myös maksaa hänen työstään.
• Ulkopuolinen laadunvalvonta Aasiassa
Jotkut brändit eivät halua luottaa kokonaan soitintehtaan omaan laadunvalvontaan ja/tai suunnitteluun, minä vuoksi he lähettävät säännöllisin väliajoin omat edustajat Aasiaan, jotka tekevät pistokokeita tai kouluttavat eri osastojen esimiehiä.
• Kuljetus valmistusmaassa ja vientitullit
• Kuljetus brändin kotimaahan ja tuontitullit
• Kuljetus brändin päämajalle
• Oma laadunvalvonta päämajassa
• Kuljetus jakelijoille tai maahantuojille (silloin usein myös vienti-/tuontitullit)
• Markkinointi
• Brändin ja jakelijan omat katteet
• Kuljetus soitinmyymälöille
• Myymälän oma kate
En tiedä päteekö sama vieläkin, mutta vähän aikaa sitten kitarabisneksen asiantuntijat puhuivat tavallisesti siitä, että aasialaisille soitinpajoille maksettiin noin seitsemäsosa soittimen kuluttajahinnasta. Ne muut kuusi osaa hinnasta syntyivät kaikista muista kuljetus-, tulli-, vero- ja markkinointimaksuista, sekä brändin, maahantuojan ja soitinmyymälän omista katteista.
Isojen nettikauppojen säästöt syntyvät siitä, että etenkin kuljetus- ja tullimaksuista voidaan karsia suurin osa pois, koska valmiit kitarat lähtevät suoraan aasialaiselta pajalta nettikaupan varastoon. Myös välikäsien katteet putoavat pois, koska nettikauppa on samalla brändin päämaja, maahantuoja, jakelija ja myyjä. Tämän ansiosta esimerkiksi Fame ja Harley Benton voivat tarjota omat mallinsa tuntuvasti halvemmalla, kuin paperilla ominaisuuksilta vastaavat soittimet sellaisista isoista brändeistä kuin Squier tai Epiphone.
Fame SE TL Deluxe Amber
(176,10 €; Music Store)
Yhtenä erikoisuutena voi löytää isojen nettikauppojen talon brändin soittimissa myös sellaisia malleja, joita ei ole (usein enää) saatavilla isoilta brändeiltä tai ainoastaan käsintehtyinä keräilysoittimina.
Fame SE -sarjan TL Deluxe Amber on juuri tällainen sähkökitara, sillä se perustuu selkeästi Princen lempikitaraan – MadCat-malliin. H. S. Andersonin 1970-lopulla lanseerattu MadCat, josta saksalainen Hohner teki oman TE Prinz -version, on ollut eräänlainen deluxe-kopio Fender Telecaster Customista. Rungossa oli loimuvaahterakansi ja -pohja tummalla keskiviivalla pähkinäpuusta. Talla oli kuusiosainen non-tremolo Strato-talla, ja sekä perinteinen pleksi että tallamikkiä kannatteleva levy olivat leopardikuvioisesta muovista. Kaulamikki oli Strato-tyyppinen ja mikrofonivalitsin nelipykäläinen (kaulamikki, molemmat sarjassa, molemmat rinnakkaisena, tallamikki). Koko kitara oli viimeistelty kellertävällä läpikuultavalla kiiltolakalla. Prince tykkäsi kitarasta niin paljon, että hän omisti useamman alkuperäisen MadCatin ja Hohner-version lisäksi vielä käsintehtyjä kopioita aiheesta.
Fame SE -sarjan soittimet, niin kuin TL Deluxe Amber -malli, tehdään kustannussyistä aasialaisessa tehtaassa, kun taas brändin hintaskaalan toisen ääripään PRS-kopiot tulevat Puolasta. Suoraan kuljetuslaatikosta vedettynä vaikutelma ei ole lainkaan hassumpi (hintaan suhteutettuna) – kitaraa ei ole pilattu liiallisella painolla, nauhapäät eivät törröttää terävästi otelaudan reunojen yli, ja tehtaan säädöt ovat perushyviä.
Äänitin kitaralla demobiisin, ennen kun vaihdoin siihen omat lempikieleni:
Fame TL Deluxen kaula on vaahterasta päälle liimatulla vaahteraotelaudalla, ja se tarjoaa 22 medium-kokoista nauhaa.
TL Deluxen runko on tehty kolmesta vierekkäisestä mahonki palasta. Sekä etu- että takapuolelle on liimattu loimuvaahteraviilut, jotka jättävät “keskelle” mahonkisen raidan näkyviin. Keskellä on tässä tapauksessa hieman suhteellinen termi, koska raita ei ole kummallakin puolella tasan keskellä, ja lisäksi takapuolen raita on etupuoleista vastinetta huomattavasti leveämpi. Seikka on vain kosmeettinen, mutta juuri tällaisissa ominaisuuksissa näkyy yleensä soittimen hintaluokka. Runko on reunalistoitettu läpikuultavilla kilpikonnakuvioisilla muovilistoilla. Rungon mahonkisivujen petsaus on hieman epätasainen, mikä on tyypillinen halpakitaroiden ongelma. Onneksi kitaran kiiltävä viimeistely on onnistunut hyvin.
Kustannussyistä Fame käyttää SE TL Deluxessa Strato-tallan ja erillisen muovilevyn sijaan perinteistä Tele-tallaa. Talla toimii sinänsä hyvin, mutta takapuolelta poratut kielten kanavat ovat aavistuksen verran väärissä paikoissa. Onneksi kielet kuitenkin mahtuvat ongelmitta tallan reikien läpi. Ainoa negatiivinen seikka ovat tallapalojen keskenään samanpituiset korkeussäätöruuvit, jotka ovat etenkin e-kielten tapauksissa niin korkeat ja terävät, että ne voivat aiheuttaa plektrakädellä mahdollisesti jopa haavoja. Tämä on halvoissa Tele-talloissa tavallinen ongelma, mutta lyhyempiä ruuveja on onneksi saatavilla netistä.
Famen suljetut virittimet vaikuttavat laadukkailta.
Fame TL Deluxe Amber -malliin on asennettu kaksi keraamista mikrofonia, joista Strato-tyyppinen kaulamikrofoni on ripustettu suoraan kilpikonnapleksiin, mikä helpottaa sen säätämistä.
Kurkistin säädinpaneelin alle ja yllätyin positiivisesti hyvin siististä työstä ja laadukkaasta korealaisesta kolmiasentoisesta kytkimestä.
Fame-kitara käytössä
Painoltaan Fame SE -sarjan TL Deluxe Amber -malli on mukavaa keskiluokkaa ja vain aavistuksen verran painavampi kuin oma japanilainen Fender ’62 Telecaster Custom -uusintapainos. Kaulan profiili on pyöreä ja suhteellisen paksu, mikä on minusta hyvin tervetullut. Vielä 15 vuotta sitten halpakitaroissa oli lähes poikkeuksetta hyvin kulmikkaat ja matalat kaulat, joiden kanssa en oikein tullut toimeen. Famen kaula sen sijaan on hyvin mukava.
Famen akustinen soundi on mukavan raikas ja dynaaminen, sekä – yllätys – Tele-mainen.
Halpamikrofonien sarakkeella on tapahtunut viime vuosina selkeä parannus soundin osalta. Näiden mikkien soundi ei ole – tietenkään – kovin esoteerinen tai kolmiulotteinen, mutta ne soivat kuitenkin hyvin ja tyylin mukaisesti. Näillä tulee hyvin toimeen, ainakin jonkin aikaa.
En tiedä onko tämä seuraava tarkoituksella tehty vai onko tapahtunut juotosvirhe – en löydä missään tietoa tästä, mikä on tyypillinen halpakitaroiden ongelma – mutta kytkimen keskiasennossa toinen mikeistä on kytketty vastavaiheeseen, josta syntyy maukkaasti ohennettuja funk-soundeja. Muut soundit kuulostavat odotuksen mukaisesti lämpimältä (kaulamikki) ja pirteältä (tallamikki). Myös Famen säätimet toimivat hyvin.
Harley Benton DC-60 Junior Pelham Blue
(182 €; Thomann)
Olen P-90-mikrofoneilla varustettujen SG-tyylisten kitaroiden suuri ystävä. Esimerkiksi the Who:n Pete Townshend, Black Sabbathin Tony Iommi tai Santana-bändin keulahahmo Carlos Santana ovat äänittäneet pitkän rivin klassikkoja kahdella P-90:llä varustetuilla Gibson SG Special -kitaroilla. Pete Townshendin pikkuveli Simon, joka on kuulunut jo pitkään The Whon livekokoonpanoon, soittaa yhä monissa biiseissä vanhaa Gibson SG Junior -mallia vuodelta 1964.
Tästä syystä valitsin Harley Bentonin laajasta valikoimasta DC-60 Juniorin tähän testiin. DC-60 Junior on Harley Bentonin versio vuoden 1963 SG Juniorista, ja se on saatavilla eri värivaihtoehtoina ja jopa vasenkätisenä. Testin yksilö on viimeistelty Pelham Blue -nimisellä metalliviimeistelyllä.
Suoraan kuljetuslaatikosta vedettynä vaikutelma on vielä parempi kuin Fame-kitaran tapauksessa. Kyseessä on hyvin siisti ja kaunis soitin, laadukkaalla nauhoituksella ja säädettävällä tallalla. Kitara tuli perille soittovalmiiksi säädettyinä.
Vedin tehdasasetuksilla seuraavan demobiisin kaikki kitararaidat:
DC-60 Juniorin mahonkikaula on liitetty mahonkirunkoon liimaamalla. Otelauta on amaranthia ja siihen on asennettu siististi 22 vintage-tyylistä nauhaa. Amaranthin tieteellinen nimi on peltogyne purpurea, ja se tunnetaan myös nimellä purpleheart. Se on keski- ja eteläamerikkalainen hernekasvien kuuluva jalopuulaji, joka on tavallisesti väritykseltään violetti.
Harley Bentonissa otelauta näyttää ruskealta, mikä tarkoittaa että puu on joko kestovärjätty tai voimakkaalla UV-säteilyllä “vanhennettu”. Testikitarassa otelauta vaikuttaa melko kuivalta – seuraavan kieltenvaihdon yhteydessä on siis myös otelaudan öljyämisen vuoro.
Vaikka Harley Bentonin runko on hieman paksumpi kuin alkuperäinen SG, onnistuu firman tulkinta kuitenkin olemaan vielä kevyempi kuin oma 2010-luvun Gibson Melody Maker SG -kitarani.
DC-60 Juniorin metalliosat tulevat Wilkinsonin tuotevalikoimasta – lavalta löytyy vintage-tietoiset kopiot Kluson-virittimistä, kun taas perinteinen wraparound-palkkitalla on saanut tässä väistää laadukkaan Badass-kopion tieltä.
Alkuperäisissä SG Junioreissa löytyy, valmistusvuodelta riippuen, joko täysin sileä palkkitalla tai sitten kiinteästi esikompensoitu ns. lightning-talla. Molemmissa intonaatiota pystyy säätämään ainoastaan koko tallalle kerrallaan.
Leo Quanin Badass-talla tarjosi 1970-luvulla oivan yhdistelmän wraparound- ja tune-o-matic-talloista. Wilkinsonin tulkinta tästä toimii hyvin ja tuntuu mukavalta.
DC-60 Juniorin ainoa P-90-mikrofoni tulee Roswellilta ja vaikuttaa olevan kunnon vintage-tyylinen painos alnico-magneeteilla. Harley Bentonin ainoa miinuspiste liittyy kuitenkin mikrofonin asennukseen. Kitaran geometrian takia (Les Paul -tyylinen kaulakulma) Roswell-mikki jää oikealla tallan säädöllä aika kauas kielistä. Testisoittimessa etäisyys mikkikuorelta – kaulan puolelta mitattuna – basso-E:lle on yhdeksän ja diskantti-e:lle seitsemän milliä, kun tavallisesti sopivaksi etäisyydeksi mainitaan noin 3-4 milliä. Katsotaan miten tämä vaikuttaa Harley Bentonin soundiin.
Kurkistin elektroniikkalokeroon ja löysin sieltä siistiä työtä ja laadukkaita täysikokoisia korealaisia potentiometreja.
Harley Benton -kitara käytössä
Harley Bentonin DC-60 Junior on hyvin kevyt sähkökitara. Koska SG-tyylisissä kitaroissa on yleisesti “pitkä” kaula – tässäkin liitos on vasta viimeisen nauhan kohdalla – kevyt soitin tarkoittaa miltei aina myös kaulanpainoista kitaraa. Tähän vaivaan auttaa leveähkö ja hyvin pitävällä pinnalla varustettu kitarahihna.
Kaulaprofiili on pyöreä, muttei liian paksu. Gibson-fanit sanoisivat “myöhäinen vuosi 1959”. Soitettavuus on tehdaskielillä (D’Addarion 010-setti) ja tehdassäädöillä mukavan pehmeä ja vaivaton.
Akustisesti DC-60 Junior soi jäntevällä ja selkeällä äänellä, vaikka se ei (vielä?) ole yhtä kovaääninen kuin minun aidot Gibsonit (1980-luvun Les Paul Junior ja 2010-luvun Melody Maker SG). Joissakin SG-tyylisissä kitaroissa voi esiintyä “kuolleita kohtia” D- tai g-kielellä 12. nauhan kohdalla, en kuitenkaan löytänyt niitä testiyksilössä.
Vahvistimen kautta kielten suuri etäisyys mikrofonista ei vaikuta aluksi kovin silmiinpistävältä; ala-middle on ehkä vähän ohuempi ja diskantti hieman terävämpi kuin yleensä, mutta soundi on sinänsä käyttökelpoinen.
Kun välillä vaihtaa vaikkapa Gibson LP Junioriin, kuva muuttuu kuitenkin selkeästi, niin soundin täyteläisyyden kannalta kuin myös volyymitasossa.
P-90-mikeissä napapalat ovat ruuveja ja näin ollen säädettäviä, mutta ominaisuus on tarkoitettu ennemmin kielten välisten volyymierojen tasaamiseksi. Oikeaoppisesti koko P-90-mikin volyymitason nostaminen tapahtuu tarkoitukseen tehdyillä muovikehyksillä, joilla nostetaan koko mikrofoni kerrallaan. Näitä erikoisia muoviraameja kutsutaan shimmeiksi, kun mikin nostaminen taas on shimmaaminen tai shimmaus.
Näitä muovishimmejä saa eripaksuisina joko myymälästä (esim. Kitarapaja tai Millbrook Musiikki) tai netistä, ja shimmaaminen on hyvin helppo toimenpide. Ensin ruuvataan mikrofonin kaksi isoa ruuvia auki, sitten pujotetaan mikki shimmin läpi, asetetaan mikrofoni shimmin päälle, ja lopuksi ruuvataan koko paketti takaisin paikoilleen.
Harley Bentonin tapauksessa kolmen millin shimmi on varmasti hyvä hankinta.
Loppupäätelmäni
Täytyy myöntää, että olin odottanut suhteellisen surkeita soittimia Saksasta. Ehkä olen tulossa vanhaksi ja 1970-luvun aloittelijasoittimet ovat aiheuttaneet minulle ennakkoluuloja. Kehitys on kuitenkin mennyt rutkasti eteenpäin ja tämä kaksikko on ollut positiivinen yllätys.
Fame SE TL Deluxe Amber -mallissa on useampi pikkuseikka, joka kielii selvästi kitaran hintaluokasta, kun taas Harley Benton DC-60 Juniorissa ainoa pieni negatiivinen pointti on mikrofonin ja kielten vähän liian suuri etäisyys.
Molemmissa soittimissa pääasiat, nimittäin soitettavuus ja soundi, ovat käytännössä kohdillaan. Kyllä, vanha kettu erottaa helposti ne ratkaisevat erot näiden halpasoittimien ja paremman luokan soittimien välillä, mutta soitettavuuden ja soundin erot eivät ole niin suuria kuin hinnasta voisi päätellä. Sekä testattu Fame että Harley Benton ovat ihan oikeita soittimia, joilla pääsee edullisesti musiikkia tekemään. Kannattaa kuitenkin varmaan budjetoida yksi vierailu soitinkorjaajan luona, jos kitaran säätäminen soittokuntoon on itselle vielä ihan uusi asia.
Kirjoittaja: Martin Berka
Ensimmäisen pedaalilaudan rakentaminen
Tallamikrofoni on rockin peruskivi – Yksimikrofoniset kitarat
Kitarakatsaus: Jet Guitars – paahtoa kansalle!
