Nykypäivänä, jossa esimerkiksi iso osa kuluttajaelektroniikasta tulee Aasiasta, voi olla hankala kuvitella sellaista aikaa, jolloin brändin tuotantomaasta oli suurta väliä, mutta vielä 1970-luvulla enemmistö kitaristeja oli vahvasti sitä mieltä, että kunnon kitara tuli Yhdysvalloista.
Jollain lailla sitä pystyy myös ymmärtämään, koska miltei kaikki suuret keksinnöt kitara-alalla oli tehty USA:ssa. Fender, Gibson, Gretsch, Rickenbacker ja Martin olivat jo silloin legendaarisia nimiä.
1970-luvun alussa myös nämä firmat itse uskoivat vahvasti siihen, että heidän soittimensa olivat maailman parhaita, ja että brändin nimi itse olisi heidän suurin myyntivaltti.
Saman vuosikymmenen loppupuolella alkoi kuitenkin tapahtua:
Japanilaisista kopiosoittimista oli tullut ajan myötä niin hyviä, että niistä tuli yhtäkkiä varteenotettavia vaihtoehtoja alkuperäisille malleille. Alkuperäisiä valmistajia vaivasi silloin myös liian nopeasta laajentamisesta aiheuttaneita ongelmia laadunvalvonnassa. Dollarin vaihtokurssin raju nousu eurooppalaisia ja aasialaisia valuuttoja vastaan vain pahensi asian.
Lopputulos oli, että 70-luvun lopussa japanilaisista kitaroista ja bassoista oli tullut USA-brändeille todellinen uhka ja ongelma.
Ensimmäinen reaktio oli, että esimerkiksi Fender ja Gibson yrittivät lopettaa kopiosoittimien valmistusta ja myyntiä oikeusteitse, mutta varsin laihoin tuloksin. Japanilainen oikeusjärjestelmä ei silloin nähnyt lainkaan ongelman siinä, että joku uudempi japanilainen soitin näytti prikulleen samalta kuin joku vanhempi (alkuperäinen) ulkomainen soitin. Vain jos japanilainen soitin olisi käyttänyt viritinlavalla alkuperäisen brändin nimeä ja/tai logoa, kyseessä olisi ollut piraattiversio. Niin kauan kun lavassa luki “Greco”, “Kasuga”, “Tokai” tai “Takamine” oli japanilainen tulkinta varsin salliva.
Käytäntö sai siis jatkua lähes samalla tavalla, ja useiden USA-brändien ahdinko vain syveni.
Laadukkaita kopioita omalla logolla – Fender Japan
Vuonna 1981 Fenderin silloinen emoyhtiö CBS vaihtoi soitinkonsernin johtajat uusiin. Koska perinteinen tapa ajatella oli vienyt Fenderiä konkurssin partaalle, CBS “metsästi” uudeksi johtoryhmäksi kolme alan konkaria Yamahan yhdysvaltalaiselta tytäryhtiöltä. John McLarenista tuli kaikkien CBS:n soitinbrändien johtaja, Bill Schultz oli Fenderin uusi toimitusjohtaja, ja Dan Smithistä tuli sähkökitaraosaston uusi markkinointijohtaja.
Schultzin ja Smithin strategiassa oli kaksi päämäärää – ensinnäkin Fenderin laatua piti saada takaisin ylös ja toiseksi piti keksiä uusia malleja ja/tai tapoja tehdä myös entistä edullisimpia Fender-soittimia.
Bill Schultz tiesi, että laadukkaat japanilaiset Fender-kopiot möivät erittäin hyvin juuri Japanissa. Niin Schultz ja Smith keksivät perustaa japanilaisten partnereiden kanssa Fender Japan -yhtiön.
Uuden firman ajatus oli tehdä lisenssikopioita vain ja ainoastaan japanilaisia markkinoita varten.
Uusi brändi syntyy – Squier Guitars
Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kun Fenderin suuret eurooppalaiset maahantuojat alkoivat vaatia, että heillekin pitäisi tarjota Fender Japanin edullisimpia kitaroita ja bassoja. Samankaltaisia viestejä alkoi tulla myös monilta jälleenmyyjiltä USA:ssa.
Schultz halusi kuitenkin, että japani-Fendereissä olisi Euroopassa selvä merkintä, josta asiakas tiesi, että kyseessä ei ollut Fender USA:n tuote. Hän löysi Fenderin brändikokoelmasta vanhan kielitehtaan – V. C. Squierin – nimen, joka ei enää ollut aktiivikäytössä. Päätettiin, että Eurooppaan ja USA:han meneviin soittimiin lisättäisiin “Squier Series” -merkintä selkeyden vuoksi.
Kahden brändin maininta samassa soittimessa alkoi kuitenkin nopeasti tuntua hassulta, ja näin päätettiin vuonna 1983 perustaa Fenderille edullisempi sisarbrändi nimeltään Squier.
Ensimmäiset vuodet kaikki Squier-soittimet tulivat Japanista. Ajan myötä brändi kuitenkin alkoi etsiä yhä edullisimpia tuotantomaita. Ensimmäinen siirto oli jo 80-luvun loppupuolella Etelä-Koreaan ja Meksikoon. Nykyään Squierit tulevat Kiinasta ja Indonesiasta.
Alusta alkaen Squier-soittimet ovat saaneet hyvin positiivisen maineen laadukkaina kitaroina ja bassoina, jotka tarjoavat runsaasti vastinetta kohtuulliselle hinnalle.
Squierin suosio johti siihen, että monet muut kitarabrändit alkoivat etsiä aasialaisia yhteistyökumppaneita, joiden kanssa he alkoivat tehdä omia lisenssikopioita. Hyviä esimerkkejä ovat Gibson ja uudelleen elvytetty brändi Epiphone, Martin Guitars ja Sigma (joka on nykyään saksalaisessa omistuksessa), PRS Guitars ja PRS SE, tai vaikkapa Music Man ja Sterling by MM.
Squier Bullet Stratocaster HT testissä
Bullet-sarja tarjoaa Squier-brändin edullisimmat soittimet. Puoliautomatisoitu tuotanto, sekä tuotantomaiden edulliset henkilökustannukset, tarkoittaa, että brändi voi tarjota sähkökitaroita ja -bassoja sellaisiin hintoihin, joilla 1980-luvun alussa ei olisi saatu edes pelkkä Fender-kaula. Juuri ennen pääsisäistä tulivat uutiset, että Squierin Bullet -sarjaa nimetään uudelleen Squier Sonic -sarjaksi, mutta konsepti pysyy samana.
Squier Bullet Stratocaster – tai Strat tuotantoerästä riippuen – on jo pitkään ollut edullisin tapa saada virallinen, täysikokoinen Strato. Testissä käynyt kiinteällä tallalla varustettu Bullet Strat HT maksaa esimerkiksi Tammer Pianon nettisivulla vain 149 euroa.
Koska Bullet-sarjalaiset on tarkoitettu nimenomaan aloittelijoille sopiviksi, pidetään Squiereissa poppelirunkojen painoa mahdollisimman alhaiseksi. Bullet Stratoissa runko on myös noin kymmenen prosenttia ohuempi kuin Fendereissä. Täytyy kuitenkin myöntää, etten olisi huomannut paksuuseron, jos en olisi tiennyt siitä.
Poppelirunkoon on ruuvattu kiinni vaahterakaula perinteisellä tavalla neljällä puuruuveilla ja isolla kaulalevyllä teräksestä.
Otelauta on veistetty laakeripuusta, joka on ympäristölle ystävällisempi – ja myös hinnaltaan edullisempi – vaihtoehto ruusupuulle. Otelautaan on istutettu siististi 21 vintage-kokoista nauhaa. Nauhatyön laatu on perushyvä, mutta puuttuva nauhojen kiillotus on tavallinen tapa säästä kustannuksia tässä hintaluokassa.
Vanhoissa tuotantoerissä käytettiin Bullet Stratoissa vielä hyvin halpoja virittimiä, mutta testikitarassa on uusien speksien mukaiset suljetut virityskoneistot.
Niin kuin lähes kaikissa Stratoissa, myös Bullet Strat HT -mallissa kaikki elektroniikka on kiinni pleksissä, joka on tässä mallissa paksu ja yksikerroksinen. Vielä 1980-luvun lopussa edulliset keraamiset Stratocaster-mikrofonit kuulostivat hirveän terävältä, mutta tämän Bullet Straton mikit soivat kauniisti. Niiden soundi on hyvin samankaltainen kuin minun japanilaisessa Fenderissä, ainoastaan niiden lähtötaso on hieman korkeampi.
Hyvin edullisissa kitarassa käytetään luonnollisesti edullisia, pienikokoisia potikoita, sekä edullinen kytkin, mutta sinänsä elektroniikka toimii hyvin. Säätimet on tarkoitettu master-volyymille, sekä kaulamikin tonelle ja yhteiselle sävynsäätimelle keski- ja tallamikrofoneille.
Bullet Stratocasterin kiinteä talla on Stratoissa suhteellisen harvinainen näky, mutta se on aloittelijalle helpompi vaihtoehto, koska kitaran virittäminen ja kielten bendaaminen käy yleensä helpommin ilman vibratoa.
Niin kuin monet edulliset ja keskihintaisetkin kitarat, Squier Bullet Stratocaster HT kaipaa suoraan paketista vedettynä vielä hieman säätöä kielten korkeuksien ja intonaation suhteen, ennen kun sen soitettavuus on niin hyvä kuin mahdollista.
Käyttötestissä Squierin Bullet Strat HT osoittautui yllättävän inspiroivaksi sähkökitaraksi, joka tarjoaa laajan skaalan Stratolle tyypillisiä soundeja.
Ensimmäisessä demossa äänitin Hendrix-tyylistä musiikkia Bullet Stratolla:
Toisessa videossa taas meininki menee Dire Straitsin suuntaan:
Kirjoittaja: Martin Berka
