Kitaristeille toisen kielisoittimen lisääminen soitinarsenaaliin voi tuoda mukavasti uutta perspektiiviä omaan soittoon. Vaihto eri kielisoittimien välillä helpottuu, koska perustekniikat ovat suurilta osin samoja koko soitinperheessä, mutta esimerkiksi banjon tai mandoliinin kitarasta poikkeavat viritykset ja mensuurit voivat antaa uudenlaisia impulsseja ja lähestymistapoja myös kitaransoittoon.
Mandoliini on mandola-soittimien pienin, ja nykyään myös yleisin, jäsen. Se on luutu-soittimien – kuten turkkilaisen baglama sazin tai kreikkalaisen bouzoukin – sukulainen, joka nousi 1700-luvulla etenkin Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa suosioon.
Italialaisissa mandoliineissa on edelleen soittimen alkuperäinen, kulhomainen kaikukoppa, jota usein kasataan (myös) kosmeettisista syistä eri puulajista. Kuusikannessa on usein vapaa seisovan talla kohdalla mutka.
Portugalilaisissa mandoliineissa taas on tasakantinen koppa suorilla sivuilla ja pohjalla, joka on valmistuksessa lähempänä kitaraa kuin luuttua. Portugalilainen mandoliini on irlantilaisen bouzoukin ja amerikkalaisen bluegrass-mandoliinin esi-isä.
Kaikissa mandoliineissa on yhteistä, että niissä on neljä kielipareja ja niiden viritys on sama kuin viulussa (G3/G3–D4/D4–A4/A4–E5/E5). Se tarkoittaa, että mandoliini on kvinttiviritteinen, kun taas kitarassa käytetään kvartteja ja yksi terssi (g- ja h-kielen välillä).
Orville Gibson ja suuri uudistus
Orville Gibson (1856-1918) oli New Yorkin osavaltiosta kotoisin oleva kielisoittimien rakentaja, joka muutti 1890-luvun alussa michiganilaiseen Kalamazoohun. Hän oli melkoinen visionääri, eikä pelkäsi käyttää soittimien teossa myöskään epätavallisia menetelmiä ja raaka-aineita. Hän rakensi esimerkiksi useamman akustisen kitaran täysin käsin kaiverretusta tai muotoon sahatusta eebenpuusta.
Orville Gibson teki todellisen läpimurtonsa vuoden 1895 aikoina yhdellä kuningasajatuksella:
Miksi emme rakenna kitaroita ja mandoliineja samalla periaatteilla kuin jousisoittimet?
Nämä periaatteet ovat:
• kaulakulma (taakse kallistuva kaula)
• runko kaarevalla pohjalla ja kannella
• korkea ja vapaasti seisova talla
• tallasta erillinen kieltenpidin
Koska 1890-luvulla mandoliini oli Yhdysvalloissa paljon kitaroita suositumpi soitin, Gibson keskittyi silloin enemmän mandoliinien tekoon. Vuonna 1898 Orville Gibsonille myönnettiin uudesta mandoliini-tyypistä patentti. Kuten kuvassa näkyy Gibsonin mandoliinin kaikukoppa näyttää samankaltaiselta kuin portugalilaisessa mandoliinissa, mutta kopan valmistustapa ja rimoitus oli viulun kaltainen.
Käsin kaiverrettu kuusikansi ja vaahterapohja, sekä kokopuiset vaahterasivut. Vaahterakaula oli liitetty koppaan viulutyylisellä kulmalla, talla seisoo vapaasti kannella ja kopan lopusta löytyy metallinen kieltenpidin.
Tämä soitin – jota kutsutaan nykyään Gibson A-style -mandoliiniksi – oli heti alusta hyvin suosittu, koska soitin oli huomattavasti kovaäänisempi ja vankempi kuin perinteinen mandoliini.
Orville Gibson teki myös koristeellisempia kitara- ja mandoliinimalleja, joilla oli kaulan vieressä bassopuolella etanan kuorta muistuttava uloke. Tällaisia mandoliineja kutsutaan nykyään nimellä F-Style. F-tyylisen mandoliinin lisäkoukerot ja ulokkeet eivät vaikuta varsinaisesti soundiin, koska myös näiden maniskojen kaikukoppa on itse asiassa A-tyylin muotoinen. F-soittimen “lisäosat” on nimittäin täytetty puupaloilla.
Vuoteen 1902 mennessä kysyntä oli kasvanut niin paljon, että Gibson perusti viiden liikemiesten kanssa The Gibson Mandolin-Guitar Manufacturing Company -firman. Valitettavasti Gibsonin psyykkinen terveys alkoi reistailla pian tämän jälkeen (ilmeisesti stressin takia), ja hänet ostettiin lisenssisopimuksella ja eläkkeellä ulos omasta firmastaan.
Lloyd Loar ja viimeinen silaus
Muusikko ja soitinrakentaja Lloyd Loar (1886-1943) aloitti tuotekehittäjänä Gibson-yrityksessä vuonna 1919. Hän oli silloin jo tuttu näky tehtaassa, koska hän soitti ammatikseen firman mandoloita ja mandoliineja. Nykyään sanottaisiin, että Lloyd Loar oli Gibson-endorseri.
Vaikka Loar oli Gibsonilla töissä vain viisi vuotta, hän antoi firman orkesterikitaroille ja mandoliineille sen “viimeisen silauksen”, joka teki jo erittäin hyvistä soittimista legendaarisia.
Lloyd Loarin tekemät muutokset olivat mm.:
• hieman jyrkempi kaulakulma
• otelaudan loppuosan irrottaminen kannesta (niin kuin jousisoittimissa)
• kannen ja pohjan rimoituksen hienosäätö
• kannen ja pohjan virittäminen tiettyihin säveliin
• kaulaliitoksen siirtäminen niin, että “vapaasta” kaulasta tuli pidempi
• yhdestä pyöreästä tai soikeasta ääniaukosta luopuminen f-aukkojen hyväksi
Näiden muutoksien ansiosta Gibsonin mandoliinit ja orkesterikitarat saivat entistä suuremman äänen ja paremman sustainin. Näistä soittimista tuli oman soitinryhmän uusi standardi, joka on edelleen voimassa.
Nykyään Loarin signeeramat Gibsonit maksavat satojatuhansia euroja, koska niistä on tullut legendaarisia.
Kaksi edullista mikitettyä Ortega A-mandoliinia
Onneksi meillä on nykyään laadukkaita aasialaisia soitinpajoja, niin ei tarvitse investoida heti pari-kolmetuhatta euroa käsintehtyyn mandoliinin, jos halutaan vain kokeilla kitaristina jotain toista soitinta.
Mikitetty mandoliini on erittäin kätevä, jos halutaan soittaa maniskalla myös bändin kanssa, ja onneksi myös tällaisia soittimia on saatavilla nykyään aika edullisesti.
Tässä katsauksessa ovat mukana kaksi A-muotoista Ortega-mandoliinia, joista yhdellä on sähkökitarasta tuttu magneettinen mikrofoni ja toisella on akustisista kitaroista tuttu pietsomikki tallassa.
Ortega RMAE-30
Ortega RMAE-30 on firman uusin mikitetty mandoliini. RMAE-30:ssä käytetään mikitykseen otelaudan viereistä Strato-tyylistä mikrofonia, sekä suoraviivaista, passiivisesta säädinosastoa yhdellä volumella ja yhdellä tonella.
Tässä hintaluokassa monien mandoliinien kaikukopat on tehty vanerista, niin kuin myös tämän Ortegan kohdalla. RMAE-30:n kansi kuusivanerista on paksumpi kuin tavallisesti, mikä vähentää feedback-ulinaa. Sivut ja pohja ovat vaahteravanerista tehtyjä. Koko soitin on saanut ylleen hyvin kaunista läpikuultavaa Whiskey Burst -viimeistelyä.
Ortegan vaahterakaula on veistetty kolmesta palasta – yhtennäiseen pitkän pääpalaan liimataan lisäpaloja kaulan korkoa ja viritinlapaa varten. Reunalistoitettu otelautaa on tehty ruusupuusta ja siihen on asennettu siististi 20 medium-kokoista nauhaa. Hieman tavallista isommat nauhat, sekä RMAE-30:n leveämpi luusatula (31 mm), helpottavat erityisesti kitaristille siirtäminen kitarasta mandoliinille.
Säädettävä, ruusupuinen talla on hyvin toimiva kopio nykyaikaisesta Gibson-tallasta. Tallan jalan kaarevuus on optimoitu niin, että koko talla seisoo kannen päällä maksimaalista sustainea varten.
RMAE-30:n virittimet ovat edullista, mutta toimivaa sorttia. Kieltenpidin – ja sen kansi – ovat kopioita Gibsonin pitimestä.
Tämän Ortegan kaulaprofiili on bluegrass-mandoliinille tyypillinen, tylpällä kärjellä varustettu pyöristelty V-profiili.
RMAE-30-mallin akustinen ääni on yllättävän lämmin ja iso vanerikoppaiseksi soittimeksi, vaikka sen alamiddle ei ole ihan niin runsas kuin vertailusoittimessa (kokopuinen F-tyylinen mandoliini).
Tämän Ortegan vahvistettu sointi toimii hienosti, vaikka soittimen reunakielet (g- ja e-parit) soivat testisoittimessa hieman vaisummin kuin keskimmäiset mikrofonin kautta. En saanut korjattua asiaa mikrofonin asennolla tai korkeudella, mutta kompressorilla tämä signaalin epätasaisuus tasaantuu mukavasti.
Ortega RMAE-40
Kokonaan satiininmusta Ortega RMAE-40 on ollut jo pidempään myynnissä oleva suosittu mikitetty mandoliini. Tässä mallissa on tallaan sisään piilotettu pietsomikitys, sekä passiivinen elektroniikka (volume ja tone). Hintaan kuuluu laadukas topattu pussi.
RMAE-40-mallissa on tavallisen paksuinen kansi kuusivanerista. Virallisissa spekseissä lukee, että pohjaan käytetään vaahterasta tehtyä vaneria, mutta f-aukkojen läpi näkyvä puu näyttää vahvasti saarnilta.
Vaahterasta veistetty kaula on hyvin todennäköisesti tehty samalla tavalla kuin RMAE-30-mallissa. Reunalistoitettuun ruusuupuotelautaan on asennettu siististi 20 pientä nauhaa. Muovisatulan kohdalla kaulan leveys on perinteisesti Gibson-tyylinen (28 mm).
Ruusupuinen talla on kelpo kopio 1920-luvun sirosta Loar-tallasta, ja siihen on upotettu kampamainen pietsomikrofoni. Myös tässä Ortegassa tallan jalka istuu tarkasti kaarevan kannen päällä.
RMAE-40:een on asennettu samat virittimet ja sama kieltenpidin kuin RMAE-30-mallissa.
Kaulan hieman pienemmästä leveydestä johtuen myös RMAE-40:n kaulaprofiili on aavistuksen verran sirompi kuin RMAE-30:ssä.
Ortega RMAE-40:n akustinen sointi on mukavan dynaaminen, tuore ja eloisa.
Vahvistettu soundi kuulostaa sekin hyvin terveeltä, vaikka tässäkin testisoittimessa e-kielet soivat pikkusen muita kieltenpareja vaisummin. Kompressori toimii kuitenkin ongelmattomasti tämän hyvin pienen eron tasaamisessa.
Kirjoittanut: Martin Berka
Jos kielisoittimet kitaran ja basson ulkopuolella kiinnostavat lisää, lue kirjoitus Perustasoa laadukkaampi sopraano – kolme Martin-tyylistä ukulelea
