Ukulelen kehityksessä kaksi nimeä ovat legendaarisia – Nunes ja Martin.
Manuel Nunes (1843-1922) syntyi portugalilaisella Madeira-saarella. Nunes jäi leskeksi jo 36-vuotiaana, ja päätti silloin muuttaa lastensa kanssa Havaijille. Aluksi Manuel Nunes teki uudessa kotimaassa hanttihommia ananasplantaasilla, vaikka mies oli oikeastaan puuseppä ja artesaani.
Nunes tunsi kuitenkin vetoa soitinrakennuksen maailmaan, koska hän oli intohimoinen harrastemuusikko, ja hän oli tehnyt itselleen useamman madeiralaisen macheten. Machete-soitin on pikkuinen viisikielinen kitaramainen soitin, jossaa on teräskieliä.
1890-luvulla machetesta kehitettiin havaijilainen kansallissoitin ukulele. Manuel Nuneksen versiosta tuli ensimmäisen ukuleleaallon kultastandardi. Se oli kokonaan koa-puusta veistetty. Sen runko oli hyvin kurvikas kapealla vyötäröllä ja muistutti numeroa kahdeksan. Tavallisesti näissä varhaisissa ukuleleissa oli myös runsas koristelu otelaudassa, sekä ruudullinen reunalistoitus kannessa.
Havaijilaisten vastustuksesta huolimatta saaret liitettiin vuonna 1898 USA:han ja Havaijista tuli näin Yhdysvaltojen protektoraatti.
Samoihin aikoihin manner-USA:ssa kasvoi kiinnostus uutta aluetta ja havaijilaista kulttuuria kohtaan. Saariryhmän elämää romantisoitiin ”huolettomaksi” ja ”rennoksi”. Monet teatteri- ja musiikkiryhmät Havaijista lähtivät Yhdysvaltoihin kiertueille, ja esityksien suosio näytti kasvavan vuosi vuodelta yhä suuremmaksi.
Ukulelet Pennsylvaniasta
Vuoteen 1910 mennessä havaijilaisesta musiikista – ja etenkin ukulelesta – oli tullut erittäin suosittu koko USA:ssa ja ihmiset halusivat oppia soittamaan sitä myös itse. Ukulelen kysyntä kasvoi niin isoksi, että monet soitinpajat manner-USA:ssa alkoivat valmistaa kopioita ja/tai omia versioita havaijilaisesta ukulelesta.
Pennsylvanialainen kielisoitinyritys C. F. Martin & Sons oli jo silloin perinteikäs valmistaja. Alun perin Martin oli kehittänyt amerikkalaisia olosuhteita kestäviä laatukitaroita, mutta 1900-luvun alussa kitara ei ollut kovin suosittu soitin, ja firma yritti pysyä hengissä tekemällä mandoliineja.
Silloisen pomonsa Frank Henry Martinin johdolla, Martin & Sons oli jo 1900-luvun alussa tehnyt kokeiluja ukulelen kanssa. Silloin syntyneet kokeelliset soitimet olivat kuitenkin ”susia”, koska firman soitinrakentajat olivat käyttäneet niissä teräskielisen kitaran puita ja rimoituksia, minkä takia nämä ukulelet soivat hyvin kireästi.
Vuonna 1907 Martinin havaijilainen maahantuoja, Bergstrom Music Co., lähetti Frank Henry Martinille pari-kolme havaijilaista ukulelea, sekä riittävästi koapuuta. Bergstrom pyysi Martinilta, että firma kopioisi aitojen ukulelejen rakennetta ja ulkonäköä, ja tekisi Bergstromille kuusi soitinta kokeiluksi. Koko idea oli saada ”perinteisiä” soittimia C. F. Martinin paremmalla työnjäljellä.
Martin lähetti Bergstromille ne kuusi ukulelea, mutta siihen asia jäi. Osasyy tähän oli varmaan, että Martin ei halunnut kopioida toisen tekemiä soittimia. Kopioiden sijaan firma halusi kehittää omia ukulelemalleja, jotka olisivat parempia kuin alkuperäiset.
Useasta syystä kesti kuitenkin vuoteen 1915 asti, ennen kuin Martinin omat ukulelet näkivät päivänvaloa.
Martinin mallitunnukset
Vuonna 1915 esiteltiin kolme Martin-ukulelemallia, joiden valmistus alkoi toden teolla vasta vuoden lopussa. Martin nimesi mallinsa Styleksi (= tyyliksi) ja numero sanan takana kertoi soittimen varustetasosta, ja näin myös hinnasta.
Style 1 oli firman perusmalli reunalistoitetulla kannella (vuoteen 1935 reunalista oli ruusupuuta, sen jälkeen kilpikonnakuvioinen selluloidi) ja pistemäisillä otemerkeillä.
Style 2 oli keskimalli, jolla oli reunalistoitus sekä kannessa (valkoinen/musta/valkoinen) että pohjassa (yksikerroksinen valkoinen).
Style 3 oli näyttävin malli, jossa oli monikerroksinen reunalistoitus sekä kannessa että pohjassa. Kannessa oli kopan lopussa selluloidista tehty upotus. Ääniaukon rosetti koostui myös useasta valkoisesta ja mustasta renkaasta. Aluksi otelaudassa oli ainoastaan pituussuunnassa keskellä valkoiset raidat, mutta jo vuonna 1918 lisättiin otemerkeiksi vinoneliöitä.
Kaikki kolme mallia tehtiin alussa kokonaan mahongista, koska puulajia oli helpompi saada, ja se myös soi Martinin mukaan paremmin kuin havaijilainen koa. Kesti kuitenkin vain pari vuotta, ennen kuin firman ukuleleja oli saatavilla myös kalliimpina versioina loimukoasta tehdyillä rungoilla. Niiden mallitunnukset ovat Style 1K, Style 2K ja Style 3K.
Vuonna 1922 C. F. Martin lisäsi vielä kaksi ukulelemallia mallistonsa kumpaankin ääripäähän.
Style 0 oli firman edullisin malli, josta tuli myös kautta aikojen myydyin ukulele. Vuosien 1922 ja 1994 välillä tehtiin lähes 90.000 Martin Style 0 sopraanoukulelea. Style 0 oli saatavilla ainoastaan mahonkisena.
Style 5K oli (ja on edelleen) erittäin pramea ilmestys hyvinkin runsailla upotuksilla (mm. aitoa helmiäistä). Style 5K:ta sai ainoastaan loimukoasta tehdyllä rungolla.
Kolme laadukasta näkemystä Style 2 -sopraanosta
Ensimmäinen ukulele on monissa tapauksissa hyvin edullinen soitin, jossa koppa on – ainakin – osittain tehty puuvanerista. Näillä soittimilla pääsee mukavasti alkuun soittoharrastuksessa, ja tähän tarkoitukseen niitä tehdäänkin.
Koska nälkä kasvaa näissä asioissa usein syödessä, on jossain vaiheessa paremman soittimen hakeminen edessä. Parempi tarkoittaa tässä tapauksessa lähes aina, että ukulelen runko on kokonaan kokopuusta veistetty.
Seuraava kolmikko edustaa kolme edullista, mutta silti laadukasta versiota Martin Style 2 -ukulelesta, noin vuosimallia 1950. Martin-ukulelejen ensimmäinen kultakausi sijoittuu 1920-lukuun, kun taas toinen kukoistus nähtiin vuosina 1948-1965.
Koska kyseessä on vintage-soittimien kopioista, kaikilla kolmella testisoittimella on ns. patenttivirittimet (engl. patent tuner tai friction peg). Nämä ovat metallisia viritystappeja, jotka toimivat ”suoravedolla” ja ilman koneistoa (hammaspyöriä jne.). Niiden kääntösuhde on tämän vuoksi 1:1, ja patenttivirittimillä virittimistä täytyy aluksi harjoitella. Muovinupin päällä olevaa ruuvia käytetään viritystapin kireyden säätämiseen – jos tämä ruuvi on liian löysällä, viritin ei pidä virettä, vaan löystyy itsestään.
Vaikka nämä virittimet ei todellakaan sovi vasta-aloittajalle, niitä ei myöskään tarvitse pelätä. Pienellä harjoittelulla niiden kanssa tulee erinomaisesti toimeen. Patenttivirittimien isot plussat taas ovat niiden alhainen paino ja niiden kauneus.
Martinin ensimmäisissä ukuleleissa – vuodesta 1915 vuoteen 1922 – käytettiin muuten puisia viritystappeja, niin kuin viuluissa. Myös toisen maailmansodan aikana metalliset virittimet korvattiin puutapeilla.
Flight MUS-2
(199 € topatulla pussilla; Millbrook Musiikki)
Flight on kiinalainen soitinbrändi, joka on erikoistunut ukuleleihin. Flightin laajasta valikoimasta löytyy mm. MUS-2-niminen vintage-mallinen sopraanoukulele.
MUS-2 on hyvin kaunis ja kevyt soitin, joka luo vintage-tunnelmaa esimerkiksi mahongin tummalla petsauksella ja ohuella mattaviimeistelyllä, joka ei täytä puun huokosia kokonaan (ns. open pore finish). Flightin omia kosmeettisia lisäyksiä Style 2 -reseptiin ovat rosetin kermanvaalea keskirengas, sekä rungon reunalistoituksessa käytetty ulompi kerros vaahterasta.
Kaulan rakenne on tälle hintaluokalle yleinen – pitkä, yksiosainen pätkä, johon on liimattu lisäpaloja kaulan korkoa ja viritinlavan yläosaa varten.
Sekä otelauta että talla ovat Flight MUS-2 -mallissa pähkinäpuuta, kun taas satula ja tallaluu ovat aitoa naudanluuta. Viritystapit tulevat Gotoh:n mallistosta, ja niissä muoviset nupit painavat silikonirenkaita ja metallihylsyjä vastaan.
Kaulan leveys satulan kohdalla on 34 mm, jota voi pitää nykyään sopraanoukuleleissa uutena standardina, vaikka se onkin pari milliä kapeampi kuin monissa vintage-soittimissa. Flightin mensuuri taas on 34,9 cm, mikä on kolme milliä pidempi kuin Martin-standardissa.
MUS-2:n kaulaprofiili on mukavan täyteläinen D, jonka ansiosta otekäsi ei väsy edes pitkissä sessioissa.
Flight-ukulelen työnjälki on erittäin hyvä, ainoana pienenä miinuksena voi pitää sitä, että kannen mattaviimeistelyyn jää suhteellisen helposti sormenjälkiä.
MUS-2:n kielet on säädetty valmiiksi nykyaikaisen matalaksi. Mittasin 12 nauhan kohdalla g-kielelle 2,4 milliä ja a-kielelle 2,1 mm. Kaulaprofiilista ja kielten matalasta actionista syntyy erittäin vaivaton soittotuntuma, kuitenkin ilman häiritsevää kielten räminää.
Flight MUS-2 soi hyvin dynaamisella ja täyteläisellä äänellä. Tämä sopraano soi yllättävän isolla äänellä, joka kuuluu hyvin sekä yleisölle että soittajalle itse.
Ohana SK-38
(348 €; Soitin Laine)
Ohana – joka on havaijinkielinen sana, joka tarkoittaa ”perhe” tai ”suku” – on kalifornialainen ukulelebrändi, joka teettää suurimman osan soittimistaan kiinalaisessa soitintehtaassa.
Ohanan 38-sarja tarjoaa edullisia versioita Martin Style 2 -ukuleleista, kun taas 39-sarjalaiset ovat kopioita Style 3 -soittimista. Brändin 28-sarjasta löytyy jopa mahonkisia versioita vanhoista Nunes-ukuleleista.
Ohanan SK-38 on kosmeettisesti erittäin lähellä aitoa vintage-Martin kakkosta, ainoastaan Style 1:stä lainatut otemerkit ja alkuperäistä pari milliä isompi ääniaukko – jotka löytyvät kumpikin myös Flightin soittimesta – kertovat meille, että kyseessä on kopio. Testiyksilö on aavistuksen verran painavampi, kuin Flightin testiuke, mutta silti hyvin kevyt soitin.
Väriltään ja viimeistelyltään Ohana SK-38 on miltei identtinen Flightin kanssa, paitsi että Ohanan mattaviimeistely vaikuttaa vieläkin ohuemmalta. Lopputulos on aika lähellä ennen vuotta 1926 tehtyihin vintage-Martineihin, joilla oli siveltimellä levitetty viimeistely. Vuodesta 1926 firma alkoi käyttää DuPont-yhtiön spraymaalia, jolla saatiin tasaisempaa jälkeä selvästi nopeammin.
Kannen reunalistoitus on kolmikerroksinen (v/m/v), kun taas pohjaan on lisätty yksikerroksinen valkoinen muovireuna. Ääniaukon rosetti koostuu vintage-tyylisesti hyvin ohuista mustista ja valkoisista renkaista.
Tässäkin ukulelessa on kolmiosainen mahonkikaula.
Ohana SK-38:n otelauta ja talla on veistetty ovangkol-nimisestä puulajista. Myös Ohana käyttää tässä mallissa aitoa naudanluuta tallaluussa ja yläsatulassa. Laadukkaat Gotoh-virittimet löytyvät SK-38-mallinkin viritinlavasta.
Ohana-sopraanossa kaulan leveys satulan kohdalla on 34 mm, kun taas mensuuri – kielten soivan osan teoreettinen pituus – on 34,9 senttiä.
Kutsuisin SK-38:n kaulaprofiilia hieman laakeaksi C-profiiliksi, joka on aika lähellä nyky-Martinien kauloja. Loppujen lopuksi ero esimerkiksi Flight-mallin kaulaan ei ole varsinaisesti mullistava, ja Ohanankin kaula istuu erittäin mukavasti käteen.
SK-38:n työnjälki on erittäin hyvä. Omistan itse vanhan version Ohana SK-38:sta – jossa on vielä eebenpuinen satula ja tallaluu – ja testisoittimen viimeistely on selvästi siistimpi.
Ohanan kieltenkorkeus on hyvin kunnianhimoinen, ja se kielii firman nauhatyön kiitettävästä tasosta. SK-38:n mittausarvot ovat 12 nauhan kohdalla g-kielelle 1,3 mm ja a-kielelle 1,4. Hyvin matalista säädöistä huolimatta, testisoittimessa ei esiinny kielten räminää nauhoja vasten.
Ohana SK-38 soi erittäin tasapainotetulla ja dynaamisella äänellä. Kun vertaa Flight-soittimeen, SK-38:n soundissa on hieman kevyemmät ”alataajudet” ja pieni ripaus lisää kirkkautta.
Ohana SK-38 soi erittäin kauniisti ja vahvasti, sekä yleisölle (tai mikrofonille) että itse soittajalle.
Sigma SUM-2S
(315 € topatulla pussilla; Kitarapaja)
Sigma-brändi oli alun perin vuonna 1970 luoma C. F. Martinin alamerkki – kreikkalainen kirjain ”sigma” näyttä 90 astetta sivuun käännetyltä M-kirjaimelta. Martin tajusi hyvin varhaisessa vaiheessa, että japanilaisista Martin-kitaroiden kopioista voisi tulla yhtiölle isokin ongelma, minkä takia he perustivat oman japanilaisen Sigma Guitars -brändinsä, joka kopioi sitten luvallisesti C. F. Martinin omia soittimia.
Vuodet kuluivat ja Sigman tuotanto siirtyi Japanista ensin Etelä-Koreaan, sieltä Taiwaniin ja lopuksi Indonesiaan. Vuonna 2007 Martin Guitars möi Sigma-brändinsä firman saksalaiselle maahantuojalle AMI GmbH:lle. AMI:n johdolla Sigma-brändi elää tällä hetkellä uutta kukoistusta, johon kuuluu myös uusia malleja, jotka perustuvat Martin-soittimien lisäksi myös Gibson-klassikoihin.
Valitettavasti vuoden 2022 mallistosta puuttuvat ukulelet täysin, mikä tarkoittaa, että myymälöiden varastoissa olevien Sigma-ukulelien jälkeen ei tule enää lisää!
Sigma SUM-2S -ukulele on ulkonäkönsä kannalta hieman Flightia ja Ohanaa sliipatumpi otus. Myös SUM-2S:n viimeistelyssä käytetään ohutta mattalakkaa, mutta tässä se on kiillotettu erittäin tasaiseksi ja virheettömäksi pinnaksi. Soitin on samaa, hyvin kevyttä painoluokkaa kuin testissä käynyt Ohana.
Jos oltaisiin ihan tarkkoja, voisi kutsua SUM-2S-ukea Style 2,5:ksi, koska Sigmassa on alkuperäisen 12 nauhaa pitkän otelaudan sijaan, Style 3:sta tuttu 17 nauhan pituinen vastine.
Joissakin muissa ominaisuuksissa SUM-2S on jopa lähempänä alkuperäistä Style 2:ta kuin tämän kolmikon muut ukulelet:
Tärkein näistä on ilman muuta Sigman yksiosainen mahonkikaula, jonka lisäksi löytyy leveämpi kaula (satulan kohdalla 36 mm), otemerkkien oikea koko ja sijainti, sekä pari milliä pienempi, vintage-kokoinen ääniaukko. SUM-2S:n mensuurikin on kuin alkuperäisissä Martineissa 34,6 cm.
Sekä otelauta että talla on tehty intialaisesta ruusupuusta, kun taas tallaluu ja satula ovat tässäkin ukessa naudanluuta.
Sigman patenttivirittimet tulevat kiinalaiselta Ping-brändiltä, ja niissä vireen pitämiseen tarvittu kitka syntyy muovinupin ja paksun muovisen aluslevyn välillä. Netissä lukee välillä negatiivista palautetta näistä Ping-tapeista, juuri tämän muovilevyn takia. Tämän testin aikana virittimet kuitenkin toimivat moitteettomasti.
SUM-2S:n kaulaprofiili on kuin risteytys Flightin ja Ohanan kauloista – se on nimittäin paksumpi kuin Ohanan kaula, mutta kuitenkin aavistuksen verran laakeampi kuin Flight-soittimen kaulaprofiili. Vaikka ero Sigman ja muiden katsauksen kaulojen leveydessä on satulan kohdalla ainoastaan kaksi milliä, tuntuu SUM-2S:n otelauta kuitenkin selvästi ilmavalta. Etenkin isoilla sormilla ja monimutkaisissa sormituksissa ero voi olla Sigman hyväksi ratkaiseva.
Työnjälki on testikolmikosta Sigmassa siistein. Tasapintaiseen mattaviimeistelyyn jää myös SUM-2S:n tapauksessa helposti sormenjälkiä.
Sigma SUM-2S-ukulelen säädöt ovat mukavan kevyitä. Mittasin 12 nauhan kohdalla kielenkorkeudeksi g-kielelle 2,1 milliä ja a-kielelle 1,8 milliä. Tässäkin soittimessa nauhatyö on erittäin laadukasta, minkä ansiosta kielet eivät rämise. Kaikille testisoittimelle oli tehtaan toimesta vedetty Nylgut-kielet päälle. Sigman lyhyemmän mensuurin takia Nylgutit voivat tuntua jopa liian ”löysältä”. Ehkä kannattaa laitta SUM-2S:lle mieluummin fluorocarbon-kieliä, jotka tuntuvat yleensä hieman kireämmältä.
Vertailussa Flight- ja Ohana-sopraanojen kanssa luulin ensin, että Sigma SUM-2S soi toisia testiukuleita hiljaisemmin. Ilmiön takana on kuitenkin soittimen vintage-kokoinen, pienempi ääniaukko, joka suuntaa ukulelen ääntä paljon tarkemmin soittajasta poispäin.
On totta että Sigma on testikolmikosta se kirkkaimmalla äänellä soiva soitin, mutta soundi on soittajan edessä selvästi isompi ja lämpimämpi, kuin mitä soittaja itse luulee. SUM-2S ”haukkuu” ja iskee myös gramofoniajan tyylillä, kun taas MUS-2:n ja SK-38:n atakki on aavistuksen verran kohteliaampi.
Kirjoittaja: Martin Berka
