Sähköbasistille vuosi 1951 on Vuosi Nolla – kaiken musiikin alkupiste. Ennen sitä bändin basisti oli aina kontrabasisti, sellainen ihminen, joka tarvitsi paljon tilaa sekä lavalla että matkustamisessa. Lisäksi basistin musikaalinen panostus oli enemmän aistittavissa kuin kuultavissa, koska kontrabasson asianmukainen mikittäminen ja vahvistaminen oli vielä lapsenkengissä.
Fender Musical Instruments oli vuonna ’51 pikkuinen startup-yritys, joka oli juuri esitellyt oman lankkurunkoisen sähkökitaran (Esquire/Broadcaster/Telecaster). Firman perustaja Leo Fender alkoi miettiä, voisiko Esquire-kitaran konseptia käyttää myös bassorekisterin soittimessa. Fender – ja hänen oikea kätensä George Fullerton – lähtivät tutkiskelemaan asiaa, ja he keksivät työn lopputuloksena uuden soitinlajin – sähköbasson.
Fenderin ja Fullertonin kehitystyön keskiössä oli uuden soittimen mensuuri – tai tarkemmin: sen pituus. Kielisoittimen mensuuri on kielten soiva pituus, yläsatulasta tallapalaan, ja mensuurin nimellispituuden saa kertaamalla yläsatulan ja 12. nauhan välin kahdella.
Miehet etsivät toimivaa kompromissia selkeän soundin ja mukavan soitettavuuden välillä. Kontrabasson mensuuri on tavallisesti 105 ja 115 sentin välillä. Kontran mensuurin käyttäminen sähköbassossa, olisi tehnyt soittimesta aivan liian pitkän, ja sellaisen soittimen soittaminen olisi ollut käytännössä mahdotonta.
Kokeilujen lopputuloksena syntyi tähän päivään asti pätevä standardi sähköbasson mensuuriksi: 34 tuumaa, eli 86,4 cm.
Tyhmä idea, mutta ollaan silti mukana…
Upouusi Fender Precision -basso oli monille soittajille ja myös toisille soitinbrändeillä ensin vaikea pala nieltäväksi. Oliko sähköbasso ideana täysin kahjo, oliko se oikea, kunnon basso vai enemminkin leikkikalu? Kesti neljä-viisi vuotta, ennen kuin sähköbassoja alkoi nähdä laajemmin lavoilla ja TV:ssä.
Muilla firmoilla riitti kuitenkin sen verran mahdollisen bisneksen vainua, että he alkoivat kehitellä omia sähköbassomalleja puolisalaa, samalla kun virallisesti pitivät Leo Fenderiä pilkkanaan.
Vaikka jotkut firman panostivat oikeasti oman sähköbassonsa kehittämiseen, suuri enemmistö päätti lätkäistä yksinkertaisesti olemassa olevalle kitararungolle pidemmän kaulan ja hieman muutettuja mikrofoneja. Koska Fender Precisionin täyspitkä kaula olisi tehnyt näistä “muunnosbassoista” liian kaulanpainoisia, monet valmistajat päätyivät selvästi lyhyempään mensuuriin, joka oli lähes poikkeuksetta 30 tuumaa (76,2 cm), mikä on nykyään lyhyen mensuurin standardipituus.
Mensuurista (engl. scale length) ei pidetty 1950-luvulla paljon meteliä, ja niin monet uudet sähköbasistit valitsivat ensimmäisen bassonsa ulkonäön, soitettavuuden ja hinnan perusteella. Monet soittivat lyhytmensuurisella bassolla.
Kuuskytluvun Beat Boomin alla sähkökitaroiden ja -bassojen kysyntä räjähti ja soitinvalmistajat keksivät uuden tavan markkinoida lyhytmensuurisia soittimiaan. Lyhyt mensuuri teki soittimista “juuri oikeita” lapsen tai nuoren ensimmäiseksi bassoksi. Jopa Fender Musical Instruments, joka oli siihen saakka ollut vankka 34-tuumaisten bassojen valmistaja (Precision Bass, Jazz Bass, Bass V), lähti tekemään “nuorisobassoja”. Vuonna 1966 ilmestyi Fender Mustang Bass, ja vuonna 1971 sen riisuttu veli Musicmaster Bass, jota myytiin myös settinä pienen bassovahvistimen kanssa.
Soundiltaan kaikille lyhytmensuuriselle bassoille yhteistä on hyvin lämmin perussoundi, mutta usein myös suhteellisen epämääräisesti tai kumisevasti soiva E-kieli. Lyhytskaalaisia bassoja soitetaan tämän takia hyvinkin usein plektralla, mikä lisää niiden soundiin hieman kaivattua tuoreutta ja selkeämpää atakkia.
Tärkeimmät lajinsa edustajat
Vaikka puoliakustista Danelectro Longhorn -bassoa nähtiin (ja nähdään) melko harvoin livebändeissä, oli juuri tämä malli se ensimmäinen sähköbasso, jonka useat ihmiset USA:ssa tietämättään kuulivat. Kantri- ja Western-levyillä käytettiin nimittäin jo 1950-luvun loppupuolella peräti kahta (!) bassoa samanaikaisesti studiossa. Kontrabasso oli soundin muhkeuden takana, kun taas sähköbassoa (usein juuri Danelectro) tai baritonikitaraa käytettiin nauhakaiulla höystettynä perkussiivisena lisämausteena (ns. tic-tac-bass).
Epiphone Rivoli Bass – ja samassa tehtaassa valmistettu Gibson EB-2 – oli tyypillinen kitaramallista alkunsa saanut basso. Tässä tapauksessa basso kuului Sheraton/Riviera-puoliakustisten klubiin (Gibsonin tapauksessa luonnollisesti ES-335). Rivolia nähtiin hyvinkin usein 1960-luvun brittibändeissä, koska Epiphonen saatavuus oli Britanniassa parempi kuin Gibsonin. Kuvassa Animals-yhtiön Chas Chandler.
Myös Gibson EB-3 -lankkubasso oli selkeästi kitaramallin rinnakkaissoitin. Tässä tapauksessa basson takana oli Gibson SG -kitaramallisto. EB-3:ssa on hyvinkin paksu soundi, isokokoisen kaulamikrofoninsa ansiosta. Tämän basson soundi loi perustukset Cream-yhtiön (Jack Bruce) ja Free-bändin (Andy Fraser) musiikille. Kuvassa Creamin Jack Bruce.
Saksalaisesta puoliakustisesta Höfner 500/1 -mallista tuli legendaarinen basso, koska se oli Beatles-yhtiön Paul McCartneyn ensimmäinen basso. Hän käyttää “viulubassoaan” yhä sekä studiossa että livenä. Jos viulubasson ulkomuoto on liian Beatles-mainen, saa saman soundin Höfnerin 500/2-mallista, joka tunnetaan myös nimellä Club Bass. Talking Headsin ja Tom Tom Clubin Tina Weymouth on tunnetuin Club-basson soittaja.
Sen jälkeen kun se ilmestyi vuonna 1966, Fender Mustang -bassosta tuli maailman tunnetuin ja käytetyin lyhytmensuurinen sähköbasso. Mustang Bass on Mustang-kitaran bassoversio, joka soi kuin pienempi painos Presarilta. Se nähtiin lukemattomien soittajien käsissä, mm. Denny Laine (Wings), Tina Weymouth (Talking Heads), Bill Wyman (Rolling Stones, kuvassa) ja Alan Lancaster (Status Quo, kuvassa) soittivat Mustang-bassoa.
Kunniamaininta kuuluu ehkä Gibsonin viulumaiselle EB-1-lankkubassolle, jolla Mountain-bändin Felix Pappalardi teki hyvin maukasta musiikkia…
…sekä puoliakustiselle Harmony H22 -bassolle, joka oli edullinen, mutta laadukas vaihtoehto Beat Boomin aikoihin (kuvassa Spencer Davis Groupin Muff Winwood).
Kaksi edullista lyhytmensuurista bassoa testissä
Teoreettisesti lyhytmensuurisia bassoja on tällä hetkellä tarjolla suhteellisen runsaasti. Koronan aiheuttamien ongelmien takia, tuotannon ja tuotteiden jakelun suhteen, sain tähän katsaukseen ainoastaan kaksi mallia mukaan. Edetään hintajärjestyksessä…
Squier Affinity Bronco Bass
199 €; Kitarapaja
Vuonna 1971 ilmestynyt Fender Musicmaster -basso oli kymmenen vuoden ajan firman edullisin sähköbasso, ja sitä näki silloin monessa lastenhuoneessa, musiikkiluokassa ja Punk-bändien piireissä. Musicmaster Bass oli Mustang-basson riisuttu sisarmalli, jolla oli edullisemmat virittimet, yksinkertainen talla ja kokonaan pleksiin asennettu elektroniikka. Mustangin split-coil-humbuckerin sijaan Musicmasterissa käytettiin yksinkertaisesti yhtä Stratocaster-kitarasta lainattua mikrofonia. Suljetun muovikuoren ansiosta kitaramikin käyttöä bassossa ei huomattu.
Vuonna 1997 ilmestyi lyhyen ajan Kiinassa tehty Squier Vista Series Musicmaster, jolla oli uudelleenpainos vuoden 1951 Presari-mikrofonista, sekä Mustang-basson laadukkaampi talla.
Indonesiassa tehty Squier Affinity Bronco Bass on pitkään ollut edullisin tapa astua basistina Fender/Squier-maalilmaan. Vasta hiljattain ilmestynyt Squier Mini P-Bass on vielä muutaman euron edullisempi.
Squier Bronco -basso on ilmiselvästi Musicmaster-mallin mantteliperijä:
Broncolla on edeltäjänsä tavoin Mustang-/Musicmaster-muotoinen runko, edullinen talla kahdella tallapalalla, sekä 19 nauhalla varustettu kaula. Bronco-basson Strato-tyylinen pleksi on kuitenkin – ainakin omasta mielestäni – paljon kauniimpi ja myös virittimet ovat nykyään hieman laadukkaammat.
Squier Broncon kaula on yksiosainen (!), ilman erillistä otelautaa, ja se on veistetty vaahterasta. Kaularautaan pääsee tarvittaessa helposti käsiksi, sillä sen säätöruuvi on tässä bassossa nykyaikaisesti yläsatulan alla. Nauhojen koko on vintage-tyylisesti kapea.
Lähteestä riippuen runko on joko agathis-puusta tai poppelista. Bronco-basson koko elektroniikka on asennettu soittimen paksuun valkoiseen muovipleksiin. Tehokkaan keraamisen Strato-mikrofonin lisäksi löytyy vielä master volume- ja master tone -säätimet.
Testisoittimen työnjälki on vaikuttava – vaikka kyse on hyvin edullisesta bassosta, testiin tullut punainen Bronco on kaunis ja – hintaan suhteutettuna – yllättävän laadukkaasti toteutettu soitin. Squier-basson kaulaprofiili on erittäin mukava C ja laadukkaan nauhoituksen ansiosta kielet on saatu säädetty lähelle otelautaa. Soittotuntuma on nopeaa ja vaivatonta. Soitin on myös mukavan kevyt.
Squier Broncon hyvin riisuttu talla tarkoittaa luonnollisesti, että hienovireen suhteen täytyy tehdä pieniä kompromisseja etenkin ylänauhoissa, mutta niiden kanssa pystyy elämään.
Minun mielestäni Broncon tapauksessa painaa vaakakupissa enemmän basson erittäin helppo soitettavuus, sen terve akustinen ääni, sekä basson hyvin maukas sähkösoundi. Tässä täytyy – jälleen kerran – muistuttaa, että ei kannata aina uskoa kaikkea mitä muusikkoforumeissa väitetään. Vaikka Squier Broncon mikrofoni on Stratocasterista lainattu kitaramikrofoni, toimii se kuitenkin erittäin hienosti myös tässä yhteydessä. Broncolla riittää tehoa ja se kuulostaa vahvistimen kautta ihan oikealta bassolta.
Höfner Ignition B-Bass SE
348,90 €; F-Musiikki
Saksalaisen Höfnerin tärkeimmät tuotteet kitarapuolella ovat nylonkieliset akustiset kitarat, sekä Beatles-viulubassot. Viulubasson alkuperäinen mallitunnus oli Höfner 500/1, mutta nykyään myös firma itse käyttää usein nimeä “Violin Bass”.
Viulubassoja on tarjolla kolmessa eri sarjassa:
Saksassa tehdään kaikki erilaiset vintage-reissue bassot, sekä uudet mallit, niin kuin ekologisempi Green Line Violin Bass. Keskihintaiset Contemporary-sarjan (HCT-mallit) viulubassot tehdään Kiinassa, ja ne ovat saksalaismikrofoniensa ansiosta hyvin lähellä saksalaisbassoja, mutta runkoon on lisätty keskipalkki vaahterasta. Edulliset Ignition-sarjan (HI-tunnus) tehdään niin ikään Kiinassa, mutta ne eivät yritä olla supertarkkoja kopioita.
Ignition Beatle-bassot on hiljattain päivitetty muutamilla fanien toivomilla muutoksilla:
Rungon olkapäähän on lisätty vintage-tyylisesti Höfner-logo siirtokuvana, säätimien nupit on vaihdettu Jazz-basso tyylisistä mustista vintage-tyylisiin “teekuppeihin”, ja käyttöohjeen mukana tulee nykyään kopio kuuluisesta BASSMAN-tarrasta. Vuonna 1969 Let it be-/Get back -levyn ja elokuvan teon aikana Paul McCartney oli liimannut oman bassoonsa Fender Bassman -vahvistinstäkin mukana tullutta hehkutustarraa. Tästä tarrasta on sittemmin Beatles-fanien keskuudessa tullut keräilyesine, joka on nyt siis saatavilla Ignition-basson ostajille.
Testiin saapunut Höfner Ignition B-Bass SE on erittäin kaunis soitin laadukkaalla työnjäljellä.
Ignition-basson perusrakenne on miltei identtinen saksalaisen alkuperäisversion kanssa:
Viulubassolla on täysin ontto runko, jolla on sivut ja kaareva pohja loimuvaahteravanerista, sekä kansi kuusivanerista. Vaahterakaula on viulutyylisesti taakse kallistettu ja liimattu runkoon, ja Höfner-basson ruusupuinen talla seisoo vapaasti rungon kannen päällä.
Tärkein rakenteellinen ero saksalaisen (ja CT-basson) ja Ignition-sarjalaisen välillä on vaahterakaulan tarkka rakenne. Saksalais-Höfnereissä on – mallista riippuen – joko pituussuunnalla kaksiosainen vaahterakaula tai kolmipalainen kaula, jossa keskipala on pyökkiä. Ylimmät nauhat seisovat saksalaisbassoissa jazzkitaran-kaltaisesti omalla “sillalla”, joka on irti rungon kannesta. HI-sarjan Höfnereissä viritinlapa on erillinen vaahterapala, ja kaulakorko jatkuu yhtenäisenä ja täyspaksuisena myös ylänauhojen alla. Tämä tekee kaulaliitoksesta itse asiassa vankemman kuin alkuperäisissä viulubassoissa.
Ignition-sarjan Höfnereissä on nykyään otelauta lämpökäsitellystä jatoba-puusta. Metalliosat ovat kromattu trapetsimuotoinen kieltenpidin, sekä avoimet kitaravirittimet helmiäismuovisilla nupeilla.
Höfner käyttää Ignition-viulubassoissa uudelleenpainoksia japanilaisista mikrofoneista, joita firma käytti 1980-luvun loppupuolella japanilaiselle markkinoille tehdyissä “New Special” -malleissa. Nämä mikrofonit muistuttavat McCartney-bassossa olevia ns. Staple-mikrofoneja, mutta ovat formaatilta hieman leveämmät ja matalammat kuin saksalais-mikit.
Höfnerin säädinosasto on aiheuttanut monelle basistille päänvaivaa, vaikka sen toiminta on suhteellisen helposti muistettavissa. Säätimet ovat loogisesti kaula- ja tallamikrofonin volumet. Soittajan näkökulmasta ensimmäinen kytkin vasemmalta on Solo/Rhythm-kytkin, jossa Solo toimii täydellä teholla, kun taas Rhythm laittaa päälle pienen signaalin vaimennuksen.
Keskimmäinen kytkin – Bass On – on tallamikrofonin (!) kytkin. Kytkin ylhäällä tallamikki on päällä, kytkin alhaalla tallamikki on mykkä, mutta signaaliin on lisätty pieni diskanttivaimennus.
Kolmas kytkin ihan oikealla – Treble On – on bassomikin (!) kytkin. Kun tämä kytkin on alhaalla, kaulamikrofoni on mykkä, mutta signaaliin lisätään pieni bassovaimennus.
Se näyttää Höfneriltä, se on rakennettu niin kuin Höfner, ja – yllätys – Höfner Ignition B-Bass SE kuulostaa aidolta Höfneriltä. Tämä viulubasso on asianmukaisen kompakti ja kevyt, ja sen soittotuntuma on kevyt, jos tykkää basson vintage-tyylisestä, suhteellisen tanakasta kaulaprofiilista.
Vaikka Höfner 500/1 -mallia yhdistetään kaikissa sen muodoissa ikuisesti Beatlesiin ja Paul McCartneyn, tätä bassoa voi soittaa monessa eri genressä. Tiedän mistä puhun, koska olen ollut jo yli 30 vuotta Höfner-basson tyytyväinen omistaja. Ainoastaan slap-soittoon ja todella rankkaan metalliin kannattaa mielestäni valita joku muu soitin.
Kirjoittaja: Martin Berka
Lue myös muut bassojutut:
Kaikuja 1970-luvulta – kolme bassoa testissä
Minkälainen basso kannattaa ostaa ensimmäiseksi?
