Tällaiselta monen mielestä Gibson Les Paul Standard -mallin pitää näyttää: punainen mahonkirunko, cherry sunburst -liukuvärityksellä koristeltu loimuvaahterakansi, sekä kaksi humbucker-mikrofonia. Legendaarisella “Burstilla” oli kuitenkin oma kasvutarinansa ja alkuperäinen vuoden 1952 Les Paul Model oli hieman erilainen kitara kuin vuonna 1958 ilmestynyt klassikkoversio.
Tehdään nimikkomalli!
Hyvin perinteikkään Gibson-yhtiön (silloinen) uusi toimitusjohtaja Ted McCarty oli vuonna 1951 hieman huolissaan.
Yksi kalifornialainen pikkuyritys nimeltään Fender oli julkaissut vuonna 1950 uudenlaisen sähkökitaran. Alun perin Broadcaster nimellä esitelty kitara – joka sai jo vuonna 1951 uuden (Fender Telecaster) – oli ruuvikaulainen kapistus kokopuisella lankkurungolla, ja etenkin Country- ja Blues-muusikot tuntuivat tykkäävän sen terävästä ja naukuvasta soundista.
Herra McCarty ei ollut uuden soundin ystävä, mutta hän ei myöskään ollut mielissään siitä, ettei Gibsonilla ollut minkäänlaista vastinetta Fenderin Telelle. Firman esimiehet päättivät aivoriihessä kehittää Gibsonille oman lankkukitaramallin syksyllä 1951.
Koska Gibson oli hyvinkin arvostettu nimi orkesterikitaroissa (archtop guitar) uudesta lankkukitarasta tehtiin kauniimpi, ja rakenteeltaan monimutkaisempi, kuin arkipäiväisestä Telecasterista. Uuden mallin mahonkikaula oli liitetty runkoon liimaamalla. Runko taas koostui mahonkilankusta, johon oli liimattu vaahterakansi. Kannessa oli kaareva orkesterikitaroita muistuttavalla tavalla.
Toimiva prototyyppi oli valmis keväällä ’52. Ted McCarty halusi lanseerata uuden mallin mahdollisimman isosti, minkä takia hän otti yhteyttä siihen aikaan erittäin suosittuun kitara- ja lauluduoon Les Pauliin ja Mary Fordiin.
Les Paul ja Mary Ford olivat tavanneet Hollywoodissa 1940-luvun lopussa. Kitaristi Paul oli tunnettu Jazz- ja Easy Listening -kitaristi, kun taas laulaja Ford tuli Country-piireistä. Les Paul oli yksi ensimmäistä muusikoista maailmassa, jolla oli oma äänitys- ja masterointistudio kotona.
Kotistudio oli alun perin Bing Crosbyn idea, koska Paul oli jatkuvasti etsimässä “omaa soundiaan”. Paul keksi toteuttaa omia sovituksia soittamalla kaikki osat kitaralla itse päällesoittona. Ensimmäiset biisinsä hän äänitti kahdella äänittävällä vinyylisoittimella, ennen kuin hän vaihtoi Ampex-nauhuriin. Pelle Pelottomana hän myös alkoi modifioida nauhuriaan lisäämällä siihen ylimääräisen äänipään.
Päälleäänityksistä syntyi Les Paulin pitkään etsimä “New Sound”, ja kun Mary Ford astui mukaan kuvaan, hänkin sai rakentaa biiseihin monimutkaisia laulustemmoja samalla periaatteella. Levyistä tuli isoja hittejä, joista tunnetuimmat ovat varmaan biisit “Vaya Con Dios”, “I’m Sitting On Top Of The World”, “Bye, Bye, Blues” ja “How High The Moon”.
Keväällä 1952 Ted McCarty lähti tapaamiselle Paulin ja Fordin kanssa, mukanaan uuden kitaran prototyyppi. McCarty kysyi haluaisiko Les Paul ryhtyä uuden Gibson-kitaran endorseriksi. Paul – joka oli jo pitkään tehnyt kokeiluja itsekasattujen lankkumallisien ja puoliakustisien kitaroiden kanssa – suostui, mutta hänellä oli kaksi ehtoa:
Hän toivoi kannen väriksi kultaista metalliväriä, Gibsonin perinteisen ruskean sunburstin sijaan, koska se oli hänestä sopivasti raflaava. Lisäksi hän pyysi nimikkomalliinsa itse keksityn tallan ja kieltenpitimen yhdistelmän. Ted McCarty suostui tähän ja endorserisopimus allekirjoitettiin jo samana iltana.
Tiellä klassikoksi
Tältä ensimmäinen versio (1952) Gibson Les Paul -nimikkomallista sitten näytti:
Otelauta oli aluksi vielä ilman reunalistoja, jotka lisättiin vuoden 1952 lopussa. Mallin mikrofonit olivat kaksi yksikelaista Gibson P-90 -mikrofonia, ja kitarassa oli Les Paulin patentoima yhdistelmätalla.
Tämän tallan ja mallin alkuperäisen kaulaliitoksen takia näiden kitaroiden soitettavuus ei ole kovin hyvä. Talla oli suunniteltu syviä archtop-kitaroita varten, joissa kielet olivat suhteellisen kaukana kannen pinnasta. Les Paul -kitarassa taas otelauta makaa suoraan kannen päällä. Lisäksi varhaiset versiot tehtiin – Fender Telecasterin tavalla – ilman Gibsonin perinteistä kaulakulmaa. Lopputuloksena kielet olivat niin kaukana kannesta, että ne piti vetää tallapalkin alta, vaikka niiden olisi pitänyt mennä tallapalkin yli. Tästä johtuen intonaatio ei ollut kovinkaan hyvä, eikä myöskään kielten demppaaminen plektrakädellä onnistu lainkaan.
Les Paulia ongelma ei oikeastaan haitannut, koska hän oli muutenkin koko ajan modifioimassa Gibsonilta hänelle lähetettyjä kitaroita. Kuten tässä kuvassa näkyy, hän poisti omista soittimista alkuperäiset tallat, ja käytti joko vibrakampea tai Gibson-kieltenpitimiä ja Bigsbyn vapaasti seisovia alumiinitalloja.
Gibsonin kannalta ensimmäisen erän tallaongelma oli kuitenkin todella harmillinen. Firmassa yritettiin ensin parantaa tallan sopivuutta muuttamalla kaulan kulmaa, mikä ei sekään riittänyt täysin.
Lopulta McCarty itse keksi uuden palkkimaisen tallan juuri Goldtop-mallia varten, joka teki Les Paul Modelista (Gibson-esitteissä esiintyi silloin tällöin myös “Les Paul Regular” kitaran nimeksi) kunnon soittimen. Ainoastaan kielten intonaatiota ei voitu uudessa tallassa vielä säätää jokaiselle kielelle erikseen.
Vuoden 1955 loppumetreillä lisättiin Goldtopille jo mustasta Les Paul Customista (ilmestynyt 1954) tuttu Tune-O-Matic-talla, joka mahdollistaa intonaation säätämisen jokaiselle kielelle erikseen. Tallan ansiosta vuoden 1956 Les Paul Standardin Goldtop-versio saavutti viimein klassikkoasemansa ja -olemuksensa. Yleensä muusikot tarkoittavat juuri vuoden ’56 versiota, kun puhuvat Goldtopeista.
Vuonna 1957 kitaramallin suosio laski kuitenkin selvästi, ja Gibson yritti saada Goldtopit jälleen myymään vaihtamalla yksikelaiset mikit uusiin (kaksikelaisiin) humbuckereihin. Lopulta firman johto kuitenkin päätti, että mallin ongelmat johtuivat sen kultaisesta viimeistelystä, minkä takia vaahterakannen uudeksi väriksi valittiin punakeltainen cherry sunburst -liukuväritys.
Soundilta P-90-mikeillä varustettu Goldtop kuulostaa tyypilliseltä Les Paul Standardilta, paitsi että äänessä on pieni ripaus lisää diskanttia, sekä hieman enemmän rouheutta keskialueella.
Varhaisia Goldtop-käyttäjiä olivat Jazz-muusikoiden lisäksi 1950-luvulla Blues-kitaristit Muddy Waters ja Freddy King. 1960- ja 1970-luvulla esimerkiksi sellaiset kitaristit kuin Henry McCullouch (Joe Cockerin kanssa Woodstockissa, sekä Paul McCartney & Wings) tai David Gilmour (Another Brick in the Wall -soolo) kuuluivat Goldtop P-90 -mallin käyttäjiin.
Kolme edullista Goldtop-tyylistä kitaraa
Vaikka P-90-mikeillä varustettujen LP-kopioiden kysyntä ei ole läheskään niin suuri kuin Burst-aikakauden vastineiden, löysimme tätä katsausta varten kuitenkin kolme eri mallia. Kaikissa kitaroissa on kunnon liimaliitoksella kiinnitetty kaula.
Edetään hintajärjestyksessä…
Vintage (by JHS) V100GT
Hinta 379 € – Soitin Laine
Trevor Wilkinsonin (legendaarinen brittiläinen kitaraguru) suunnittelema Vintage V100GT lisää tuttuun LP Goldtop -konseptiin nykyaikaisen kaulaliitoksen ja syvemmän soololoven, joiden ansiosta pääsy ylimmille nauhoille on entistäkin helpompaa. Wilkinsonin kaulaliitos muistuttaa hieman Arian 1970/80-luvun PE-sarjan kitaroita, jotka nekin olivat LP-mallin johdannaisia.
Muuten rungon ja kaulan rakenne on hyvin lähellä esikuvaansa:
Rungon takaosa on tehty kahdesta (!) mahonkipalasta, johon päälle on liimattu kaareva kansi. Spekseissä mainitaan myös kannen puuksi mahonkia, mutta ainakin testikitarassa kannen puulaji näyttää vaaleammalta ja on ehkä lehmusta.
V100GT:n mahonkikaula on yksiosainen kahta lisäpalaa lukuunottamatta, joista yksi muodostaa kaulakoron ja toinen viritinlavan yläosan. Reunalistoitettu otelauta on veistetty Vintagen mukaan Lignum Rosa -nimisestä, kestävästi valmistetusta puukomposiitista, joka näyttää ja tuntuu erehdyttävästi pau ferrolta. Otelautaan on asennettu hyvin siististi 22 medium-jumbo nauhaa.
Kitaran metalliosat ja mikrofonit tulevat – luonnollisesti – Wilkinsonilta. Virittimet ovat vanhojen Klusoneiden nykyaikaisia kopioita, kun taas talla kopioi Tune-O-Matic-tallan kakkosversiota, jossa tallapalat (ja niiden säätöruuvit) pidetään rungossa kiinni pitkällä teräsjousella.
Mikrofonit ovat Wilkinsonin W90. Vintagen mukaan kyseessä olisi stacked coil -tyylisistä hurinattomista mikrofoneista, mutta ainakin testiyksilössä mikrofonit ovat aitoja yksikelaisia. Ero 1950-lukuun on kuitenkin se, että Vintage V100GT:ssä tallamikki on kaulamikkiin nähden käämitty vastakkaiseen suuntaan, minkä ansiosta kitara ei hurise kytkimen keskiasennossa yksikelaisista huolimatta.
Vilkaus takaluukkuihin paljastaa edullisia komponentteja (mm. pienet potentiometrit), mutta hyvin huolellista häiriösuojausta grafiittipitoisella maalilla.
Vintage V100GT saapui testiin hyvissä säädöissä. Mallin kaulaprofiili on klassikkokitaraa mukaillen mukavan paksu ja pyöreä. Ainoastaan testiyksilön korkeahko paino, joka muistuttaa 1970-luvun Gibsoneita, voi tuntua pitkässä sessiossa hieman epämukavalta.
V100GT:n soundi on mukavan lämmin ja iso, mutta tallamikrofonista löytyy tarvittaessa myös mukavasti aggressiivisuutta.
Green Guitars LP Goldtop P-90
Hinta 399 € – Nordsound
Green Guitarsin LP Goldtop -mallissa on myös alkuperäistä reilumpi soololovi, mutta soittimen kaulaliitos on kuitenkin hyvin perinteinen.
Runko on LP Goldtopissa veistetty kolmesta mahonkipalasta. Greenin kaareva kansi on speksien mukaan myös mahonkia. Testiyksilön kannen liimasauma ei ole kannen keskellä, vaan se menee diskanttipuolella soololovesta säätimien ohi. Itse asiassa monissa alkuperäisissä Gibson Goldtopeissa (ja kultaisissa Deluxeissa) oli 1950- ja 1970-luvulla tällaiset kannet; joskus ne oli tehty jopa kolmesta palasta. Vasta kun kuvaan astui läpikuultava sunburst-väritys, aloitettiin Les Paul -kitaroissa pitää kannen liimasauma aina keskiviivalla.
Kaulan rakenne on periaatteessa sama kuin Vintagessa – yksi pitkä mahonkipala, johon on liimattu lisäpaloja korkoa ja lavan yläosaa varten. Greenin kaulaan on lisätty satulan vastapuolelle volute-paksunnus, jonka pitäisi vähentää kaulan katkeamisen vaaraa siinä kohdassa. Ruusupuiden CITES-muutoksien takia monet valmistajat siirtyivät muihin puulajeihin edullisien kitaroiden otelautoja varten. Greenin reunalistoitettu otelauta on “Rose Maple” -puusta, mikä varmaan tarkoittaa saatavuuden mukaan valittuja eri puulajeja, joita on käsitelty niin, että ne näyttävät ruusupuulta. LP Goldtop P-90 -mallissakin käytetään 22 medium-jumbo nauhaa, ja nauhatyö on tässäkin kiitettävällä tasolla.
Virittimet ovat mukavan tuntuisia nykyaikaisia suljettuja koneistoja metallisilla Kluson-nupeilla. Greenin talla on nykyaikainen versio Tune-O-Maticista, jossa tallapalojen säätöruuvit pysyvät itsestään kiinni tallan rungossa.
Niin kuin suurimmassa osassa Greenin sähkökitaroissa myös Goldtop LP P-90 -kitarassa mikrofonit ovat Destiny CNC Wound -merkkisiä. Nämä yksikelaiset toimivat nykyaikaisesti kytkimen keskiasennossa humbuckerin lailla ulkoisia häiriöitä vastaan.
Takakoloista löytyy tässäkin soittimessa edullisia komponentteja (suljettu kytkin ja pienet potentiometrit), mutta hyvin huolellista häiriösuojausta grafiittipitoisella maalilla.
Greenin Goldtop on tämän katsauksen selvästi kevyin soitin, mikä vähentää olan ja selän rasitusta tuntuvasti. Kaulaprofiilin suhteen Green Guitars on valinnut oman mukavuuslinjansa, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa erittäin mukavaa ja vintagea ohuempaa D-profiilia. Tässä on tarjolla LP-kitaran soundi SG-mallin kevyellä soitettavuudella.
Green LP Goldtop -kitaran mikrofonit soivat hyvin avoimella äänellä. Mikkien lähtötaso on hieman pienempi kuin katsauksen kahdessa muussa kitarassa, mikä voi olla dynamiikan suhteen myös etu, etenkin Jazz-, Blues- ja Country-kitaristille.
Tokai ALS-65S Goldtop
Hinta 482 € – Musamaailma
Tokai Guitarsilla on hyvinkin ansaittu maine laadukkaiden vintage-kopioiden valmistajana, ja vaikka ALS-65S on brändin LP-kitaroiden edullisimmasta päästä, tämäkin malli pysyy hyvin lähellä alkuperäistä klassikkoa.
Tokaissa kitaran mahonkirunkoon on käytetty kahta erittäin kaunista palaa (sauma menee keskeltä). Puun ulkonäköä on helppo ihailla, koska ALS-65S:ssä on rungon takaosassa – muista testikitaroista poiketen – vintage-tyylinen läpikuultava ja kevyesti punertava “tinted natural” -viimeistely. Kitaran kaareva kansi on vaahterasta – niin kuin alkuperäisessä klassikossakin.
Tokai käyttää tämän sarjan LP-kitaroissa kustannus- ja soundisyistä kovaa vaahteraa mahongin sijaan. Sopivan värityksen ansiosta tämän eron huomaa vain soittaja itse. Tokaissa viritinlapa on liimattu kaulaan ensimmäisen nauhan kohdalla. ALS-65S Goldtopin reunalistoitettu otelauta on jatoba-nimisestä puulajista. Jatoba on kestävästi viljelty, punertava jalopuu Keski- ja Etelä-Amerikasta.
Tokaissakin on 22 medium-jumbo nauhaa. Kitaran nauhatyö ja säädöt ovat erittäin korkealla tasolla.
Metalliosat ovat Tokai ALS-65S -kitarassa vintage-tyylisiä – virittimet ovat Kluson-jäljitelmiä, kun taas tallassa on tallapaloja paikoilleen pitävä metallijousi.
Tokain omat yksikelaiset mikrofonit ovat tyyppiä LP-OLD MK4. Kaula- ja tallamikrofoni ovat keskenään identtisiä, niin kuin oikeissa 50-luvun Gibsoneissa.
Myös pinnan alla ALS-65S pysyy hyvin uskollisena perinteiseen reseptiin. Säädinkolosta löytyy laadukkaita, täyskokoisia potikoita ja erittäin siistiä juotostyötä. Vintage-Gibsoneissa ei käytetty grafiittimaalia elektroniikkakoloissa, siksi sitä ei löydy myöskään tässä Tokaissa. En ainakaan itse ole huomannut mitään mullistavaa eroa häiriöiden suhteen.
Tokai ALS-65S:n soitettavuus on ensiluokkainen, ja myös painoltaan testikitara sijoittuu mukavaan keskikastiin. Kaulaprofiili on miltei sama kuin Vintage-merkkisessä soittimessa – pyöreä ja paksu, mutta silti mukava.
Gibson on 1950-luvulla muuttanut useampaan otteeseen P-90-mikrofonin tarkkoja speksejä. Tokain LP-OLD MK4 -mikrofoneihin on onnistuttu vangitsemaan aitoa myöhäisen 50-luvun meininkiä, jolloin Gibson aloitti alkuperäistä tehokkaampien Alnico V -magneettien käyttö. Tokai-mikkien lähtötaso on tämän katsauksen korkein. Soundi murisee ihanasti keskialueella, ja tallamikistä löytyy jopa ripaus röyhkeää purevuutta.
Kirjoittaja: Martin Berka
Muita juttuja:
Kielten vaihto Les Paul -tyyppiseen kitaraan
Pirunsarvet ja kurvit – Katsauksessa kolme SG-tyylistä kitaraa
Kuusi heavykitaraa puntarissa
Twängin taikaa – Viisi edullista Telecaster-kitaraa
