“Soitetaan huomenna vaikka katolla!”
On tammikuun 30. päivä vuonna 1969 lounasaikaan. Viisi miestä soittaa jääkylmästä tuulesta huolimatta rokkia Lontoon keskustassa katolla. Koko setti kestää vain kolme varttia ja se ikuistetaan kuvausryhmän ja levy-yhtiön toimesta. Kyse on The Beatles-yhtyeestä, joka on tätä projektia varten vahvistettu amerikkalaismuusikko Billy Prestonilla.
Miten tähän oli päädytty?
Takaisin yleisön eteen
The Beatlesista oli tullut vuoden 1966 lopussa studiobändi. Nelikko oli saanut tarpeekseen Beatlemaniasta ja ainaisista kiertueista. Viimeisen kiertueen hyvin vaaralliset tilanteet, sekä Filippiineillä että USA:ssa, olivat saaneet jopa Paul McCartneyn muuttamaan mielensä.
Kaksi vuotta myöhemmin myös studiotyöskentelystä oli mennyt selvästi maku. Erittäin kova työtahti ja jatkuvat yösessiot olivat johtaneet siihen, että Beatlesin valkoisen albumin ilmestymisen aikana, marraskuun 1968 lopussa, bändi oli lähellä hajota.
John Lennon, George Harrison ja Ringo Starr kaipasivat hengähdystauon ja he halusivat ottaa seuraavat kuukaudet hieman rauhallisemmin. Paul McCartneyn ratkaisu bändin ongelmiin oli juuri päinvastainen – the Beatlesien olisi hyvä soittaa jälleen livenä ja kohdata yleisönsä kasvokkain. Vastahakoisesti muut suostuivat McCartneyn ehdotukseen tehdä elokuva bändin harjoituksista ja tulevasta keikasta.
Projektin suunnittelu eteni niinkin nopeasti, että the Beatlesin harjoitukset alkoivat heti tammikuun (1969) alussa Twickenhamin elokuvastudiossa. Elokuvan ohjaajaksi oli valittu Michael Lindsay-Hogg ja hyvästä livesoundista oli vastuussa Glyn Johns.
Ei sittenkään
Kylmä elokuvastudio, aikaiset aamut, kuvausryhmän jatkuva läsnäolo, sekä George Harrisonin haluttomuus soittaa livenä, johtuivat kuitenkin varsin nopeasti erimielisyyksiin, ja Georgen lyhyeen eroamiseen bändistä. Kriisipalaverissa päätettiin Harrisonin vaatimuksesta siihen, että isoa livekeikkaa ei järjestettäisi, ja että elokuva näyttäisi nyt miten Beatles-yhtiö harjoittelisi uutta levyä varten. Koko projekti siirrettäisiin myös bändin upouuteen Apple-studioon Lontoon keskustassa.
Ensitöikseen muusikoiden oli kuitenkin heitettävä uuden studionsa miksauspöytä ja monitorit roskiin. Heidän tuttavapiiriin kuulunut “elektroniikkanero” Alexis Mardas (“Magic Alex”) oli todellisuudessa osaamaton harrastelija ja hänen Apple-studioon rakentama miksauspöytä valitettavasti täysin käyttökelvoton. Apple sai lainattua kaksi nelikanavaista pöytää, sekä monitorijärjestelmän Abbey Road -studiolta, ja bändi sai kaupan päälle yhden nuoren äänittäjän, nimeltä Alan Parsons, Glyn Johnsin avuksi.
Koska tuleva levy oli tarkoitus äänittää livenä ilman päällesoittoja, George Harrison rekrytoi bändin vanhan tutun, kosketinsoittajan Billy Prestonin, projektin viidenneksi muusikoksi. Lisäetuna oli, että vierailevan muusikon edessä muut bändijäsenet käyttäytyivät paremmin.
Kotoisa studio ja hyvin aurinkoinen Preston muuttivat sessioiden ilmapiiriä ratkaisevasti positiivisemmaksi, ja nauhalle (sekä filmille) saatiin runsaasti hyvää materiaalia.
Elokuvan kohokohta
Elokuvan tekoon varattu ajanjakso kuitenkin lähestyi hyvin nopeasti loppuaan, vaikka Michael Lindsay-Hoggille ei edelleenkään annettu mitään konkreetista tietoa siitä, miten elokuvan pitäisi loppua.
Paul McCartney ehdotti, että filmin kohokohta voisi olla kameroille järjestetty intiimi konsertti ilman yleisöä. Tästä joku – tarkasta henkilöstä ei ole täyttä varmuutta (jotkut sanovat Lennon, toiset Glyn Johns) – sai idean, että kaikki rokkikappaleet voisi soittaa Apple-talon katolla, ja että kuvausryhmä voisi kuvata miten tämä “keikka” saisi alhaalla kulkevan liikenteen sekaisin. Lyhyen palaverin jälkeen päätettiin tehdä juuri näin. Pianobiisit (Let It Be ja The Long And Winding Road) ja yksi akustinen kappale (Two Of Us) kuvattin kattokeikan seuraavana päivänä Apple-studion sisätiloissa.
Vaikka Beatlesien kattokeikkan näki tapahtumahetkellä vain muutama toisille katoille kiivennyt ihminen, teki keväällä 1970 ilmestynyt Let It Be -elokuva (ja LP-levy) yhtiön “viimeisestä livekeikasta” legendaarisen. The Beatles soittivat katolla viisi biisiä – Get Back (kolme ottoa), Don’t Let Me Down (kaksi versiota), I’ve Got A Feeling (kaksi ottoa), One After 909 (kerran), sekä Dig A Pony (kerran). Keikkabiiseistä kolme viimeiseksi mainittua kappaletta päätyivät katolta Let It Be -albumille, kun taas Get Backista käytettiin lopuksi studioversio (samoin Get Back -sinkun B-puolelle sijoitetusta Don’t Let Me Downista).
Pitkäpiimäinen loppupiste
Let It Be -projektista ei ollut loppujen lopuksi bändidynamiikan pelastajaksi, vaan albumista ja elokuvasta tuli Beatlesin uralle todella pitkäpiimäinen loppupiste. Kesti yli vuosi, ennen kuin elokuva ja albumi julkaistiin keväällä 1970. Bändin jäsenillä oli vaikea sopia levyn biisivalinnasta, ja osa bändistä piti myös omaa soittoaan liian raakana. Sen jälkeen kun Glyn Johns oli tehnyt kaksi eri versiota albumista, joita Beatlesit eivät halunneet julkaista, Lennon ja Harrison antoivat nauhat Phil Spectorille talvella 1969/70. He kuitenkin “unohtivat” kertoa asiasta McCartneylle, joka vihasi etenkin Spectorin lisäämiä jousi- ja kuorosovituksia “The Long and Winding Road” -biisiin. Let It Be -albumi ilmestyi McCartneyn vastustuksesta huolimatta bändin viimeisenä albumina, vaikka jo syksyllä 1969 ilmestynyt albumi “Abbey Road” oli äänitetty sen jälkeen.
Katolla tavataan…
Beatlesit olivat tehneet vuonna 1968 sopimuksen Fender-yhtiön kanssa, jonka seurauksena valkoisesta albumista lähtien (tupla-LP:n virallinen nimi on “The Beatles”, 1968) Fenderin tuotteita kuultiin ja nähtiin runsaasti – Let It Be -elokuvan lisäksi myös esimerkiksi Hey Jude- ja Revolution-biisien videoissa.
Bändi oli saanut Fenderiltä ainakin kaksi Twin Reverb -komboa (Silverface), Bassman-bassostäkin (2 x 12” kaapilla), Bass IV -basson, kaksi Jazz-bassoa, erikoisvalmisteisen Telecasterin ruusupuusta, kaksi (!) Fender Rhodes -sähköpianoa, sekä PA-järjestelmän.
Todellisuudessa Beatlesit olivat käyttäneet jo vuodesta 1966 useasti Fender-vahvistimia studiossa, mutta videoissa nähtiin vanhan sopimuksen takia vain Voxin vahvistimia. Jo vuonna 1965 Harrison ja Lennon hankkivat itselleen vaaleansinisiä Fender Stratocaster -kitaroita, joita kuultiin ainakin jo Ticket to Ride- ja Nowhere Man -biiseissä.
Kolme edullista Let It Be -henkistä soitinta
Seuraavaksi esittelen kolme edullista Rooftop-henkistä soitinta, jolla voi metsästää Beatles-yhtiön Rooftop-keikan soundeja. Edetään hintajärjestyksessä…
Green Guitars TL Rosewood (348 €; Nordsound)
Vuoden 1968 Jimi Hendrix ja George Harrison olivat isoja kitaratähtiä. Hendrix oli vannoutunut Fender Stratocaster -mallin käyttäjä, kun taas Harrison oltiin juuri saatu Fenderin “talliin”.
Fenderin pomot saivat idean tehdä molemmille kitaristielle erikoismallit kiitokseksi. Firmalla ei silloin ollut varsinaista custom shop -osastoa, minkä takia homma meni Fender R&D -osastolle, jossa tavallisesti kehiteltiin uusien mallien prototyyppejä. R&D:n päällikkö Roger Rossmeisl – joka oli juuri tullut taloon Rickenbackerilta – ja puuosaston pomo Virgilio “Babe” Simoni keksivät, että olisi todella siistiä tehdä kokonaan ruusupuusta veistettyjä soittimia – Stratocaster Hendrixille ja Telecaster Harrisonille.
Työn teki R&D-osaston nuori kitaranrakentaja Phil Kubicki, joka perusti 1970-luvulla oman bassofirmansa. Koska on mahdotonta kurkista puuaihioon sisään, Kubicki rakensi kumpaankin malliin kaksi runkoa ja kaksi kaulaa, joista valittiin sitten kauniimmat artistikitaroihin.
Harrisonin Rosewood Telecasteri saatiin toimitettua loka-marraskuussa 1968 Apple-toimistoon, ja se lensi Englantiin omalla ykkösluokan istumapaikalla valmistajan edustaja vieressä. Hendrix sen sijaan ei koskaan saanut erikois-Stratoaan, eikä kukaan Fenderillä enää muista mitä kitaralle tapahtui.
Ruotsalaisen Green Guitarsin TL Rosewood on tällä hetkellä ainoa edullinen sarjatekoinen kopio Harrisonin soittimesta. Tässä hintaluokassa ei luonnollisesti voi odottaa huippukalliin originaalin täydellistä kopiota, vaan kyse on tässä enemmän samansuuntaisesta ulkonäöstä.
Green TL Rosewoodin perusrakenne on sama kuin firman perus-Teleissä:
Ruuvatulla vaahterakaulalla on otelauta kestovärjätystä vaahterasta, joka muistuttaa ulkonäöltään erehdyttävästi ruusupuuta. Runko on veistetty montereymännystä (joka tulee tässä tapauksessa Uudesta-Seelannista).
Rungon etu- ja takapuoleen on liimattu viilu, joka on nykyään mustajalopähkinästä (USA), joka ei ole vaarassa kuolla sukupuuttoon. Myös viritinlavan etupuolta on koristeltu jalopähkinäviilulla. Kaulassa on ohut satiinipintainen viimeistely, kun taas runko on lakattu kiiltäväksi.
Green TL Rosewoodiin on asennettu nykyaikaiset virittimet, sekä Gotoh-tyylinen talla kuudella tallapalalla.
Testatussa perusversiossa käytetään Green Guitarsin omia keraamisia mikrofoneja (tallamikissä lukee “Destiny CNC wound”), mutta lisämaksua vastaan TL Rosewood -mallin saa myös ruotsalaisilla Lundgren-mikrofoneilla varustettuna.
Testiin saapunut yksilö on keskiverto-Teleä hivenen verran painavampi, muttei missään nimessä yhtä painava kuin Harrisonin originaali. Kaulaprofiili on moderni, vintagea vähän ohuempi C-muoto, ja otelaudan radius on sekin nykyaikaisen loiva (10 tuumaa). Rosewood TL:n soitettavuus on testikitaran 009-kielisatsilla hyvin pehmeä ja kevyt.
Greenin uudenaikainen, paksulla peruslevyllä varustettu talla antaa Rosewood-mallille modernin ja kiinteän akustisen äänen, jossa on vähemmän nasaalisuutta kuin vintage-tyylisissä kitaroissa.
TL Rosewoodin keraamiset mikit ovat kirkkaudeltaan hyvin lähellä myöhäisen 1960-luvun Bakersfield-kantrisoundia, joka oli 50-luvun Telejä selvästi purevampi. Telecasterit ovat tunnettuja “joka paikan höyliä”, ja myös Greenin kuvankaunis TL Rosewood sopii lähes kaikille musiikkityylille, paitsi raskaaseen metalliin.
Vintage VVB4SB (429 € – kova laukku kuuluu hintaan; Aron Soitin)
The Beatles -yhtiön megasuosio nosti kaikki heidän käyttämät livesoittimet suureen suosioon, jopa sellaiset epätavalliset soittimet kuin Lennonin 3/4-kokoinen Rickenbacker 325 tai McCartneyn Höfner 500/1 -basso.
Paul McCartney tilasi itselleen Hampurin Steinway -myymälän kautta vuonna 1961 vasenkätisen sähköbasson saksalaiselta valmistajalta Höfner. 500/1-malli oli silloin melko harvinainen näky Saksassakin. Bassolla on täysin ontto viulumainen koppa, sekä lyhyt mensuuri.
McCartneyn ensimmäisellä Höfnerillä oli kaksi mikrofonia kaula- ja keskiasennoissa. Hän käytti sitä, kunnes mikrofonit alkoivat putoilla kehyksistään, jolloin hän tilasi itselleen brittiläisen maahantuojan, Selmerin kautta toisen yksilön. Vuoden 1963 Höfnerissä mikrofonien paikat oli muutettu kaula- ja tallamikrofoniksi. Tätä bassoa McCartney on käyttänyt syksystä ’63 lähtien kaikissa Beatlesien live- ja TV-esiintymisissä aina vuoteen ’66 saakka, ja sen kanssa hän soittaa yhä kaikki keikkansa.
Revolver-, Sgt Pepper’s-, Magical Mystery Tour-, The Beatles- ja Abbey Road -albumeita varten McCartney luotti hänen vuonna 1965 saamaansa Rickenbacker 4001S -bassoon, mutta hän päätti kuitenkin kaivaa Revolution-videota ja Get Back -projektia varten vanhat Höfnerit naftaliinista. Alkuperäinen vuoden 1961 basso kuitenkin varastettiin Twickenhamin sessioiden aikana, minkä takia kattokeikalla on esillä ainoastaan vuoden 1963 500/1.
Edullisia Höfner Ignition -malleja on Suomessa hankala saada musiikkiliikkeistä, koska Höfnerillä ei ole paikallista maahantuojaa. Sen sijaan Vintage-brändin Höfner-kopio, jolla on mallitunnus VVB4SB, löytyy Suomesta Aron Soittimen maahantuomana.
Vintage VVB4SB on varsin onnistunut kopio vuoden 1961 Höfner-mallista, muutamalla pienellä muutoksella.
Tärkeimmät niistä ovat runkoon rakennettu, mahdollista feedback-ulinaa vähentävä keskipalkki, joka nostaa soittimen painoa vain hieman, sekä Wilkinson-humbuckerien kiinnitys. Alkuperäisissä Höfnereissä oli ennen vuotta 1966 hieman kummallinen mikrofonien kiinnitys neljällä sivuttaisilla ruuveilla muovikehyksien läpi. Kehykset taas oli kiinnitetty kahdella ruuvilla basson kanteen. Järjestelmän etu oli, että kanteen tarvittiin porata vain pieniä reikiä mikkijohtoja varten, mutta haittapuolena oli korkeussäätämisen kömpelyys.
Vintage VVB4SB:ssä mikrofonit on asennettu kiinteästi kehyksiinsä, ja kahdella säätöruuvilla pystyy kätevästi muuttamaan kummankin yksikön korkeutta.
Muut ominaisuudet pitävät uskollisesti kiinni perinteisestä kaavasta:
Virittimet ovat avoimet ja niissä on nuppeja helmiäismuovista. Vaahterakaula on liimattu vanerikoppaan, joka on veistetty kaarevasta kuusikannesta ja loimuvaahteraisesta pohjasta ja sivuista. Talla seisoo vapaana ja sillä on nauhapätkät käytetty tallapaloina. Kielet on ankkuroitu isoon metalliseen kieltenpitimeen.
Myös Vintage-basson elektroniikka on tarkka kopio Höfnerin erikoisesta, mutta toimivasta ratkaisusta. Paneelista löytyy kaksi volume-säädintä, ja niiden lisäksi kolme liukukytkintä. Bass On -kytkin on tallamikrofonin (!) on/off-kytkin. On-asetuksessa tallamikrofoni on pois päältä ja signaalitiehen kytketään lisäksi diskanttia leikkaava kondensaattoria. Treble On -kytkin taas kytkee On-asetuksessa kaulamikin pois päältä. Rhythm/Solo-kytkimellä voi pudottaa tarvittaessa basson lähtösignaalia hieman pienemmäksi.
VVB4SB:n työnjälki on hintaansa suhteutettuna yllättävän hyvä, ja basson soitettavuus on mukava. Ainoana pienenä miinuspisteenä haluaisin mainita testisoittimen rungossa löytynyttä sahanpurun määrää, joka löytyi, kun menin kiinnittämään basson vähän löystynyttä lähtöjakkia.
Akustisesti VVB4SB soi selvästi hiljaisemmalla äänellä kuin oma vuoden 1990 Höfner, mikä johtuu Vintage-version keskipalkista. Myös kopion sähköinen lähtötaso on hieman matalampi kuin alkuperäisessä, mutta soundi itse on joka tapauksessa juuri oikea, siis: pyöreä ja lämmin.
Ääniklipissä kuuluu seuraavat vaihtoehdot:
Basso On, kaulamikki ilman diskanttileikkausta, molemmat mikit, keskimikrofoni yksin, sekä keskimikrofoni Rhythm-asennossa.
Epiphone Casino (649 €; Into-Luthman)
Epiphone Casino on Beatlesien studiovaiheessa (vuosina 1966-69) bändin tärkein kitaramalli, joka kuului Lennonin, Harrisonin ja McCartneyn soitinarsenaaliin.
1930- ja 40-luvuilla new yorkilainen Epiphone oli orkesterikitaroiden sarakkeessa michiganilaisen Gibsonin pahin kilpailija, ja firmoilla oli jatkuva kisa siitä, kenellä oli pramein ja isokokoisin soitin valikoimassaan. Kun Gibson väitti lehtimainoksissa, että “vain Gibson on riittävän hyvä” (Only a Gibson is good enough), Epiphone vastasi että “riittävän hyvä ei ole riittävän hyvä” (Epiphone – when “good enough” isn’t good enough).
Toinen maailmansota katkaisi soitintuotannon lähes kokonaan USAssa, eikä Epiphone pystynyt nousemaan sodan jälkeen enää kunnolla jaloillensa. 1950-luvun alussa Gibson oli jo yrittänyt saada Epiphonen omistajat myymään heille ainakin heidän kontrabassojen tuotantolinjan, mutta ilman tulosta. Siihen aikaan firman bassot olivat erittäin suosittuja viihdeorkestereissa ja varhaisissa Rock ‘n’ Roll -bändeissä. Vuonna 1957 Epiphone oli kuitenkin konkurssin partaalla, ja omistajat möivät firman tuotemerkit, tuotantolaitteet ja puolivalmiit soittimet Gibsonille. Koko jäämistö siirrettiin muutamassa kuorma-autossa New Yorkista Kalamazoohun.
Gibsonille tämä ostos merkitsi, että firmalla oli nyt mahdollisuus kiertää oma jakelijapolitiikka USA, jossa se oli solminut soitinliikkeiden kanssa Gibson-soittimien myynnistä yksinoikeudella. Jos esimerkiksi Baltimoressa oli yksi Gibsonia myyvä liike, se oli kaupungin ainoa ostopaikka firman tuotteille. Epiphone-brändin ansiosta firma pystyi nyt tuottamaan hyvinkin Gibson-soittimia muistuttavia Epiphone-malleja, ja myydä niitä jokaisessa kaupungissa toisen soitinliikkeen kautta.
Tämä järjestelmä toimi vielä 1960-luvulla erittäin tuottoisasti, mutta ajan kanssa nousevat kustannukset ja japanilaiset tuontikitarat johtivat lopulta siihen, että Epiphonen tuotanto Michiganissa lopetettiin vuoden 1969 lopussa. Siitä lähtien Epiphonet tehtiin ensin Japanissa ja sittemmin Koreassa ja Kiinassa, jossa Gibsonilla on nykyään jopa kaksi omaa soitintehdasta.
Vuonna 1964 Paul McCartney vieraili usein muusikkoystävänsä John Mayallin luona. Silloin Mayall soitti McCartneylle paljon alkuperäistä Blues-musiikkia Yhdysvalloista. McCartney tykästyi erityisesti Freddie Kingin kitarasoittoon. King soitti lähes aina Gibson ES-355 -mallia, joka on kahdella soololovella varustettu puoliakustinen kitara Maestro-vibratolla.
McCartney päätti hankkia itselleen kaksi kunnon kitaraa – yhden hyvän akustisen, sekä yhden puoliakustisen sähkökitaran vibralla. Ongelma oli vain, että Gibsonin maahantuojalla oli vaikeuksia saada riittävästi myytävää USAsta, ja myös että Lontoossa oli saatavilla lähinnä vain ES-335-kitaroita ilman vibratoa. McCartney sai kuitenkin selville, että Epiphonen jakelijan ohjelmassa oli lähes samannäköinen kitara brittiläisellä Bigsbyn lisenssikopiolla. McCartney osti lopulta kaksi Epiphonea – teräskielisen Texanin (kitara, jolla hän esim. Yesterday-biisiä), sekä vibratolla varustetun Casinon. George Harrison auttoi oikeankätisen sähkökitaran muuttamisessa vasenkätiselle McCartneylle sopivaksi. McCartney Casino soi ensimmäistä kertaa muutamassa Help! -albumin biiseissä – esimerkiksi “Ticket To Ride-” ja “Another Girl” -biisien soolo-osuuksissa.
Keväällä 1966 John Lennon ja George Harrison päättivät hankkia samat kitarat tulevaa uutta albumia (Revolver) ja sitä seuraavaa maailmankiertuetta varten. Koska he tykkäsivät Paul McCartneyn kitarasta, hekin päättivät hankkia itselleen Epiphone Casinot. Harrisonin kitarassa oli yhdysvaltalainen aito Bigsby, kun taas Lennonin kitarassa oli tavallinen trapetsimainen kieltenpidin. Alun perin kaikki kolme Beatlesin Casinoista olivat sunburst-värisiä, mutta Lennon antoi oman kitaransa hiottavaksi puunväriseksi, sen jälkeen kun Eric Clapton oli kertonut hänelle, että “kaikki kitarat soivat paremmin sen jälkeen, kun niiden lakkapintaa poistetaan”.
Kauko-Idässä tehty uusi Epiphone Casino (natural) on siis aika lähellä John Lennonin legendaarista kitaraa.
Monet eivät tiedä tätä, mutta jos ollaan tarkkana Casino-malli ei ole puoliakustinen sähkökitara, vaan ohutrunkoinen mikitetty orkesterikitara. Kun Epiphone Casino – ja sen sisarmalli Gibson ES-330 – esiteltiin, ne olivat Gibsonin uuden ES-33X-sarjan edullisimmat jäsenet, jotka oli tarkoitettu vanhan ES-225TD:n korvaajaksi.
Casinon rungossa ei ole siis puista keskipalkkia, niin kuin ES-335:ssä/Rivierassa, ES-345:ssä tai ES-355:ssä/Sheratonissa, vaan tässä ohut vanerirunko on täysin ontto. Runko höyryprässätään muotoonsa, ja se tehdään (valmistusvuodesta riippuen) kolme-, neljä- tai viisikerroksisesta vanerista, jossa ainakin ulkokerrokset ovat vaahteraa. Sisäkerrokset voivat myös olla vaahteran sijaan mahonkia tai poppelia.
Koska rungossa ei ole keskipalkkia, kaulablokki on Casinossa pidempi, ja kaulaliitos jo 16. nauhan kohdalla (ES-335:ssä se sijaitsee vasta 19. nauhan kohdalla). Kaulan pitkä pääosa on tehty yhdestä mahonkipalasta, jonne on sitten lisätty paloja kaulakorkoa ja viritinlapaa varten.
Valmistusvuodesta riippuen virittimet voivat olla joko koteloidut Grover Rotomatic -viritykoneistot tai, niin kuin tällä hetkellä, hieman kevyemmät suljetut Kluson-kopiot.
Metallikansien alta löytyy kaksi yksikelaista P-90-mikrofonia, jotka toimivat nykyisissä Casinoissa kytkimen keskiasennossa ilman ulkoisia häiriöitä (tallamikki on kaulamikrofoniin käänteisesti käämitty). Kolmiasentoisen vipukytkimen lisäksi elektroniikkaosasto koostuu kahdesta volume-säätimestä ja kahdesta tonesta.
Koska Epiphonen runko on täysin ontto, Casino on erittäin kevyt sähkökitara. Kaulaprofiili on pyöreä D, joka tuntuu juuri oikealta, ei liian paksu tai liian ohutkaan.
Casino sopii hyvin myös sohvakitaraksi, koska siitä lähtee tavalliseen puoliakustiseen sähkökitaraan verrattuna hieman enemmän akustista ääntä.
Puhtaasti soitettuna kaulamikrofonin ääni on jazzkitaralle sopivan pyöreä, kun taas tallamikrofoni on selvästi kirkkaampi, muttei yhtä terävä kuin esimerkiksi Fender-kitaroiden kapeat yksikelaiset. Mikkien yhteinen sointi on jo melko lähellä akustista kitaraa.
Säröllä Epiphone Casinosta tulee dynaaminen Brit Pop- ja Blues-kone, joka toimii loistavasti maltillisella gainella ja äänenpaineella. Koska tämän mallin runko on täysin ontto, voi liiallisella volyymillä ja/tai gain-määrällä tulla suhteellisen nopeasti feedback-ulina vastaan. Riippuu tietysti soittajasta, nouseeko kitaran kiertäminen ongelmaksi vai pystytäänkö pitämään se hyvällä demppauksella aisoissa.
Lopuksi vielä linkki kyseisillä soittimilla mallinnettuihin Beatles-raitoihin:
Kirjoittaja: Martin Berka
