Silloin kun itse aloitin kitaransoiton 1970-luvun keskivaiheella “halpa, mutta hyvä” oli lähes mahdoton yhtälö akustisissa kitaroissa. Aloittelijalla oli silloin kaksi vaihtoehtoa päästä edullisesti soittohommiin – joko onnistuit saamaan jostain suhteellisen edullisesti käytetyn kitaran tai sitten oli tyydyttävä kitaralta näyttävään munaleikkuriin.
Onneksi olemme päässeet siitä ajasta rutkasti eteenpäin. Kustannustehokkaan ja puoliautomatisoidun aasialaisen tuotannon ansiosta soittimien hinnat ovat pudonneet roimasti, samalla kun hyvin edullisien kitaroiden laatu, soitettavuus ja soundi ovat parantuneet.
Ensimmäinen kitarani oli hirveä länsisaksalainen kapistus pulttikaulalla, ruskeaksi värjätyllä otelaudalla, korkeussäädettävällä tallaluulla ja metallisella yläsatulalla. Kyllä, minä opin sillä soittamaan, mutta soittimen soundi jätti toivomiseen varaa.
Nykyisissä hyvin edullisissa teräskielisissä alhaiseen hintaan viittaavat lähinnä kokonaan vanerista tehty koppa, sekä ylimääräisen koristelun vähyys. Lopputuloksena syntyy kuitenkin kunnon soitin, joka on riittävän laadukas, että sillä pääsee mukavasti alkuun.
Tällä kertaa on esityksessä neljä hyvin edullista akustista kitaraa, jotka sopivat mainiosti ensikitaraksi tai vaikkapa mökkikitaraksi.
Edetään tällä kertaa hintajärjestyksessä…
Vintage V440WK Statesboro
(132,95 €; Aron Soitin)
Yksi muotitrendi teräskielisissä akustisissa on tällä hetkellä hyvin tummat viimeistelyt ja mahonkikannet, jotka molemmat viittaavat 1930-luvun suureen lamaan ja sen aikakauden soittimiin, joilla soitettiin silloin paljon akustista bluesia. Tällaiset uudet muotivirtaukset nähdään yleensä ensin kalliimmissa soittimissa, mutta ne nousevat esille myös edullisissa hintaluokissa hyvin nopeasti.
Vintagen uusi Statesboro-mallisto koostuu juuri 30-luvulle viittaavista akustisista soittimista. Saimme testiin sarjan dreadnought-kokoisen V440WK-kitaran.
Statesboro V440WK tarjoaa runsaasti vastinetta rahalle:
Testisoittimen kaula on veistetty loimuavasta (!) mahongista. Niin kuin kaikissa tämän hintaluokan kitaroissa kaulan pitkä pääosa on yhdestä palasta tehty, johon on sitten liimattu lisäpaloja viritinlapaa ja kaulakorkoa varten.
Myös vanerikoppaan valittu mahonki näyttä kauniilta. Vielä 70-luvulla edullisissa akustisissa käytetty puuvaneri oli usein huonolaatuista, jossa kauniiden ulkokerroksien väliin on laitettu halvinta mahdollista “roskapuuta”. Kaikkiin näihin testikitaroihin on käytetty kunnon soitinvaneria, jossa myös keskikerros on samaa laadukasta tavaraa kuin ulkokerrokset. Säästöt syntyivät siitä, että vaneri on materiaalina edullisempaa, mutta samalla myös hieman jäykempää kuin kokopuu, mikä tekee osien muotoilusta ja kopan rimoittamisesta helpompaa.
Vintage V440WK Statesboron otelauta ja talla näyttävät eebenpuulta, mutta ovat todellisuudessa Techwood-nimisestä puukomposiitista. Techwoodin ominaisuudet ovat hyvin lähellä eebenpuuta, mutta materiaali on tasalaatuisempi, edullisempi, sekä ekologisempi kuin se kuuluisa afrikkalainen jalopuu.
Vintagen virittimet ovat hyvin toimivia nykyaikaisia Schaller-kopioita, kun taas V440WK:n satula ja kompensoitu tallaluu on tehty kermanvaaleasta ABS-muovista. Soittimesta löytyy valmiiksi asennettuna kaksi metallista hihnatappia.
Suoraan paketista vedettynä Vintage V440WK:n säädöt ovat ihan ookoo, vaikka itse säätäisin kielet aavistuksen verran lähemmäksi otelautaa hiomalla tallaluun matalammaksi. Tehtaalta Statesboron säädöt ovat kuitenkin kokeneelle bluegrass- tai blueskitaristille sopivasti “ilmavat” (basso-E: 2,6 mm; diskantti-e: 2,4 mm).
Kitaran kaulaprofiili on keskitien D, joka sopii varmasti monelle hyvin käteen. Mattaviimeistelyn ansiosta koko kitara tuntuu hyvin “maanläheiseltä” ja sisäänsoitetulta.
Jo tämän katsauksen edullisin kitara tekee hyvin selväksi sen, että vanerirungostakin voi tehdä hyvin soivan. Vintage V440WK Statesboro soi hyvin isolla ja lämpimällä äänellä, jossa on mukana kuitenkin myös riittävä annos kirkkautta.
Tanglewood TWCR-D
(148 €; Musamaailma)
Myös Tanglewoodin uusi Crossroads-sarja ammentaa 1930-luvun vaikutteita. Saimme testiin sarjan dreadnought-kokoisen TWCR-D-mallin, joka voisi ensivilkaisun perusteella olla samassa pajassa valmistettu kuin Vintagen Statesboro.
Tanglewood TWCR-D:n kaulaan käytetään aitoa mahonkia. Lavan ja koron palat on sovitettu syykuvioiden suhteen sopiviksi pitkälle pääpalalle.
TWCR-D:n koppa on tehty laadukkaasta soitinvanerista ja viimeistelty tummalla Whisky Barrel Burst -värityksellä. Kaikuaukon rosetti on helmiäisjäljitelmistä tehty rengas.
Myös Tanglewood on valinnut Techwood-komposiittia Crossroads-sarjan otelauta- ja tallamateriaaliksi. Nauhojen tuntumaan vaikuttaa positiivisesti, että Musamaailman oma kitararakentaja on antanut nauhapäille vielä sen viimeisen silauksen.
Tanglewoodin Schaller-tyyliset virittimet vaikuttavat laadukkailta ja toimivat hyvin. Sekä kitaran kompensoitu tallaluu että TWCR-D:n yläsatula ovat kermanväristä ABS-muovia. Tanglewoodista löytyy valmiiksi kaksi hihnatappia.
Säätöjen kannalta Tanglewoodin Crossroads-kitara jakaa tämän katsauksen ykkössijaa Yamahan kanssa. Tanglewood TWCR-D:n kieltenkorkeus on hyvin mukavaa (basso-E: 2,3 mm; diskantti-e: 1,7 mm) täysin ilman minkäänlaista ylimääräistä kielten räminää.
Tanglewood-mallin keskivahva D-profiili, sekä kitaralle tehty huolellinen setup, tekevät TWCR-D:stä erittäin mukavantuntuisen dreadnoughtin. Soittotuntumalta ja soitettavuudelta tämä soitin pärjäisi myös vaivattomasti myös paljon kalliimpien soittimien vertailussa.
Tanglewoodin TWCR-D soi erittäin terveellä ja vahvalla äänellä, joka on samalla raikas ja lämmin. Myös Tanglewoodin kohdalla voi vain ihmetellä kuinka paljon vastinetta voi nykyään saada näin edullisesta kitarasta.
Yamaha F310II
(149,90 €; F-Musiikki)
Yamahan klassiset ja teräskieliset kitarat olivat 1960-luvun lopussa alkulaukaus aasialaisten soittimien voittokulkuun. Yamahan silloinen uusi FG-sarja (= folk guitar) teki vaikutuksen, koska sen soittimet olivat hyvin tehtyjä ja suhteellisen edullisia.
Country Joe McDonaldin energinen liveveto Woodstock-festivaalissa (“Feel like I’m fixin’ to die”; 1969; https://youtu.be/eRl6-bHlz-4) näytti mihin Yamahan FG pystyi myös tositilanteessa.
Uusi “Mark II” versio Yamahan F310-kitarasta tehdään Intiassa, ja se on firman “my first Yamaha FG” -soitin. FG-sarjan koppimuoto on aina ollut firman oma, hieman pienennetty näkemys dreadnought-kitarasta. Uusi F310II lisää tähän vielä hieman lyhyemmän mensuurin (63,4 cm), joka helpottaa sellaisien ihmisten elämää, joilla on pienet kädet ja/tai hieman lyhyemmät sormet (esim. lapset).
Yamaha F310II -mallissa on satiinipintainen kaula ja kiiltäväksi lakattu kaikukoppa. Kaula on veistetty nato-nimisestä aasialaisesta mahonki-vastineesta, kun taas kaikukopan pohja ja sivut tehdään merantivanerista ja kansi kuusivanerista. Työnjälki vaikuttaa laadukkaalta. Hauska yksityiskohta ovat runkoon päälle maalatut, hyvin siistit mustat “reunalistoitukset”.
Otelauta ja talla tehdään intialaisesta ruusupuusta. Satula ja tallaluu ovat kermanväristä muovia. Yamahassa on perinteen mukaan vain yksi muovinen hihnatappi rungossa. Hihnaa varten täytyy joko ruuvata kaulakorkoon yksi hihnatappi tai käyttää vintage-tyylisesti hihnan toisessa päässä narua, joka vedetään kaulan ympäri satulan ja virittimien väliin.
Yamaha käyttää F310II-mallissa yksinkertaisia suljettuja virittimiä, jotka toimivat kuitenkin hyvin.
Yamahan actionia (kielten korkeus kaulaan) on säädetty testikitarassa erittäin mukavaksi (basso-E: 2,6 mm; diskantti-e: 1,7 mm). Lyhyemmän mensuurin ansiosta soittotuntuma on hyvin vaivaton.
Myös F310II:n kaulaprofiilissa on ajateltu pienen otekäden mukavuutta. Yamahan D-profiilissa on mukana kevyt ripaus V-profiilia, minkä ansiosta kaula on riittävän paksu hyvää soundia varten, mutta ympärimitta kuitenkin tavallista pienempi.
Yamaha F310II on soundiltaan tämän katsauksen tuorein tapaus. Koska F310II:ssa bassot on annosteltu maltillisemmin, kitaraa on hyvin helppoa äänittää ja ääni pysyy hyvin eroteltavana myös sormisoitossa.
Richwood RA-12
(178 €; Vantaan Musiikki)
Richwood RA-12 poikkeaa kahdessa seikassa hyvin edullisien kitaroiden valtavirrasta:
Suuri enemmistö alle 200 euron teräskielisistä koostuu dreadnought-kokoisista soittimista, kun taas RA-12 tarjoaa yhtä kokoluokkaa pienempää 000-/auditorium-koppaa. Lisäksi Richwoodin RA-12 on tarjolla perinteisen natural- ja sunburst-viimeistelyn ohella myös punaisena, sinisenä ja mustana.
Testisoittimen tarkat speksit poikkeavat kannen, otelaudan ja tallan kohdalla hieman firman viralliselta listalta, mitä tapahtuu joskus tässä hintaluokassa, ja voi olla tässä tapauksessa hyvin myös koronapandemian aiheuttamien toimitusvaikeuksien seuraus.
RA-12:n kaula on veistetty indonesialaisesta mahongista. Reunalistoitettu otelauta, sekä Richwoodin talla, ovat ulkonäön perusteella intialaista ruusupuuta.
Reunalistoitettu kaikukoppa on tehty kokonaan lehmusvanerista, luonnollisesti lukuun ottamatta kopan sisäiset kuusirimoitukset.
Richwood RA-12:n virittimet ovat hyvin toimivia nykyaikaisia Schaller-kopioita.
RA-12:n kielten korkeus näyttää paperilla korkeammalta (basso-E: 2,7 mm; diskantti-e: 2,5 mm) kuin miltä se soitettaessa todellisuudessa tuntuu. Tähän vaikuttaa mahdollisesti myös Richwoodin hyvin mukava C-profiili.
Richwood RA-12 -mallin 000-kopan ansiosta tämä soitin sopii myös hyvin hieman pienemmille soittajille, vaikka kitaralla on täysipitkä mensuuri (65 cm). Koppa on nimittäin lyhyempi kuin dreadnought-koppa ja kopan reunat ovat myös matalammat, minkä ansiosta oikea käsi on lähempänä soittajan ylävartaloa.
Soundiltaan Richwood RA-12 vastaa hyvin minun odotuksiin 000-kitaran soundista, joka on vähemmän bassovoittoinen kuin tyypillisessä dreadnought-kitarassa. Hyvin tasapainoisen soundinsa ansiosta Richwoodin kitara sopii mainiosti sekä plektra- että sormisoittoon.
Kirjoittaja: Martin Berka
