Kitaran rooli bänditilanteessa – 1 vs. 2 kitaraa

Kitaristin rooli bändissä, jossa on vain yksi kitaristi, on hyvin erilainen verrattuna bändiin, jossa on useampi kitaristi. Kitaralla on pääosin säestämisen rooli bänditilanteessa. Säestämisen tyyli vaihtelee toki musiikkigenren mukaisesti joko avosoinnuilla komppaamisesta aina tekniseen riffittelyyn.

Mikäli yhtyeessä on vain yksi kitaristi, jää yhden soittajan varaan molemmat roolit: säestäminen ja soolojen soittominen (mikäli sooloja on). Kaikki tämä vaatii kitaristilta monipuolisuutta, joka edellyttää määrätietoista harjoittelua ja soveltamista.

Kitaran paikka äänikaistalla

Komppaamisen ja sooloilun hallinnan lisäksi yhtyeen ainoan kitaristin rooliksi jää myös musiikillisen tilan täyttäminen. Kitara soi keskimäärin tietyllä äänialueella, jota kutsutaan keskialueeksi. Sen keskimääräinen taajuusalue mitataan hertsein (Hz) on 80-1200 Hz. Basso täyttää alataajuudet matalilla sävelillä luoden pohjan harmonioille. Basson taajuusalue on keskimäärin noin 40-80 Hz.

Jos yhtyeessä on myös kosketinsoittaja sijoittuu sen taajuusalue helposti samalle alueelle kitaran kanssa ja samantaajuiset äänet luovat helposti sekavankuuloisen lopputuloksen. Tällöin kappaleeseen vaaditaan sovitustyötä, jolloin kosketinten ja kitaran osuudet jaetaan niin, että kitara soittaa esimerkiksi sointujen alaosia kolmelta paksuimmalta kieleltä ja koskettimet puolestaan jatkavat harmoniaa siitä ylöspäin. Lopputuloksena on selkeästi soiva kappale, jota on miellyttävä kuunnella.

Tällä kurssilla mm. sivutaan kompin ja soolon yhdistämistä kitaralla:

Rock-kitaroinnin salat

Kitaristin rooli triossa

Musiikinmaailmasta löytyy monia trioja tai yhtyeitä, joissa on vain kolme soitinta ja laulaja. Soittajien vähäisyydestä huolimatta heidän tuottama äänimassa saattaa olla hyvinkin suuri, kuulostaen jopa siltä kuin kyseessä olisi useampikin soittaja. Esimerkiksi legendaariset rock-yhtyeet Van Halen tai Rush onnistuivat luomaan hyvinkin suuren ja rikkaankuuloisen äänimaiseman vain kolmen soittajan voimin. Yhtyeessä White Stripes on vain rumpali ja kitaristi ja silti se kuulostaa hyvinkin suurelta.

Äänimassan suuruuteen vaikuttaa toki jokainen soittaja tahollaan; rumpali voi soittaa kovaa ja käyttää paljon esimerkiksi symbaaleja, jotka täyttävät äänimaisemaa. Basisti voi käyttää saundissaan jonkin verran säröä ja muita efektejä sekä soittaa muutaman äänen sointuja, jotka niinikään tuovat massaa sointiin.

“Isoutta” sointiin

Kitaristilla on myös olemassa useita keinoja miten voi luoda “isoutta” soittoonsa. Etenkin sähkökitaralla kovempaa soittaminen ei varsinaisesti lisää massaa ääneen samoin kuin rummuilla soitettuna. Toki soittotatsin voi kuulla kitaran soinnista; soittaako soittaja hyvin herkästi vai kovemmalla otteella.

Kovempi tatsi toki muuttaa äänen sointia mutta massaa voi lisätä käyttämällä suuria sointuja, joissa voi olla käytössä kaikki kuusi kieltä. Soinnut voi muodostaa niin, että niissä ei kuitenkaan ole välttämättä montaa eri ääntä vaan samoja säveliä tuplaten eri oktaaveista. Näin sen sointi ei mene sotkuiseksi kun useat sävelet soivat päällekkäin. Sointuihin voidaan myös lisätä lisäsäveliä, jotka tuovat erilaista sävyä niihin.

Esimerkiksi voidaan ottaa E5-sointu, joka tavallisesti soitetaan kahdelta paksuimmalta kieleltä.

Näin soitettuna kyseinen sointu saattaa kuulostaa triotilanteessa melko pieneltä ja vaisulta. Kun halutaan tuoda sointiin massaa ja vaikuttavuutta voidaan tämä sointu rakentaa niin, että käytössä on kaikki kuusi kieltä.

Tietyt lisäsävelet tuovat sointuun massan tuntua muuttamatta sen sävyä kuitenkaan liikaa. 5-soinnun ominaispiirre on se, että siitä puuttuu soinnun kolmas sävel eli terssi, joka määrittää sen onko sointu duuri vai molli. Näin ollen 5-soinnun voi soittaa kummankin sointutyypin kohdalle. Kun tähän sointuun lisätään sen yhdeksäs sävel, tuo se sointiin hieman enemmän väriä muuttamatta kuitenkaan tätä sen ominaispiirrettä. E:n yhdeksäs sävel on f#, joka voidaan lisätä ohuimmalle e-kielelle.

Tässä soinnussa on suurenkuuloinen sointi ja se voidaan soittaa myös ylemmästä asemasta, jota voi soveltaa muihinkin sävelasteisiin.

Tämäntyylisisllä sointurakenteilla voidaan lisätä paljonkin “isoutta” äänikuvaan. Sointuja voi myös soittaa tieheillä rytmeillä, jotka niinikään täyttävät äänikuvaa. Tässä tapauksessa sanonta enemmän on enemmän todella pitää paikkansa. Hyvä erimerkki tästä kuullaan Van Halenin Poundcake-kappaleen pääriffissä, jossa on hyvinkin suuri saundi kolmella soittimella soitettuna. Siinä kitarassa käytetään laajoja sointuja sekä avoimia kieliä niiden lomassa sitomassa soittoa yhteen.

Efekteillä massaa sointiin

Kaiku-efekti

Itse soittosaundi vaikuttaa suuresti äänen suuruuteen. Kaiulla voidaan ikäänkuin paksuntaa ja pidentää säveltä, joka täyttää äänikuvan tyhjät kohdat. Kaikuefektissä voidaan usein säätää kaiun pituutta, väriä ja kokoa. Clean soundi hyväksyy helpommin suuren kaiun kuin särötetty saundi, joten kannattaa testailla minkä verran kaikua voi lisätä ilman että sointi käy sotkuiseksi.

Delay-efekti

Delay-efekti toimii hieman kaiun tavoin mutta se toistaa rytmissä soitetun asian. Sitä yleensä käytetään tilantunnun luomiseen saundissa. Sitä monesti myös käytetään yhdessä kaiun kanssa, jolloin saadaan rikkaan kuuloinen yleissointi. Delayssä voidaan säätää sen toistokertoja, äänenväriä sekä rytmiä ja sen kestoa. Usein delayta ei käytetä säestettäessä mutta soolossa se aktivoidaan päälle.

Tällä oppitunnilla tutustutaan kaikuun ja delayyn perusteellisesti.

Chorus ja flanger

Chorus ja flanger-efektit toimivat samalla periaattella. Ne tuplaavat kitarasignaalin ja moduloivat toisen signaalin virettä. Kun yksi signaali on vireinen kitaran raaka ääni ja toisen signaalin vire huojuu vireisen ympärillä, on lopputulos hieman kuoronomainen ja ääntä suurentava. Chorusta käytetään usein puhtaassa saundilla värittämään sointia mutta sitä voidaan yhtä hyvin lisätä myös särösaundiinkin. Mm. Eddie Van Halenin yksi tunnetuimmista äänenmuokkausefekteistä oli flanger, joka triotilanteessa nimenomaan suurentaa saundia tuoden siihen mielenkiintoisen lisän.

Tällä oppitunnilla tutustuaan syvemmin eri modulaatioefekteihin.

Särö ja overdrive

Särötetty soundi on erittäin yleistä etenkin rock-musiikissa. Särö efektinä ei automaattisesti suurenna soundia vaan sen tyypistä riippuen se voi ohentaakin sointia sen leikatessa äänitaajuuksia pois. Esimerkiksi Jimi Hendrixin paljon käyttämä fuzz-tyyppinen särö sen sijaan paksunsi saundia tuoden siihen isouden tuntua. Se myös kompressoi vahvasti ääntä eli tasaa ääntä. Se nostaa hiljaisia säveliä ja hiljentää kovia tehden siitä tasaisen, joka auttaa haettaessa suurta äänimassaa.

Tällä oppitunnilla kerrotaan enemmän fuzzin ominaisuuksista.

Isoa ja massiivista fraaseerausta

Kenties kaikkein tärkein seikka haettaessa massaa äänikuvaan on soittotapa. Toisilla soittajilla on taipumuksena ottaa musiikillinen tila haltuun, joka on usein yhdistelmä hallittua kaaosta ja tarkkuutta. Esimerkiksi Jimi Hendrixin soittoa analysoitessa voi todeta, ettei hänen soittonsa ole kaikkein puhtainta laatuaan. Taustalla saattaa soida avoimia kieliä ja erinäistä laitteiden sekä soiton tuottamaa ylimääräistä hälyääntä on havaittavissa lähes koko ajan. Kuitenkin kaikki tämä on hallittua, jolloin se ei muodostu häiritseväksi vaan tuo rosoa ja kokoa sointiin. Usein mikäli soitto on liian kliinistä se saattaakin kuulostaa lopulta varsin ohuelta.

On erinäisiä fraseerauksellisia keinoja tuoda tätä ylimääräistä hallitua hälyä soittoon, joka tulkitaan varsin hyväksi asiaksi. Termiä rake käytetään kuvaamaan dempattuja kieliä esimerkiksi ennen bendiä.

Siinä sävytetään nuottia dempatuilla kielillä juuri ennen kohdesäveltä. Tätä soittokikkaa käytetään etenkin kitarasooloissa ja se tuo soittoon luonnetta ja massaa. Toisinaan säveleen lisätään vibraatoa, jonka annetaan muuttua “sotkuiseksi” ottamalla mukaan vierekkäistä kieltä, joka tuo hallittua hälyä soittoon.

Filleillä eloa

Monet kitarasuuruudet kuten Jimi Hendrix ja Eddie Van Halen muiden muassa värittivät rytmisoittoa soittamalla fillejä sinne tänne. Filli on pieni melodinen täyte, jolla sävytetään soittoa. Niitä käytetään usein kompin lomassa ja jos esimerkiksi laulumelodiassa tulee tauko ja musiikissa on tilaa voi kitaristi soittaa tähän kohtaan lyhyen melodisen linjan. Ne pitävät musiikin mielenkiintoisena ja eloisana.

Usein esimerkiksi bluesmusiikissa aluksi laulaja esittää fraasin, joka on ikäänkuin kysymys. Kun fraasi päättyy soittaa kitaristi tähän pienen fillin, joka on vastaus laulajan kysymykselle. Tätä samaa periaattetta voi hyödyntää missä tahansa musiikin tyylissä ja se on yksi kitaristin tapa täyttää äänitilaa pienessä kokoonpanossa.

Tällä kurssilla käydään läpi, miten fraseerauksellisilla keinoilla voidaan tuoda eloa ja kokoa soittoon:

Rock-kitaroinnin salat

Hyviä treenihetkiä!

-Samuli

Lunasta ilmainen kokeilu