“Jalalla säädettävä jatkuvasti muutettava nostopiiri soittimille” – näillä kuivilla sanoilla yhdysvaltalaisessa patenttihakemuksessa alkoi yhden erittäin suositun kitaraefektin voittokulku. Kyseessä on wah-wah-pedaali, joka on tosiaan jalalla säädettävä, vahvistava ja miedosti itseoskilloiva kaistanpäästösuodatin. Poljinta nopeasti edestakaisin polkeminen aiheuttaa signaalissa sellaisia muutoksia, että kitaran (tai kosketinsoittimen) soundi kuulostaa elävältä. Kitara kuulostaa siltä, että se sanoisi jatkuvasti “uAAAA-uAAA”, ja tästä efekti on saanut nimensä.
Miten niin, amerikkalainen Vox-tuote?
Vox-vahvistimien ja kitaroiden takana oli suhteellisen pieni eteläenglantilainen yritys JMI (Jennings Musical Industries). Aluksi Tom Jenningsin yritys valmisti tuotteita pääsääntöisesti brittiläisille muusikoille, esimerkiksi The Shadows -bändille.
Beatlemanian ja British Invasion -ilmiön ansiosta Vox-vahvistimien kysyntä räjähti USA:ssa, ja Jennings löysi nopeasti maahantuojan, nimeltä Thomas Organ Company. Aluksi Thomas Organ toimi ainoastaan maahantuojana ja jakelijana, mutta jo muutaman kuukauden jälkeen kuvioihin tuli ratkaiseva muutos.
Jo valmiiksi kalliiden Vox-vahvistimien tuonti Yhdysvaltoihin oli rahtimaksujen ja tullien jälkeen vähemmän kannattavaa kuin Thomas Organissa aluksi luultiin. Tämän takia firma teki seuraavanlaisen diilin JMI:n kanssa: Thomas Organ investoi hieman rahaa JMI:hen, ja sai vastineeksi täyden lisenssin valmistaa omia Vox-tuotteita Yhdysvalloissa. Samalla molemmat yritykset päätyivät myös kehitysyhteistyöhön, jotta uusista keksinnöistä ja kehityksistä olisi kummallekin firmalle hyötyä.
Kun vahvistimen säätimestä tulee pedaali
Marraskuussa 1965 JMI sai Thomas Organilta tiedot US-vahvistimiin kehitetystä MRB-piiristä. Kyse oli Brilliant-kanavaan lisätystä keskitaajuuksien boosterista (Mid-range Resonant Boost), jossa muusikko sai kiertokytkimellä valittu kolmesta eri keskitaajuuksista, joita sitten vahvistettiin aika reilusti. MRB:n keskeiset osat olivat kolme kondensaattoria, sekä induktorikela rautasydämellä. Thomas Organin Stan Cutler mainitsi myös, että MRB-kytkimen nopea käyttö kesken soiton aiheuttaa “mielenkiintoisen ‘wah-wah’ efektin”, josta voisi ehkä tulla kitaraefekti, jos tarvittava kytkentä olisi vain riittävän “kustannustehokas”.
Vuoden 1966 kesällä kaksi Thomas Organin insinööreistä – Brad Plunkett ja Lester Kushner – saivat tehtäväkseen muokata US-Voxien MRB:tä. Järjestelmän kolmiasentoinen kiertokytkin oli johdon mielestä liian kallis, ja nyt oli tarkoitus tehdä järjestelmästä portaaton tavallisella potentiometrilla. Plunkett ja Kushner muuttivat kytkennän niin, että toimiva taajuusalue oli alkuperäistä MRB:tä laajempi.
Uuden MRB-version testeissä myös Plunkett ja Kushner huomasivat säätimen vääntämisestä syntyvän wah-wah-efektin (he kutsuivat sitä “wow-wow:ksi”). Vox USA -tuotteiden endorseri ja tuoteklinikoitsija Del Casher oli sitä mieltä, että pedaalin muodossa tällaisesta wah-wah-efektistä voisi tulla myyntimenestys. Plunkett ja Kushner rakensivat ensimmäiset prototyypit Vox-uruille tarkoitettuun volume-pedaaliin, Casher demonstroi uutukaisen Thomas Organin pomoille, ja loppu on historiaa.
Ensimmäiset wah-pedaalit tulivat myyntiin hieman ennen joulua 1966 – kyseessä oli silloin vasta toinen sähkökitaralle kehitetty efekti fuzz-särön jälkeen.
The real McCoy?
Aluksi Thomas Organin päättäjät olivat hieman epävarmoja pedaalin markkinoinnin suhteen, he halusivat tehdä endorserisopimuksen jonkun tunnetun muusikon kanssa. Koska wah-wah:n soundi muistuttaa jazztrumpetin sordinon soundia, he keksivät ottaa yhteyttä trumpetistiin Clyde McCoyhin. Vox USA maksoi hänelle 500 dollaria, ja saivat McCoylta luvan käyttää hänen nimensä ja kuvansa uudessa efektipedaalissa. Kesti kuitenkin vain muutamaa viikkoa, ennen kuin firmassa tajuttiin, että kohderyhmä todella onkin kitaristit, ja Vox McCoy -pedaalista tuli Vox V846 Wah-Wah. Ensimmäisten kayttäjien joukossa olivat Cream-yhtiön Eric Clapton, sekä kitarajumala itse, Mr Jimi Hendrix.
USA:sta Italiaan, ja sieltä takaisin – miten Voxista tuli Cry Baby
Vox V846 -pedaalin tuotanto alkoi 1966 lopussa Thomas Organin tehtaassa, sekä heti 1967 alussa JMI:n tehtaassa Englannissa. Kysyntä oli kuitenkin sen verran isoa, että Vox-wah:n tuotantoa siirrettiin jo vuoden 1967 syksyllä kustannus- ja tuotantoteknillisistä syistä Italiaan. Eko-kitaroiden emoyhtiö EME valmisti noin puolentoista vuoden ajan kaikki Thomas Organin ja JMI:n wah-pedaalit.
Samoihin aikoihin, kun tuotantoa siirrettiin Italiaan, Thomas Organin pomot keksivät, että firma pystyisi myymään vielä rutkasti enemmän wah-wah-efektejä, jos perustaisivat vielä toisen brändin. Silloin Vox V846:ia myytäisiin edelleen USA:ssa Vox-verkoston kautta, mutta toisen nimisiä pedaaleita voisi myydä kokonaan uuden verkoston kautta. Aito win-win-tilanne, siis. Thomas Organin uuden brändin nimeksi valittiin “Cry Baby” (itkupilli). Nimen ulkoasu ei koskaan pysynyt yhtenäisenä, vaan Cry Baby kirjoitettiin välillä myös muodoissa “Cry-Baby” ja “Crybaby”. Kaikki kolme versiota on “oikein”, eikä Thomas Organ ole koskaan rekisteröinyt brändin nimeä tavaramerkiksi.
Alkuperäiset Cry Babyt olivat suoria “kopioita” Vox V846 -wah:sta, jossa nimilaatan ja aluslevyn lisäksi vain poljin oli vaihdettu kromisesta mustaan. Vuoteen 1971 saakka kaikki ns. erot Voxin ja Cry Babyn välillä eivät ole tarkoin harkittuja, soundin vuoksi tehtyjä muutoksia, vaan yksinkertaisesti sen aikaisista tuotantomenetelmistä johtuvia. 60-luvulla ei ollut tärkeää, että pedaalien komponentit – induktorit, vastukset ja konkat – olivat aina sataprosenttisesti speksien mukaiset. Tärkeintä oli, että tuotanto rullasi eteenpäin ja että rahaa tuli sisään.
Vuonna 1968 Thomas Organin pomo Joe Benaron perusti italialaisen maahantuojan Ennio Unchinin kanssa uuden elektroniikkatehtaan Italiaan, jonka nimi JEN viittaa pomojen etunimiin (Joe ja ENnio). Koko wah-wah-pedaalien tuotanto siirtyi EME-yhtiöstä uuteen JEN:iin.
Samoihin aikoihin JMI meni konkurssiin, minä seurauksena Vox brändinä meni uuteen omistukseen, ja yhteistyö Thomas Organin kanssa loppui. Molempien brändien – Vox ja Cry Baby – wah:t tehtiin edelleen samassa tehtaassa, mutta brändien välille tuli ajan myötä pieniä muutoksia ja eroja. Hyvin karkeasti voisi sanoa, että Voxin wah-wah:t kuulostavat yleensä pehmeämmältä kuin Cry Babyn pikkuisen ärhäkkäämpi versio aiheesta.
Voxin pedaalit valmistettiin JEN-tehtaassa Italiassa koko 1970-luvun läpi, kunnes Voxin tarinaan tuli uuden konkurssin aiheuttama pidempi tauko. Cry Babyt taas siirtyivät takaisin USA:han joskus 1970-luvun alussa. Vuonna 1981 Jim Dunlop -yhtiö osti Thomas Organin konkurssipesästä Cry Baby -tavaramerkin, sekä kaikki Cry Babyyn liittyvät oikeudet. Dunlop on tämän jälkeen valmistanut kaikki Cry Baby -wah-wah:t omassa tehtaassa.
Vox-brändin omistaja 1980-luvulla, brittiläinen Rose Morris, keskittyi silloin kokonaan Vox-vahvistimien tekoon, minkä takia yhteistyö JEN-yhtiön kanssa lopetettiin.
Japanilainen Korg osti Vox-brändin Rose Morrisilta vuonna 1992. Korg esitteli uuden wah-wah-pedaalinsa vuonna 1994. Uutuus-wah oli hieman modifioitu versio alkuperäisestä V846:sta, ja sitä valmistettiin USA:ssa Dunlopin tehtaassa vuoteen 2006. Vuonna 2007 Voxin wah-wah-tuotanto siirrettiin Kiinaan, jossa tehdään yhä firman pedaaleja.
Sana induktorikelan soundista
Me kitaristit metsästämme jatkuvasti sitä legendaarista ihannesoundia meidän päässämme. Jostain syystä me tykätään myös kaikenlaisesta voodoosta ja käärmeöljystä, joka voisi tuoda meitä muka lähemmäs sitä soundia.
Wah-pedaaleissa foorumeiden kuumin puheenaihe on kytkennän induktori. Vuosikymmenien läpi wah-pedaaleissa on käytetty erilaisia induktorikeloja, joista puhutaan usein kunnioittavin äänensävyin. Tärkeimmät induktorit tunnetaan joko valmistajan brändin mukaan – esimerkiksi punainen Fasel tai TDK – tai niitä on nimetty ulkonäön mukaan, kuten “Halo” (“sädekehä”; induktorilla on kannessaan metallinen rengas) tai “Stack of Dimes” (“pino pikkurahaa”; induktori näyttää pieneltä kolikkotornilta, jonka yli on vedetty kumisukka).
Italialaiset punaiset tai keltaiset Faselit ovat varmaan yleisimpiä induktorikeloja vintage-waheissa, yksinkertaisesti JEN-tehtaan suuresta tuotannosta johtuen.
Ennen kun väitellään jonkun induktorin “paremmuudessa” pitäisi kuitenkin tietää, mitä tämä komponentti tekee tässä efektissä.
Induktorikelalla on wah-pedaalissa kaksi tärkeää tehtävää:
Induktori toimii filtteripiirin “silitysrautana”, jonka ansiosta taajuusboosti siirtyy tasaisesti ja jouhevasti taajuusalueiden läpi, vaikka polkimen käyttö voi aiheuttaa muussa elektroniikassa pieniä pykäliä. Toinen tehtävä on lisätä induktorin omalla oskilloinnilla wah-pedaalille tyypillinen laulumainen lisäboosti filtterin keskitaajuuden ympärille.
Kelan rakenteella ja materiaaleilla on toki väliä, mutta tärkein ominaisuus induktorilla on sen induktanssi. Induktanssin tieteellinen symboli on L ja sen yksikkö on henry (H). Henreistä voi päätellä karkeasti, miten kela “reagoi” muun kytkennän elektroniikkaan ja missä taajuusalueella sen oma resonoiva taajuushuippu sijaitsee. Lähes kaikissa wah-pedaaleissa löytyy 500 millihenryn induktorikela, ja vanhoissa pedaaleissa kelan malli voi vaihtua pedaalista toiseen jopa samassa tuotantoerässä.
Itse väitän, että hyvän soundin kannalta kelaa tärkeämpi on, löytyykö kyseisestä pedaalista true bypass -kytkentä – jolloin tulosignaali menee suoraan lähtöjakkiin, silloin kun pedaali on pois päältä – tai hardwire bypass – jossa signaali menee piirilevyn kautta lähtöön, mikä syö aina vähän diskanttia – tai aktiivinen bufferi.
Kehitys etenee
Perinteiset Voxit ja Dunlopit – ja monet kopiot – toimivat yhä niin, että polkimeen kiinnitetty hammastanko pyörittää kotelossa olevan potikan hammaspyörää, ja aiheuttaa niin wah-efektin sävynmuutokset. On kuitenkin muitakin tapoja, miten polkimen liikkumista voidaan tulkita elektroniikkaa varten.
Morley-brändin wah-wah-pedaaleissa on käytetty alusta lähtien valoa potentiometrin sijaan. Pedaalin uumenissa on valolähde (ledi) ja sitä vastapäätä valoon reagoiva vastus (valovastus). Polkimeen on kiinnitetty metallilevy, johon on porattu rivi erikokoisia reikiä, jotka menevät isosta aina pienempään. Polkimen liikkuminen muuttaa tämän reikälevyn avulla ledistä valovastukseen saapuvan valon määrää, mikä muuttaa wahin soundia. Morley myös valmisti jonkin aikaa M2-nimistä sarjaa, jossa tavallisen potikan (tai valovastuksen) sijaan käytettiin liukusäädintä, jota liikutettiin polkimeen kiinnitetyillä nailonsiimoilla.
On olemassa wah-pedaaleja, joissa polkimeen on upotettu kiihdytysmittari (esim. Electro-Harmonixin Crying Tone). ZVex-brändillä on myös wah-wah (Wah Probe), jossa ei ole poljinta lainkaan, vaan sen sijaan efektin pintaan upotettu, jalan etäisyyttä mittaava sensori.
Suurin wah-pedaalien valmistaja on kuitenkin Jim Dunlop, joka tarjoaa Cry Baby -pedaaleja lähes jokaiseen makuun. Dunlopin maahantuojan – Levytukun – nettisivuilta löytyy kattava lista Dunlopin eri wah-waheista ja niiden ominaisuuksista.
Wah-käytön kolme perustekniikkaa
Wah-wah:n soundi on niin eloisa ja moniulotteinen, että voisi melkein väittää, että pedaali olisi enemmän kuin pelkkä efekti, ja jo melkein kuin toinen soitin.
Jos wah-pedaali on täysin uusi tuttavuus, kannattaa harjoitella sen käyttöä ensin hieman. Wah-wah vaatii nimittäin käsien koordinoinnin lisäksi myös yhden jalan liikkumista musiikin mukaan. Onneksi tämä on erittäin intuitiivinen efekti, ja sen käyttö tulee hyvin nopeasti kuin selkärangasta.
Pieni vihje: jos suinkaan mahdollista, kannattaa harjoitella wah-wah:n soittoa vuorotellen molemmilla jaloilla. Jos pedaali on vain välillä käytössä kitarasoolon aikana, voi käyttää omaa lempijalkaansa, mutta jos bändi soittaa funkia ja soulia, ja wah-wah on kovassa rytmikäytössä (ns. “wacka-wacka”), soittaja voi nopeasti saada krampin jalkaan tai pakaraan oudosta työasennosta. Silloin jalan vaihtaminen biisien välissä voi olla suuri helpotus.
1. Wacka-wacka
“Wacka-wacka” voi kuulostaa Shakira-biisin sanoitukselta, mutta se on oiva nimi wah-wah:n perustekniikalle, jossa liikutaan rytmikkäästi edestakaisin musiikin tahdissa.
Wacka-wacka-soundeja ovat funk- ja soul-klassikoiden peruskauraa ihan 60-luvulta lähtien tähän päivään. Hyviä esimerkkejä ovat sellaiset biisit niin kuin Motown-klassikko “Papa Was A Rolling Stone” tai Isaac Hayesin Shaft-leffan (1971) tunnusbiisi.
2. Ekspressiivinen käyttö
Wah-pedaalin ekspressiivisessä käytössä ollaan luovia. Efektillä annetaan kitaran laulaa ihmisäänen tavoin, ja pedaalia käytetään soittimen tavalla. Wah-efektin rytmi, suunta ja syvyys menee tässä pitkälti komppikuvion tai melodian mukaan, kitaristin omalla näkemyksellä höystettynä.
Hendrixin “Voodoo Child (Slight Return)” tai Eric Claptonin soolo Cream-yhtiön “White Room” -biisissä ovat varhaisia esimerkkejä ekspressiivisestä wah-wah-käytöstä. Myös Steve Vai, Red Hot Chili Peppersin John Frusciante ja Metallican Kirk Hammett ovat hyviä esikuvia tähän soittotyyliin.
3. Cocked wah
Wah-pedaalia voi myös käyttää melko rajuna taajuusboosterina. Polkimella voi hitaasti käydä taajuudet läpi, kunnes löytää sellaisen boostin, jolla oma kitaraosuus leikkaa erittäin hyvin bändin kokonaissoundin läpi. Kun taajuusalue on löydetty, voi ottaa jalan (varovasti) pois polkimesta ja jättää wah sopivasti “viritettynä” siihen asentoon.
Ilmaus “cocked wah” viittaa juuri tähän virittämiseen, ihan kuin viritetyssä ansassa. Tekniikka toimii parhaiten, jos kitarasoundissa on melko reilusti säröä.
Monissa ZZ Top -biiseissä voi löytyä cocked wah -soundeja, mutta tunnetuin esimerkki on Mark Knopflerin Les Paul/Cry Baby/Marshall-yhdistelmä Dire Straitsin hitissä “Money For Nothing”.
Vox V845 – edullinen klassikko
Tällä hetkellä Voxin mallistossa löytyy neljä eri wah-wah-mallia:
Vox V847-A on alkuperäisen 1970-luvun V846:n nykyaikaistettu versio. V846-HW on Kiinassa point-to-point-periaatteella käsin juotettu wah-wah, joka on elektroniikaltaan ja työnjäljeltään selvästi alkuperäistä klassikkoa laadukkaampi. Uusin – ja kallein – Vox-wah on V847-C, joka on Japanissa tehty nimikkomalli japanilaiselle kitaristilegendalle Char.
Vox-katraan edullisin jäsen on vuonna 2009 ilmestynyt Vox V845 (katuhinta noin 59 euroa). Alhaisesta hinnasta huolimatta V845:n kytkentä on elektronisesti täysin samanlainen kuin alkuperäisissä 60-luvun loppupuolen Vox waheissa!
Vox V845 on päivitetty käyttämällä elektroniikalle nykyaikaista piirilevyä ja lisäämällä kotelon sivuun liittimen virtalähteelle. Jakkiliittimet ovat kaikissa Voxeissa erillisiä komponentteja, mikä helpottaa hätätilanteessa viallisen jakin vaihtamista uuteen. Monissa Dunlop-waheissa jakit on juotettu kiinni suoraan piirilevyyn.
Mielenkiintoisin ominaisuus on V845:ssä sen alhainen paino (noin 900 g), joka on vain hieman yli puolet perinteisen wah-wah:n painosta. Tämä on saatu aikaiseksi uudella kotelolla ja polkimella, jotka on ensin ruiskuvalettu muovista, ja sen jälkeen vahvistettu mustalla metallipinnoitteella. Pinnoitteen ansiosta Vox V845 näyttää ja tuntuu perinteiseltä wah-pedaalilta, alhaisesta painostaan huolimatta. Elektroniikkaa suojaava pohjalevy on edelleen teräksestä.
V845 on klassinen wah-pedaali sanan parhaassa merkityksessä. Efektin päälle/pois-kytkin polkimen varpaat alas -asennossa on jämäkkä, muttei liian raskas painaa. Poljin toimii jouhevasti ja pedaalin soundi on aito Vox-wah – iso ja lämmin.
Vox V845 tarjoaa aitoa Hendrix- ja Clapton-soundeja todella edulliseen hintaan. Kokeilemisen arvoinen kapistus, siis!
Kirjoittaja: Martin Berka
