“Live at Leeds” oli The Who -yhtiön ensimmäinen livealbumi, joka ilmestyi toukokuussa 1970. Levystä on tullut legendaarinen klassikko, jota monet kriitikot ja fanit pitävät yhä maailman parhaana Rock-genren livetallenteena.
The Who julkaisi vuonna 1969 käänteentekevänsä Rock-oopperan “Tommy”. Bändin kysyntä maailmassa oli valtava ja niin Roger Daltrey (laulu), Pete Townshend (kitara), John Entwistle (basso) ja Keith Moon (rummut) lähtivät yli vuoden mittaiselle kiertueelle. Monien mielestä bändi oli juuri sillä aikajaksolla (1969-70) loistavassa livevedossa, ja megakiertueeseen mahtuivat näinkin legendaarisia keikkoja kuin Woodstock (elokuu 1969) ja kaksi Isle of Wight -festivaaleja (elokuu 1969 ja elokuu 1970).
“Polta koko p*ska!”
1960-luvun lopussa albumien julkaisutahti oli huomattavasti kiivaampi kuin nykypäivinä. Menestyvältä artistilta odotettiin ainakin yksi uusi albumi per vuosi, usein jopa kaksi. Syksyllä The Who tiesi, etteivät he ehtisivät pitkän kiertueen aikana kirjoittaa uusia biisejä ja äänittää niitä. Tämän vuoksi bändin jäsenet päättivät julkaista 1969 loppuvuoden USA:n kiertue-etapissa äänitettyä livelevyä. Niinpä Whon yleisteknikko Bob Pridden sai äänittää usean keikan kahdeksanraitaiselle avokelanauhurille.
Täysin loppuun palanut bändi palasi jouluksi ja uudeksi vuodeksi kotiin Englantiin pitämään muutaman viikon hiljaiseloa.
Tammikuussa 1970 Bob Pridden uskalsi kysyä Pete Townshendilta, milloin livealbumin editointi ja miksaus pitäisi aloittaa. Townshendin mielestä parhaiden biisien valitseminen noin 20 keikkatallenteista tuntui ylitsepääsemättömältä urakalta. Bändin historiikin mukaan hän sanoi Priddenille: “Polta koko p*ska sinun takapihalla!”
Nauhat olivat siis menneitä, mutta bändin managerit kuitenkin muistuttivat siitä, että levy-yhtiö odotti kärsimättömänä livelevyn masterinauhojen saapumista. The Whon jäsenet päättivät lopulta, että he haluaisivat pitää kaksi keikkaa suhteellisen pienissä keikkapaikoissa Englanissa. Niistä keikoista sitten syntyisi se luvattu livelevy.
Nämä erikoiskeikat pidettiin Leedsin yliopiston auditoriumissa (14.02.1970), johon mahtuu noin 2.100 ihmistä, sekä Hullin kaupungintalon juhlasalissa (15.02.1970), noin 1.800 ihmisten edessä. Bändi oli erinomaisessa vedossa ja molemmat keikat onnistuivat täydellisesti. Studiossa kuitenkin huomattiin, että Hullin tallenne oli tekniseltä tasolta mahdoton käyttää, koska bassovahvistimen mikrofonijohdossa oli ollut vika. Lisäksi juhlasalin sähköjärjestelmä oli niin vanhanaikainen, että nauhaan tallentuivat runsaasti hurinoita ja naksahduksia, joita oli silloisen elektroniikan avulla mahdotonta poistaa. Näin tulevalta levyltä ei tullut “The Who – Live”, vaan “The Who – Live at Leeds”.
Tietoinen valinta
Vuonna 1970 tärkein musiikkituote oli vinyylilevy. Vinyylialbumille mahtuu – musiikin tyylistä ja masteroinnista riippuen – vain 20-24 minuuttia per puoli. The Whon koko keikkasetti kesti Leedissä kuitenkin kaksi tuntia, koska bändi soitti hittisinkkujensa ja cover-biisien lisäksi Tommy-albuminsa kokonaisuudessaan. Oltiin siis tärkeän valinnan edessä.
Yksi ratkaisu olisi tehdä keikasta tuplalevy, jolloin setistä saisi lähes suurimman osan mukaan poimittua. Tuotantotiimi kuitenkin muistutti, että tuleva levy möisi varmaan paremmin, jos se olisi hinnaltaan edullisempi yhden levyn painos.
Lopullinen ratkaisu oli sekä raju että looginen:
Tommy-albumin suuri suosio oli bändille kaksiteräinen miekka; kyllä, The Who -yhtiö otettiin nyt paljon vakavammin, kun se oli kerran osoittautunut, että Rockista voi tehdä myös “vakavampaa taidetta”. Toisaalta bändi pelkäsi, että Tommyn suosio voisi vieraannuttaa sen vanhoja faneja.
“Live at Leeds” -levyä suunniteltiin tämän vuoksi tietoisesti Back to the roots -hengessä “suuren teoksen” vastapainoksi. Alkuperäinen vinyyli sisältää ainoastaan kuusi kappaletta, joista puolet oli bändin hittejä ja toinen puolisko vanhojen Rock ‘n’ Roll -biisien covereita.
Albumin A-puolelle laitettiin “Young Man Blues”, “Substitute”, “Summertime Blues”, sekä “Shakin’ All Over”, ja sen pituus on vain 15 minuuttia. B-puolella on ainoastaan kaksi kappaletta – lähes 15-minuuttinen versio “My Generation” -biisistä, jossa soitetaan medley-tyylisesti myös lyhyitä otteita muista bändin kappaleista, sekä kahdeksan minuuttia kestävä versio “Magic Bus” -sinkusta.
Lopputulos on ujostelematon, raaka ja väkivahva Rock-levy isolla r:llä. Levystä tuli ikään kuin todistus siitä, että taidokkaasta konseptilevystä huolimatta, The Whon pääala oli edelleen – ja olisi jatkossakin – kuriton ja uhmakkaalla asenteella soitettu rokki.
CD- ja streaming-aikakaudella “Live at Leedsistä” on julkaistu runsaasti eri versioita, alkaen vuoden 1995 samalla Rock-asenteella laajennetusta perus-versiosta (yksi 77-minuuttinen CD). Nykyisten digitaalisien restaurointityökalujen ansiosta ilmestyi 10 vuotta sitten neljän CD:n versio, josta löytyy sekä koko Leeds-keikka että koko Hull-keikka. Bob Pridden ja tuottaja Jon Astley saivat Hull-keikan materiaalin julkaisukuntoon, mm. kopioimalla (ja synkronoimalla) John Entwistlen puuttuvat basso-osuudet sekä Leeds- että Isle of Wight -keikkatallenteilta.
The Whon klassinen live-soundi
Niin kuin monet 60- ja varhaisen 70-luvun bändit eivät käyttäneet monia efektejä tai soittimia livenä, myös The Whon livesoundi perustuu laajalti jäsenten soittotyyliin ja asenteeseen, sekä erittäin kovaäänisten vahvistimien käyttöön. Silloin ajateltiin, että mitä isompi vahvistin sitä parempi, koska silloin ei tarvitse ajaa kitara- ja bassosignaaleja niin lujasti PA-järjestelmän kautta.
Woodstock/Leeds-kaudella Pete Townshend ja John Entwistle soittivat kumpikin kahdella Sound City/Hiwatt-täysstäkillä. Hiwatt-firman Dave Reeves rakensi vahvistimiaan aluksi Sound City -logolla samannimiselle soitinliikkeelle, ennen kuin perusti oman Hiwatt-brändinsä. The Who käytti stäkkejä, joissa oli sekä Sound City- ja Hiwatt-nimikylttejä.
Jokaiseen täysstäkkiin kuului yksi 100-wattinen CP103-nuppi, sekä kaksi Fane-kaiuttimilla varustettua 4 x 12” -kaiutinta. Sekä Townshendilla että Entwistlellä oli mukana aina kolmas nuppi hätävarana.
John Entwistle oli ensimmäisiä basisteja, joka käytti tahallaan vahvistimen omaa säröä oman soundinsa tärkeänä osana. Hän myös tykkäsi lisätä signaaliin paljon enemmän diskanttia, kuin saman aikakauden basistit yleensä. Entwistle oli myös Rotosound Swing Bass -kielten ensimmäinen endorseri (vuodelta 1963), koska tykkäsi roundwound-kielten tuoreesta soundista.
Woodstock/Leeds-kaudella Entwistlen pääsoittimet olivat useat Fender Precision -bassot, joita hän soitti biisistä riippuen joko sormilla tai kovalla plektralla.
Vaikka Pete Townshend on tunnettu hänen energisestä lavaesiintymisestä, mies oli mestari sähkökitaran soittodynamiikan, sekä volume-säätimen käyttämisessä. Tästä ansiosta hän pystyi loihtimaan samasta sähkökitarasta, sekä armottomat voimasointu riffit, että melkein akustiselta kitaralta kuulostavia soundeja.
The Whon uran alussa Townshend oli tunnettu Rickenbacker-kitaroiden käyttäjänä (ja rikkojana), kun taas Monterey-festivaalin (1967) tiennoilla hän oli keikoilla siirtynyt Fendereiden pariin (Telecaster ja Stratocaster).
Vuodesta 1968 vuoden 1973 loppuun Townshendin lavakitarana toimivat useat Gibson SG Special -kitarat, joissa on kaksi P-90 -mikrofonia ja palkkimainen talla. Hän käytti välilläkin SG Specialin varhaisia versioita, joissa oli pieni pleksi, mutta pääsääntöisesti käytössä olivat 1960-luvun loppupuolen versiot, joissa on mikkejä ympäröivä isokokoinen pleksi.
Hän käytti kitaroissaan Gibsonin 012-056 kielisettejä, joihin hän vaihtoi punotun g-kielen sijaan toisen 016-kielen. Townshendilla oli siis samanpaksuinen b- ja g-kieli.
Kitaran ja vahvistimien väliin oli lisätty Univoxin Super-Fuzz-pedaali, joka on germanium-pohjainen fuzz-särö. Super-Fuzz oli käytössä pääsääntöisesti vain matalia riffejä ja joitakin sooloja varten. Lisäksi Townshend käytti sitä tuottamaan runsaasti feedback-ulinaa keikkasetin lopussa.
The Whon rumpali, Keith Moon, oli yksi ensimmäisistä rumpaleista, jotka lisäsivät settiinsä toisen bassorummun (molemmat 22” x 14”). Woodstock/Leeds-aikakaudella Moonin rumpusetit oli rakennettu ”enemmän on enemmän” -periaatteella. Hopeanvärisessä Premier-setissä oli kolme samankokoista tavallista tomia (14” x 8”), sekä kolme lattiatomia (yksi 16” x 16”, sekä kaksi 16” x 18”). Käytössä oli yleensä myös kaksi crasheja ja yksi ride-symbaali, välillä haitsu korvattiin toisella ridellä.
Inspiroiduin äänittämään tätä juttua varten yhden lyhyen Leeds-henkisen Who-medleyn. Käytössä olivat seuraavat soittimet ja laitteet:
• Epiphone SG -kitara
• Germanium-fuzz (EHX Germanium 4 Big Muff; distortion-puoli)
• Blackstar HT-1R -putkikombo (puhdas puoli, mutta isolla gain-asetuksilla)
• Squier Jazz-basso
• Tech 21 Sans Amp Bass Driver DI-boksi
Kirjoittaja: Martin Berka
Lisää kommentti