Vaikka Jimi Hendrixin (1942-1970) ura rockmusiikin huipulla kesti vain vajaat neljä vuotta – ja loppui mestarin ennenaikaiseen kuolemaan vain 27 vuotiaana – elää tämän muusikon legenda yhä vahvana. Jimi Hendrixin levymyynti ja kuuntelukertojen määrä Spotifyissa on itse asiassa suurempi kuin monen nykyhetken artisteista.
Hendrix teki kitaristista bändin keskipisteen. Hän keksi uusia soittotekniikoita ja löysi uusia soundeja alun perin countrykitaristeille suunnitellusta Fender Stratocasterista. Hän oli sekä erinomainen kitaristi että karismaattinen esiintyjä, mutta samalla myös herkkä taiteilija, joka etsi jatkuvasti uusia ilmaisukeinoja.
Jos haluat oppia enemmän Jimi Hendrixin soitosta, tsekkaa Rockwayn kurssi “In the Style of Jimi Hendrix”
Hendrix-faneille tarjotaan runsaasti nimikkoefektejä ja soittimia. Jotkut kitaristit menevät jopa niin pitkälle, että he soittavat Hendrixin musiikkia mahdollisimman autenttisilla vintage- ja boutique-laitteilla. Mutta kuinka lähelle mestarin soundia pääsee pienellä budjetilla? Tätä kysymystä pohditaan tässä jutussa.
Jimi Hendrixin soundi 600 euron budjetilla
Onnistuin löytämään kaiken tarvittavan DLX Musiikin valikoimasta:
• Squier Affinity Strat 198€
• Marshall MG15R 110€
• Vox V845 Wah 61€
• Dunlop Silicon Fuzz Face Mini 118€
• MXR Phase 90 95€
Summa: 582€
Jimi Hendrixin legendaarisin keikka on varmasti hänen setinsä Woodstock-festivaalilla (elokuu 1969). Hänen silloisen signaaliketjun näkee ylläolevasta grafiikasta. Univoxin Uni-Vibe -efekti oli varhainen yritys jäljitellä Leslie-kaapin soundia lattiaefektin muodossa. Uni-Viben soundi muistuttaa vahvasti paksua phaserefektiä tai vaihtoehtoisesti vibratoa, mutta koska nykyaikaisia Uni-Vibe-tyylisiä pedaaleita löytyy vain harvoin, poimin tätä juttua varten mukaan MXR:n legendaarisen Phase 90 -phaserin.
Kaikki alkaa kitaralla ja vahvistimella
Jimi Hendrix, Stratocaster ja Marshall-stäkki ovat yhä monelle kitaristille soundin pyhä kolminaisuus, vaikka Hendrix käytti studiossa myös toisenlaisia kitaramalleja, ja livenä nähtiin välillä myös Gibsonin Flying V. Strato ja Marshall olivat kuitenkin mestarin soundin peruskiviä, minkä vuoksi ne valittiin myös meidän listalle.
Squier Affinity Strat on Fenderin alamerkin hyvin edullinen versio isolapaisesta Stratosta vibratallalla. Erittäin pienestä hinnasta huolimatta Affinity Straton perusasiat ovat kunnossa – leppärunko, ruuvattu vaahterakaula viikunapuisella otelaudalla, 21 medium-kokoista nauhaa, nykyaikaisia virittimiä, kolme yksikelaista mikrofonia, sekä vintage-tyylinen vibratalla.
Affinity Straton keraamisilla magneeteilla varustetut mikrofonit, sekä edullinen talla valumetallisine tallapaloineen eivät luonnollisesti edusta custom shop -kaltaista laatua, mutta Squierilla voi silti tehdä musiikkia kunnon soundilla. Tämä ei ole kkk – kitaran kaltainen kapistus – vaan oikea sähkökitara. Vain nauhojen hieman terävät päät kaipaavat testiyksilössä vielä hieman pyöristystä.
Viisitoistawattinen Marshall MG15R on erittäin siististi rakennettu kaksikanavainen, analoginen harjoitusvahvistin kahdeksantuumaisella kaiuttimella. Molemmille kanaville on yhteinen kolmikaistainen EQ, sekä erittäin muhkea digitaalinen kaiku. Lisäksi löytyy kaksi minijakkia – toinen on kuulokelähtö, toinen tulo mp3-soittimille. Kombovahvistimen rakenne on stäkkikaappien tavoin toteutettu suljetulla takaseinällä, mikä antaa MG15R:lle sen pienuudestaan huolimatta aitoa Marshall-asennetta.
Hendrixin aikoihin 100-wattisissa Marshalleissa ei ollut master volume -säädintä, mikä tarkoitti, että särösoundeja sai esiin ainoastaan hyvin isolla äänenpaineella. Toisaalta sitä volyymiä myös tarvittiin, koska aikakauden äänentoistojärjestelmät antoivat paljon toivomiseen varaa.
Onneksi Marshall MG15R -kombolla saa Hendrix-tyylisiä soundeja ilman, että naapurit menettävät hermonsa. Hendrixin koko soundiskaala puhtaasta rosoiseen löytyy meidän tapauksessa särökanavalta. Kun Straton volume-säädin on avattu täysille, Marshallista kuuluu varsin maltillisia särösoundeja (ei 1980-luvun tai jopa nykypäivän metallia). Puhtaita soundeja taas saa säätämällä kitaran volumea pienemmälle.
Marshall MG15R + Strato:
Sano “waaaaaaaaaa”
Miksi Vox- ja Dunlop-wah-waht näyttävät niin samanlaisilta? Miksi kaikissa Hendrix-kuvissa näkyy ainoastaan Voxin wah-pedaaleita, mutta Dunlop myy kuitenkin lisenssoituja Jimi Hendix Crybaby -malleja?
Syy tähän löytyy wah-pedaaleiden alkuajoista:
Ensimmäinen wah-wah-pedaali kehitettiin 1966 Voxin silloiselle yhdysvaltalaiselle emoyhtiölle, Thomas Organille. USA:ssa uutta pedaalia yritettiin ensin markkinoida trumpetisteille, ja nimeksi valittiin Clyde McCoy Wah:ksi, yhden tunnetun 1930-luvun trumpetistin mukaan. Hyvin nopeasti huomattiin kuitenkin, että uusi pedaali toimi paljon paremmin sähkökitaran kanssa, ja nimi vaihdettiin Cry Baby:ksi. Euroopassa englantilainen Vox möi samoja pedaaleja sekä V846-nimellä, että myös Cry Babynä.
Kaikki nämä wah-wah-pedaalit tehtiin Italiassa, ja niiden valmistaja oli firma nimeltä Jen. Jen alkoi myös valmistaa “omia” Cry Baby -versioita muille valmistajille. Vox oli turvannut oman mallitunnuksensa – V846 – mutta Thomas Organ oli unohtanut ilmoittaa viranomaisille omasta Cry Baby -tavaramerkistä. Monien mutkien kautta Cry Baby- (tai Crybaby-) tavaramerkki päätyi lopuksi Jim Dunlopin kitaratarvikefirmalle. Dunlopilla – joka myös valmistaa nykyisiä Fuzz Face -säröpedaaleja – on sopimus Experience Hendrix -yrityksen kanssa (joka hoitaa Hendrixin kuolinpesää ja lisenssiasioita), minkä takia se saa valmistaa Hendrix -nimikkoefektejä, vaikka mestari itse soitti Voxin wah-wah-pedaaleja.
Vox V845 on firman edullisin, Kiinassa valmistettu wah-wah. Mustan polkimensa ansiosta V845 näyttää enemmän Crybabyltä, kuin kolme kertaa kalliimpi, käsinjuotettu V846-HW, mutta toimintaperiaate ja soundi on käytännössä sama. Kyseessä on polkimella ohjattu jyrkkä filtteri – kun kantapää on alhaalla kitarasignaali on hyvin tumma, ja kun varpaat ovat alhaalla soundi on hyvin kirkas. Ääriasentojen väliltä löytyy monta vokaaleja muistuttavia muunnelmia, joista wah-wah-efekti on myös saanut nimensä. Efekti voi liikkua edestakaisin tai pedaalin voi myös jättää yhteen väliasentoon, jolloin se boostaa yhden alueen taajuuksia (esim. Dire Straits Money For Nothing -biisin riffissä).
Vox Wah:
Särönaama (Fuzz face)
Englantilainen soitinkauppias ja -maahantuoja Ivor Arbiter kehitteli vuonna 1966 oman versionsa maailman ensimmäisestä säröpedaalista, Maestro Fuzzista. Koska efektikoteloita oli silloin hyvin hankala ostaa, ja koska Arbiter halusi välttää valmistuksesta koituvia lisäkustannuksia, hän käytti silloisten mikrofonitelineiden pyöreitä jalkoja oman säröpedaalinsa koteloina. Pyöreä metallilaatikko kahdella säätimellä ja yhdellä jalkakytkimellä muistutti etäisesti robotin naamaa, siten Arbiter antoi uudelle efektille nimen Fuzz Face.
Fuzz Facen fuzzsärö on melko raaka ja suorasukainen, mutta se reagoi hyvin kitaravolumen muutoksiin, mikä mahdollistaa jopa lähes puhtaita soundeja. Ensimmäiset Fuzz Facet tehtiin germanium-transistoreilla, jotka eivät olleet aina kovin tasalaatuisia. Tämän vuoksi vaihdettiin melko pian pii-transistoreihin, joilla on myös isompi vahvistus ja selkeämpi/purevampi soundi.
Wah-pedaalin ja Fuzz Facen yhdistelmä oli Hendrixin soundin peruspilari – ilman tätä kaksikkoa ei voi saada Jimin soundeja. Uransa alussa Hendrix käytti germanium-Särönaamoja, mutta hänkin vaihtoi pii-Fuzz Faceen nopeasti. Osa hänen Fuzz Face -pedaaleista oli kuitenkin myös modifioitu Jimin tekniikon, Roger Mayerin, elektroniikalla.
Sininen Dunlop Silicon Fuzz Face Mini on kätevänkokoinen pienoisversio pii-pohjaisesta Fuzz Facesta.
Fuzz Face:
Lisää vatkausta mukaan!
Woodstock-festivaalilla Jimi Hendrixillä oli mukana myös melkoinen uusi lisäys efektiketjuunsa – Univoxin Uni-Vibe. Uni-Vibe oli isokokoinen kapistus, johon oli liitetty wah-kokoinen poljin nopeuden portaattoman säätöön. Tarjolla oli phaser-tyylistä vatkausta, sekä äänen korkeutta moduloivaa vibratoa.
MXR Phase 90 -phaser on itsekin klassikkoefekti, joka hoitaa meidän kattauksessa hyvin Uni-Viben tonttia. Vaikka Phase 90:lle ei ole tarjolla Uni-Viben erillistä nopeuspoljinta, on phaserin pakkauksessa kuitenkin mukana kumihattu Speed-säätimelle, jolla voi turvallisesti säätää efektin nopeutta kengän kärjellä.
Phase 90:
Nyt vain soittotyyliä haltuun!
“Vanhana pieruna” voin vain iloita siitä, millaista laatua on nykypäivänä tarjolla aloittelijoille ja pienellä budjetilla toimeen tuleville kitaristeille. 1970-luvun lopussa oli vielä aika vaikeata löytää hyviä edullisia soittovehkeitä. Tarjolla oli joko pro-kamaa tai sitten melko pahaa halpiskamaa, joka ei ollut edes kovin halpaa.
Tämän testin perusteella voin sanoa, että pienellä budjetilla pääsee yllättävän lähelle Hendrixin soundia. Nyt “vain” hiomaan mestarin soittotyyliä Rockwayn kurssilla.
Kirjoittaja: Martin Berka