Melko tarkkaan 200 vuotta sitten alkoi, luultavimmin Etelä-Saksassa, uuden käteväkokoisen soittimen voittokulku. Niin kuin usein maailman historiassa keksivät useat ihmiset samanaikaisesti pienen vapaalehdykkäsoittimen, josta tuli lopulta meidän kaikkien tuntema huuliharppu. Vapaalehdykkäsoittimen toimintaperiaate oli sinänsä jo tuttu, esimerkiksi haitarista ja urkuharmonista. Huuliharpun ratkaiseva ero oli kuitenkin, että uutta soitinta pystyi nyt kuljettaa housun- tai paidantaskussa. Huuliharppu oli myös alusta lähtien sen verran edullinen kapine, että käytännössä jokaisella oli (ja edelleenkin on) mahdollisuus hankkia sellainen.
Jo 1830-luvulla huuliharppujen kysyntä oli sen verran iso, että ensimmäiset huuliharppuihin erikoistuneet pajat perustettiin Saksassa ja Itävallassa. Vanhimmat huuliharppufirmat, jotka ovat edelleen toiminnassa ovat nekin saksalaisia – vuonna 1847 perustettu C. A. Seydel & Söhne, sekä vuonna 1857 aloittanut Hohner Musikinstrumente. Matthias Hohner oli myös ensimmäinen valmistaja, joka alkoi valloittaa Yhdysvaltojen markkinoita tosissaan vuodesta 1868. 1900-luvulla huuliharpun suosio kasvoi niin laajaksi, että monien laskelmien mukaan huuliharppu on myydyin soitin kautta aikojen.
Tutustu Henry Ojutkankaan Bluesharppukurssin:
Kymmenen aukkoa ja Herra Richterin oivallus
Huuliharppujen kaksi pääryhmää ovat diatoniset ja kromaattiset huuliharput.
Kromaattinen huuliharppu tarjoaa paljon laajemman äänialan (12-16 reikää) kuin diatoninen. Sivussa olevan vaihtajamekanismin nupilla pystyy valitsemaan C-duuri ja Cis-duuri asteikon välissä, minkä ansiosta kromaattinen huuliharppu tarjoaa soittajalleen kaikki olemassa olevat sävelet. Kromaattista harppua pystyy siis soittamaan missä sävellajissa tahansa, minkä vuoksi se on hyvin suosittu klassisessa ja Jazz-musiikissa. Toisaalta myös monissa Stevie Wonderin hiteissä mies soittaa nimenomaan kromaattisella harpulla.
Paljon suositumpi harppulaji ovat diatoniset huuliharput. Diatoninen tarkoittaa, että soitin pysyy – ainakin teoreettisesti – vain yhdessä tietyssä sävellajissa. Tavallisessa diatonisessa huuliharpussa on kymmenen aukkoa, mikä tarkoittaa, että soitin tarjoaa 20 eri säveltä (kymmenen puhallus- ja kymmenen imuääntä).
Böömiläinen soitinrakentaja nimeltään Richter keksi jo 1800-luvulla oivan järjestelmän, jolla saa kompaktista huuliharpusta mahdollisimman paljon hyötyä. Pääajatus on, että Richter-viritys tarjoaa työkalut melodian soiton lisäksi myös soinnuille/säestykselle. Tätä varten diatoninen harppu on viritetty niin, että rei’istä 1-3 soivat toonika (perussävelen sointu; puhallus) ja dominantti (viidenteen askelen sointu; imu). Näillä voi soittaa myös haitarista tuttuja “humpappaa” säestyksiä saksalais-itävaltalaisille kansanlauluille. Aukot 4-7 taas tarjoavat seuraavan oktaavin, kun taas viimeisistä aukoista (8-10) lähtevät korkeat lisä-äänet.
Suurin alalaji ovat duuriin viritetyt diatoniset Richter-harput, mutta on olemassa myös molliversioita surullisia ja haikeita kansanlauluja varten.
Pakotettu Bluesiin
Koska ihminen on kekseliäs olento, ei kestänyt kovinkaan kauan, ennen kuin yhdysvaltalaiset lehmipojat ja varhaiset Blues-muusikot keksivät keinon käyttää huuliharppuja luovasti “väärin”. Duuriin viritettyä harppua voi – Herra Richterin mainion viritystavan ansiosta – nimittäin käyttää hauskan humppan lisäksi myös Bluesiin. Kun ajatellaan, että harpun viitossävel olisi oikeastaan soittimen perussävel, löytyy keskioktaavista hämmästyttävän monta Blues-skaalaan sopivia nuotteja. Tätä kutsutaan “cross harp” soittamiseksi, ja se tarkoittaa, että esimerkiksi A-Bluesia varten tarvitaan D-vireisen huuliharpun. Oikealla puhallus- ja imutekniikalla taas pystyy lisäksi bendaamaan suurimman osan huuliharpun sävelistä puolen (tai jopa kokonaisen) sävelaskelen alaspäin.
Henry Ojutkankaan Bluesharppukurssi näyttää sinulle, miten saksalaisesta humppasoittimesta kuoriutuu amerikkalaisen perinnemusiikin peruspilari.
Mikä on hyvä Bluesharppu?
Seuraavista seikoista tunnistaa hyvän diatonisen huuliharpun:
• Herkkyys: Hyvässä soittimessa saadaan reilusti hyötyä (= ääntä) harpun läpi kulkevasta ilmasta. Äänen pitäisi syntyä nopeasti ja tarkasti kohtuullisella ilmavirralla.
• Ilmatiiviys: Jos uusi harppu tuntuu raskaalta soittaa, se johtuu lähes aina siitä, että soitin päästää ilmaa läpi myös väärällä, ei-toivotulla tavalla. Syypäät tähän ovat tavallisesti joko liian isot aukot kielilaatoissa, laattoihin huonosti asemoidut kielet tai laatan ja kamman välillä kulkevaa ylimääräistä ilmaa.
• Bendaamisen helppous: Periaatteessa Bluesia pystyy soittamaan kaikilla diatonisilla duuri-harpuilla, mutta nykyään löytyy monta mallia, joissa bendauksien soittamista on helpotettu erilaisilla rakenteellisilla seikoilla.
• Soundi: Soundin kannalta ratkaisevat omat mieltymykset. Jotkut tykkäävät tummasoundisista huuliharpuista, kun taas toiset haluavat mahdollisimman purevaa diskanttia tai likaista keskialuetta.
• Vireisyys: Hyvä vire on edelleen selkeä laadun merkki Blues-harpuissa. Keskioktaavi soi nykyään lähes kaikissa huuliharpuissa puhtaasti, mutta äänialan reuna-alueet (etenkin soittimen matalimmat äänet) usein erottavat selkeästi jyvät akanoista.
Kuusi erilaista – pieni Bluesharppujen katsaus
Yksi diatonisen huuliharpun mukavimmista ominaisuuksista on soittimen edullinen hinta. Jos ei lasketa mukaan signeerattuja nimikkomalleja tai jalometallia käytettäviä juhlapainoksia, jopa ammattisoittajille sopivia laatupelejä saa useimmiten vielä alle sadalla eurolla.
Tässä pienessä katsauksessa keskitytään sellaisiin edullisiin ja keskihintaisiin malleihin, joita on laajasti saatavilla suomalaisissa soitinkaupoissa. Tällä kerralla edetään hinnan mukaan edullisesta kalliimpaan. Kaikki testatut soittimet ovat A-duurissa (= E-Blues).
Fender Blues Deluxe Harp
(15,90 €; Fender)
Blues on ollut viime vuosina maailmanlaajuisesti sen verran nousussa, että kitara- ja vahvistinmaailman goljatti Fender on tuonut muutama vuosi sitten kaksi omaa Bluesharppusarjaa markkinoille – keskihintainen Blues DeVille, sekä edullinen Blues Deluxe Harp.
Tämänhintaista huuliharppua ei tietenkään tehdä USAssa, vaan Fender valmistuttaa Blues Deluxet jossain kiinalaisessa tehtaassa. Työnjälki on hyvin siisti; soittimen runko on mustaa ABS-muovia, johon on upotettu messingistä tehdyt kielilaatat. Kauniisti koristellut kannet ovat teräksestä. Harpun kannet ovat sivusuuntaan suljettuja ja kammassa on niille takapuolella omat tukipilarit. Fender Blues Deluxeen kuuluu oma kova kotelo, sekä puhdistusliina.
Edullisesta hinnastaan huolimatta Fender tuntuu kädessä oikealta soittimelta, eikä lelulta. Harpusta ei myöskään löydy lainkaan teräviä reunoja, jotka pilaisivat soittoa.
Täytyy myöntää, että Fender Blues Deluxe yllätti minut positiivisesti. Fender on aavistuksen verran vähemmän ilmatiivis, ja sen soundi aavistuksen tummempi, kuin monissa kalliimman luokan soittimissa. Blues Deluxe on kuitenkin yllättävän herkkä syttymään ja se soi erittäin vahvalla äänellä ja on hyvin vireessä. Bendauksetkin onnistuvat helposti ja hallitusti. Fenderistä on mielestäni edullisesta hinnasta huolimatta hikisten Blues-iltojen uskolliseksi työjuhdaksi.
Hohner Silver Star
(19,90 €; Millbrook Musiikki)
Niin kuin monet muutkin olen itse aloittanut Bluesharpun soittamisen ostamalla Hohnerin seitsemän harpun Blues Band -setin, koska se oli hyvin edullinen. Blues Bandeillä pääsi hyvin alkuun ja soittimilla oli riittävän hyvä soundi, että jokainen pystyi arviomaan, onko Bluesharpun soittaminen itselleen sopiva uusi harrastus. Nettiforumeissa on kuitenkin pitkään moitittu – hieman epäreilustikin, minun mielestäni – todella edullisien Blues Bandien laatua ja soundia. Hohner on selvästi kuullut nettifoorumien mielipiteitä, koska maailman tunnetuin huuliharppumerkki on hiljattain uudistanut aloittelijatason soittimiansa.
Uuden sarjan nimi on Hohner Silver Star, ja se ei ole vain uudelleen brändätty Blues Band, vaan kokonaan uusi soitin. Pääerot Blues Bandiin ovat Silver Starin hieman paksumpi ABS-kampa isommilla rei’illä ja teräskansien pyöreämpi muoto, joiden ansiosta Silver Star on mukavampi pitää kädessä. Kiinalaisen soittimen hintaan kuuluu kova kotelo.
Vaikka Hohnerin Silver Star ei ole ihan niin herkkä ja nopea syttymään kuin Fenderin Blues Deluxe, soitin ei mielestäni ole lainkaan pettymys. Silver Star on hyvin tehty aloittelijamalli, joka vaatii pikkasen enemmän ilmaa kuin kalliimman luokan harput. Vire on hyvä, ja matalissa äänissä myös selvä parannus Blues Band -malliin verrattuna, ja harppu soi lämpimällä äänellä. Hohner Silver Star on hyvä valinta ensimmäiseksi Bluesharpuksi.
Suzuki Bluesmaster
(29,90 €; Soitin Laine)
Suzuki on suuri ja hyvin arvostettu huuliharppujen valmistaja Japanista. Samoin kuin monet japanilaiset kitaravalmistajat, Suzuki on alusta lähtien ollut edelläkävijä uusien materiaalien ja tuotantomenetelmien hyödyntämisessä.
Vaikka Suzuki Bluesmasterin hinta vain hipoo keskihintaisten huuliharppujen kynnystä, japanilaisten insinöörien päämääränä oli kuitenkin luoda jopa ammattitason vaatimuksia täyttävä soitin.
Bluesmasterin mustaan ABS-runkoon on kiinnitetty kiillotetut kielilaatat messingistä, johon on asennettu laserilla viritetyt, fosforipronssilla päällystetyt kielet. Kielten suunnittelussa on otettu huomioon Blues-soittajien vaatimukset helppojen bendauksien suhteen. Nykyaikaiset leveämmät teräskannet muodostavat perinteistä isomman kaikukopan Bluesmasterin soundille. Soittimen mukana tulee kova muovikotelo.
Minusta Suzuki Bluesmasterilla on – yhdessä Hohner Blues Harpin kanssa – tämän katsauksen paras hinta-laatu-suhde. Tässä tarjotaan selvästi ammattitasoista huuliharppua erittäin edulliseen hintaan.
Bluesmaster on erittäin herkästi ja nopeasti syttyvä Bluesharppu, jolla bendauksetkin onnistuvat vaivattomasti. Suzukin vire on erinomainen. Soundissa on mukavan pyöreä ala-middle, hohtava diskantti, sekä aimo annos vintage-tyylistä “honkkia”.
Hohner Blues Harp MS
(39,95 €; Millbrook Musiikki)
Hohner tarjoaa Blues Harp MS:n kautta tämän katsauksen eniten vintage-henkistä huuliharppua, jossa on kuitenkin kaikki MS-sarjan edut mukana. MS-sarjassa kaikki mallistoon kuuluvien soittimien kaikki osat – kammat, kielilaatat, kannet jne – on helposti vaihdettavissa, minkä ansiosta jokainen soittaja pystyy kustomoimaan itselleen sopivan soittimen. Myös korjaukset onnistuvat MS-sarjalaisissa helpommin kuin firman vintage-tyylisissä soittimissa (esim. Marine Band).
Hohner Blues Harp tarjoaa ainoana MS-sarjan mallina puurungon. Hohnerin perinteisen päärynäpuun sijaan käytetään tässä kovaa jalopuuta Afrikasta nimeltään doussie. Kamman tuplalakkaus suojaa puuta liialta kosteudelta. Soittimen kiillotetut messinkilaatat on asennettu perinteisesti kamman päälle, mutta niiden etureunassa on pieni ura, johon teräskansien reunat on upotettu. Kansien muoto on vintage-tyylinen, mutta niiden sivuissa on vain todella pienet ilma-aukot etu- ja takakulmissa. Kansissa on takana kummassakin kaksi tukipilaria. Saksalaisen soittimen hintaan kuuluu kova kotelo.
Hohner Blues Harp MS on mielestäni täysosuma, jolla on erinomainen hinta-laatu-suhde. Blues Harp tarjoaa kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat tehneet Hohnerista legendaarisen. Tämä on erittäin herkkä ja tarkasti soiva huuliharppu, jossa soittajan ilma ei lopu kesken. Bendaukset ovat hyvin vaivattomia ja helposti hallittavissa. Soundiltaan Hohner Blues Harp on hieman täyteläisempi kuin esimerkiksi firman Marine Band 1896, mutta se tarjoaa silti aimo annoksen purevuutta. Soittimen keskialue on hyvin eloisa ja harpun vire on erinomainen. Tämä on saksalainen pro-luokan soitin muusikoille ystävällisellä hinnalla.
Suzuki Manji M-20
(48€; Soitin Laine)
Suzukin perustajan Manji Suzukin mukaan nimitetty Manji M-20 on harppu, joka yhdistää vintage-huuliharppujen ja japanilaisen korkeateknologian parhaat puolet. Kehityksen alussa seisoi kysymys “Minkälainen olisi perinnetietoinen huuliharppu, joka tehdään nykyaikaisilla materiaaleilla ja menetelmillä?”
Manjin keskiössä löytyy komposiittimateriaalista tehty tukeva kampa. Uuden materiaalin puukuidut tuovat kampaan puun kaltaisen tuntuman ja soundin, kun taas kuituja sitova hartsi poistaa tehokkaasti kosteudesta aiheutuvia ongelmia (esimerkiksi rungon turpoamista). Komposiittikamman aukoissa ei ole monista ABS-rungoista tuttuja vaakasuoria väliseiniä, vaan tässä ilmakanavat ovat puukampa-tyylisesti yhtenäiset. Suzuki Manjin kiillotetut messinkilaatat on asennettu perinteisesti kamman päälle, ja niiden etureunassa on pieni ura, johon teräskansien reunat on upotettu. Teräskansissa on yhdistetty mahdollisimman suuret kaikuaukot takana ja perinteiset sivuaukot, jotta soundin leveys olisi mahdollisimman laaja. Kansien kiinnitys etureunassa on Suzukin uusi keksintö, jonka pitäisi parantaa harpun soundia. Myös Manjin kielilaatoissa löytyy Suzukin erikoisvalmisteiset fosforipronssiset kielet. Huuliharppu myydään kovassa muovikotelossa.
Tämä on erinomainen diatoninen harppu, joka täyttää helposti myös vaativan soittajan vaatimukset. Suzuki Manji M-20 on erittäin herkkä ja helposti soitettava laatuharppu erinomaisella vireellä. Manjin soundi on avoimempi ja hieman kirkkaampi kuin esimerkiksi firman Bluesmasterissa. Manji myös honottaa vähemmän keskialueessa kuin jotkut Bluesharput. On makukysymys pidetäänkö avoimempaa keskialuetta etuna vai ei. Sähköharpisti perinteisellä mikrofonilla ja tweed-vahvistimella haluaisi ehkä enemmän “honkkia”, kun taas tavallisen solistimikrofonin läpi soitettaessa, PA:n kautta, avoimuus voi olla iso plussa. Mielestäni Suzuki Manji M-20 on pro-luokan laatusoitin, joka sopii Bluesin ohella ongelmitta myös muihin genreihin.
C. A. Seydel Session Steel
(49,50 € mm. Soitin Laine)
Kaakkois-saksalainen Seydel on maailman vanhin edelleen toimiva huuliharppujen valmistaja. Kylmän Sodan ja Saksan jakautumisen takia Seydelin ei ole brändinä lainkaan niin laajasti tuttu kuin Hohner, koska tehtaan piti toimia DDR:ssä eri nimellä (VEB Klingenthaler Harmonikawerke). 1990-luvulta lähtien brändi on kokenut valtavan nousun vanhalla nimellä ja uusilla ideoilla. Seydelillä ei ole perinteistä maahantuojaa Suomessa, vaan musiikkikaupat tilaavat soittimet suoraan Saksasta. Seydel-harput kuuluvat mm. Soitin Laineen ja F-Musiikin valikoimaan.
Seydelin Session Steel on Session Standard -mallin kalliimpi serkku. Session Steel -malli eroaa perinneharpuista muuttamassa ratkaisevassa kohdassa. ABS-kampaan upotetut kielilaatat eivät ole messingistä, vaan Seydel käyttää tässä mallissa uushopeaa, siis samaa materiaalia, josta tehdään monia poikkihuiluja. Kielet itse taas tehdään ruostumattomasta teräksestä, joista Session Steel on myös saanut nimensä. Seydelin mukaan teräksiset kielet kestävät jopa viisi kertaa pidempään kuin perinteisesti käytetyt messinkikielet. Teräskannet ovat Suzuki Bluesmasterin tavoin täysleveät. Lisäksi kansien kulmat ja etureunat on upotettu kampaan niin, että ne ovat Seydelin mukaan ystävällisiä viiksille. Soittimen mukana tulevat Seydel-logolla varustettu puhdistusliina ja nahkasta tehty säilytyspussi.
Soittotuntumaltaan Seydelin Session Steel ei mielestäni yllä ihan niin vaivattomiin sfääreihin kuin Hohner Blues Harp tai Suzuki Manji, mutta on kuitenkin selvästi hyvin laadukas soitin. Ainakin tämän katsauksen perusteella teräskielten vaikutus soundiin on paljon pienempi kuin mitä olin olettanut. Odotin hyvin raikasta, jopa vähän purevaa soundia, mutta todellisuudessa Session Steel soi erittäin maukkaalla äänellä, jossa on kauniisti laulava keskialue. Bendaaminen on helppoa ja harppu soi hyvässä vireessä. Seydel Session Steel ei ole ehkä oma suosikkini tässä katsauksessa, mutta se on kuitenkin varteenotettava vaihtoehto, jos etsii kovaa kyytiä kestävää, teräskielillä varustettua huuliharppua.
Muista tutustua Rockwayn huuliharppukursseihin. Tässä vielä jatkokurssi:
Kirjoittaja: Martin Berka
