Olen valinnut tähän katsaukseen viisi vintage-tyylistä Tele-kopiota, joiden hinta pyörii 350 ja 399 euron välissä. Avaan myös kitaramallin historiaa.
Heinäkuussa 1950 pidettiin Chicagossa NAMM-musiikkimessut, joissa soitinvalmistajat esittelivät uusia tuotteitaan. Yhdellä pikkuosastolla oli esillä kitarakummajainen, joka aiheutti (tahattomasti) paljon hilpeyttä.
Uutuussoittimen nimi oli Fender Esquire, ja se oli mustalla rungolla ja isolla valkoisella pleksillä varustettu lankkukitara, jolla oli yksiosainen ruuvikaula vaahterasta, sekä metallitallaan sisään upotettu mikrofoni. Monet kitaristit ja kalifornialaisen pikkupajan isommat kilpailijat nauroivat tälle epätavallisille kitaralle, kutsuen sitä lumikolaksi, vessankansiksi tai melaksi. Martin Guitarsin edustaja huomautti Fenderin jakelijalle, RTEC-firman Don Randallille, että ammattitason soittimessa kaularauta olisi miltei pakollinen varuste.
Varmasti kukaan ei tiennyt, että esillä olevasta “vessanistuimesta” alkaisi koko musiikkimaailmaa järisyttävä lankkukitaroiden voittokulku, ja että kalifornialaisesta pikkupajasta syntyisi maailman suurin kitara-, basso- ja vahvistinvalmistaja.
Monimutkaisuus on pahasta
Fender-yrityksen – ja uuden kitaran – takana olivat firman perustaja Leo Fender ja hänen nuori assistentti George Fullerton.
Elektroniikkaharrastelija Fender avasi toisen maailmansodan aikana Fullerton-nimiseen pikkukaupunkiin (George Fullerton oli paikkakunnan perustajan lapsenlapsi) radio- ja TV-liikkeen, jossa tarjottiin myös laitteiden korjauksia. Leo Fender vuokrasi tapahtumajärjestäjille myös itse rakennetun PA-järjestelmänsä, ja tutustui tämän toiminnan kautta kaupungissa esiintyviin muusikoihin.
Melko pian Fender aloitti putkivahvistimien ja silloin hyvin suosittujen lap steel -kitaroiden pienimuotoista sarjatuotantoa. Vuonna 1949 Fender-yhtiöllä oli jo noin 20 työntekijää ja oma jakelija nimeltään RTEC. Leo Fender halusi kuitenkin ottaa seuraavan askeleen kehittämällä lap steelien innoittamana lankkumallista sähkökitaraa. George Fullerton oli yksi paikallisista kitaristeista, joka sai Fenderin ensimmäistä, matkakitaraa muistuttavaa, prototyypiä kokeiltavaksi. Fullerton tykkäsi konseptista ja soundista, mutta piti kitaraa hyvin rumana ja liian pienenä. Ei kestänyt kauan, kun hän sai Leo Fenderiltä työtarjouksen, ja pyynnön olla mukana kehittämässä lankkukitarasta kunnon tuotantoversio.
Koska Leo Fender sai muusikoilta usein pyyntöjä korjata heidän vahvistimien lisäksi myös heidän archtop-mallisia sähkökitaroita, hänellä oli oiva mahdollisuus tutustua niiden valmistajien ratkaisuihin. Ajan kanssa hänen näkemyksensä kirkastui. Fender piti silloisia täysiakustisia sähkökitaroita huonoina, koska ne olivat vaikeasti huollettavissa ja korjattavissa.
Hänen mielestä monimutkaisuus oli soittolaitteissa pahasta. Ammattimuusikon soittimien ja vahvistimien piti olla luotettavia ja helposti korjattavia. Sähkökitaran tapauksessa tämä tarkoitti hänen mielestä lankkumallista runkoa, sekä modulaarista rakennetta, jossa sekä kaula että elektroniikka olisi helposti irrotettava ja korjattava, sekä ääritapauksissa helposti vaihdettava.
Käynnistämisvaikeuksia
Muuttaman prototyypin kautta syntyi vuoden 1950 NAMM Showssa esitetty Fender Esquire. Kesti kuitenkin vielä noin vuosi, ennen kuin varhaisesta Esquiresta syntyi kaksi definitiivistä mallia:
Ensin piti kehittää Fender-kauloille oma kaularauta. Seuraavaksi mietittiin rungon materiaali uusiksi. Leo Fender kyllästyi mustaan viimeistelyyn, ja varhaisten Esquire-kitaroiden käyttäjiltä tuli negatiivista palautetta pehmeiden mäntyrunkojen liian helposta kolhuuntumisesta. Fender vaihtoi runkopuun saarniksi ja viimeistely vaihtui trendikkääksi, hieman läpikuultavaksi kermakaramellin kellertäväksi (butterscotch blonde). Lopulta Leo Fender päätti, että samasta kitarasta tehtäisiin kaksi mallia – yhdellä mikrofonilla varustettu (uusi) Esquire ja kahdella mikillä varustettu Fender Broadcaster, joita esiteltiin virallisesti vuoden 1950 loppusyksystä.
Tuli kuitenkin vielä yksi kuoppa matkaan: iso kitara- ja rumpuvalmistaja Gretsch otti yhteyttä Fenderiin ja pyysi kohteliaasti, että firma lopettaisi Broadcaster-nimen käyttöä, koska Gretschillä oli jo pitkään ollut Broadkaster-nimisiä rumpuja ohjelmistossaan ja kyse oli rekisteröidystä tavaramerkistä. Leo Fender poisti ensihätään kitaroiden nimitarroista Broadcaster-sanan leikkaamalla (näitä kitaroita kutsutaan nykyään Nocastereiksi), ennen kuin RTECin Don Randall keksi mallille uuden nimen – Fender Telecaster. Telecasterin virallisena synnyinvuotena pidetään 1951, jolloin sitä esiteltiin NAMM-messuilla.
Pienet ja isot muutokset
Tältä alkuperäinen Fender Telecaster 1950-luvun alusta näyttää:
• yksiosainen vaahterakaula, ruuviliitos
• lankkurunko saarnista, butterscotch blonde -viimeistely
• musta pleksi
• kapea kaulamikrofoni (yksikelainen) metallisuojalla
• leveämpi tallamikrofoni (yksikelainen)
• säädettävä laatikkomainen talla kolmella tallapalalla messingistä
• kaksi säädintä, sekä kolmiasentoinen kytkin
Tärkeimmät kosmeettiset ja rakenteelliset muutokset ajan saatossa olivat:
• 1955: valkoinen pleksi ja beesi rungon viimeistely (sekin oli “blonde”); sileät teräksiset tallapalat
• 1956: Custom Color -värivaihtoehdot (lisämaksulliset)
• 1958/59: uudet, kierretankoa muistuttavat tallapalat teräksestä
• 1959: uusi Custom-malli (sunburst-viimeistely ja reunalistoitettu leppärunko), sekä siirtäminen ruusupuuotelaitoihin kaikissa Teleissä
• noin 1960-1973: sunburst- ja Custom Color -väriset Telet tehdään lähes aina leppärungolla
• 1967: kaulat saatavilla myös vaahteraotelaudalla; sileät teräksiset tallapalat kahdella kieliuralla
• 1968: puoliakustinen Telecaster Thinline (saarni- tai mahonkirungoilla)
• 1971: uusi Thinline kahdella humbuckerilla ja hardtail-tyylisellä Stratocaster-tallalla
• 1972: uusi Custom-malli kaulahumbuckerilla; Telecaster Deluxe kahdella humbuckerilla, Stratocaster-lavalla ja (usein) vibratallalla
Myös kytkennöissä oli muutoksia:
• 1951: kytkimen vaihtoehdot ovat – bassovoittoinen kaulamikki, kirkas kaulamikki, tallamikki (blend-säätimellä); säätimet ovat master volume ja blend, jolla voitiin lisätä tallamikrofonille kaulamikrofonin signaalia
• 1952: kytkimen vaihtoehdot ovat – bassovoittoinen kaulamikki (ilman tonea), kaulamikrofoni (tonella), tallamikrofoni (tonella); säätimet ovat master volume ja master tone
• 1967: nykyaikainen järjestelmä, jossa kytkin tarjoaa kaulamikrofonia yksin, molemmat yhdessä, sekä tallamikkiä yksin; säätimet ovat master volume ja master tone
Viisi edullista vintage-tyylistä Telekopiota
Vaikka Leo Fenderin alkuperäinen kohderyhmä olivat countrykitaristit, jotka myös ottivat kitaran avosylin vastaan, on Telestä tullut ajan mittaan varsinainen yleiskitara. Se kelpaa sellaisenaan rockiin, poppiin, bluesiin, countryyn ja myös jazzmusiikkiin, ja pienillä muutoksilla (humbuckerit ja nykyaikainen talla) sitä löytyy välillä jopa metallibändeissä.
Olen valinnut tähän katsaukseen viisi vintage-tyylistä Tele-kopiota, joiden hinta pyörii 350 ja 399 euron välissä. Edetään aakkosjärjestyksessä.
Green TL Vintage Relic (395 €; Nordsound)
Green Guitars on ruotsalainen sähkökitara- ja bassobrändi, joka on erikoistunut edullisiin ja keskihintaisiin kopiosoittimiin. Soittimet tehdään suurilta osin Kiinassa, mutta Greenillä on myös custom shop -paja Etelä-Koreassa, josta brändin kalliimmat mallit tulevat.
Green TL Vintage Relic ei ole jonkun tietyn vuoden tarkka kopio, vaan sopivasti “esikulutetussa/vanhennetussa” kitarassa yhdistyivät monet suosituimmista T-tyylisten kitaroiden ominaisuuksista.
Minulla on vahva tunne, että Greenin Tele ja Vintagen vanhennettu Icon V62MRAB tulevat samasta tehtaasta, koska niiden kulutetut läiskät ovat miltei identtiset. Näyttää vahvasti siltä, että paikat on ennen värikerroksien maalaamista peitetty valmiiksi leikatuilla suojamuovilla, ja nämä paikat on maalin kuivumisen jälkeen poistettu. Ero TL Vintage Relicin ja Vintage Iconin välillä on, että Green-kitarassa on lisätty enemmän kolhuja ja naarmuja vanhennettuihin kohtiin, kun taas Vintagen koko runko on viimeistelty lisäkerroksella kirkaslakkaa. Vanhentaminen lisää joka tapauksessa TL Vintage Relic -malliin sopivasti mojoa, vaikka neitseellisien metalliosien ja kulutetun rungon välillä on hauska ristiriita.
Greenin saarnirunko on Tele-fanien keskuudessa haluttu ominaisuus, ja siihen on liitetty kellertäväksi petsattu vaahterakaula erillisellä vaahteraotelaudalla. Kitara tarjoaa 22 medium-kokoista nauhaa, ja nauhatyön laatu on testikitarassa kiitettävällä tasolla.
TL Vintagen nykyaikaiset virittimet toimivat todella hyvin. Tallaksi on valittu Wilkinson by Sung-Il -vintagetalla, kolmella esikompensoidulla messinkitallapalalla.
Mikrofonien rakenne poikkeaa perinteisistä Fender-mikrofoneista, sillä Greenin mikrofoneissa käytetään yhtä pitkää, kelan alle liimattua tankomagneettia ja erillisiä napapaloja, kuuden kelan läpi menevien pikkumagneettien sijaan. Tällaisia mikrofoneja käytetään monissa edullisissa soittimissa.
Green TL Vintage Relic sijoittuu painoiltaan mukavaan keskikastiin. Kaulan profiili on sopivasti lihaksikas D. Vintagea isompien nauhojen ja otelaudan hieman vintagea loivemman kaarevuuden ansiosta (kymmenen tuuman radius) on tämä Green erittäin helpposoittoinen sähkökitara.
TL Vintage Relicin mikrofoneissa on ilahduttavasti Tex-Mex-meininkiä. Mikkien lähtötaso on pikkusen korkeampi kuin vintage-mikrofoneissa, ja niiden soundissa on mukavasti keskialueen luonnetta ja twängiä. Tästä kitarasta jää erittäin hyvä maku!
LTD TE-254 Distressed (359 €; Musamaailma)
LTD on japanilaisen ESP Guitarsin alamerkki, ja brändin soittimet tehdään eri hintaluokkien mukaan Kiinassa, Indonesiassa ja Etelä-Koreassa.
LTD TE-254 Distressed on hyvin 1970-luvun henkinen esivanhennettu versio kaulahumbuckerilla varustetusta Telestä, joka on varmasti mielenkiintoinen soitin Keith Richards-, Ronnie Wood-, Albert Collins- tai Andy Summers -faneille.
Mielestäni TE-254 Distressed on erittäin maukkaan näköinen sähkis, juuri mallin eloisan suosaarnirungon ja tumman sunburst-viimeistelyn ansiosta. Myös tässä soittimessa vain runko on naarmuuntunut. Kaula ja metalliosat on jätetty sileiksi. Tässä hintaluokassa tämänkaltainen pieni ristiriita ei kuitenkaan häiritse minua pätkääkään. Oikeastaan ainoa kritiikkikohta on minusta testikitaran korkea paino, joka muistuttaa monia saarnirunkoisia 1970-luvun Fendereitä.
LTD TE-254 Distressed -mallista löytyy useampi nykyaikainen ominaisuus, kuten jämäkämpi talla kuudella tallapalalla, nykyaikaisia virittimiä, alkuperäistä sulavampi kaulaliitos, sekä 22 jumbo-kokoista nauhaa.
Erittäin laadukkaan nauhatyön ja melko loivan otelaudan ansiosta, tukevan C-profiilin omaavan kaulan soittotuntuma on hyvin nopea ja vaivaton.
TE-254 Distressed -mallin mikrofonit ovat ESP:n kehittämiä – kaulahumbucker on mallia LH-150N ja tallamikin mallitunnus on LTS-120B. Kaulamikki soi isolla, pyöreällä ja vahvalla äänellä, mutta jonkin verran vintagea kuumempi tallamikki ei jää tässä yhdistelmässä alakynteen. Mikrofonien yhdistelmä soi avoimesti, kun taas tallamikki yksin soi tarkalla atakilla ja nykyaikaisella Tele-äänellä. Hyvin pätevä rock-Tele, siis!
Tokai ATE-33C (399 €; Musamaailma)
Tokai Guitars on maailman tunnetuin kopiokitaroiden ja -bassojen valmistaja. Erittäin laadukkaiden ja pikkutarkkojen japanilaisten soittimien lisäksi, Tokai tekee myös edullisempia malleja Kiinassa, niin kuin testissä käynyt ATE-33C.
Tokai ATE-33C on laadukas valinta, kun etsii edullista T-tyylistä kitaraa ilman keinotekoista relikointia. Testikitaran työnjälki on hyvin kiitettävällä tasolla ja soittimen viimeistely tämän viisikon paras.
ATE-33C:ssä on kyse vintage-tyylisestä Tele-kopiosta vahvoilla 1960-luvun vaikutteilla. Kitaran runko on veistetty yhdysvaltalaisesta lepästä ja se on saanut ylleen kauniin kahden värin liukusävytyksen. Satiinipintainen kaula on tehty kanadalaisesta vaahterasta. Tokain valinta uhatun ruusupuun korvaajaksi tässä hintaluokassa on jatoba-niminen, ei-uhattu puulaji Etelä-Amerikasta. Otelauta tarjoaa 21 medium-kokoista nauhaa. Nauhatyön laatu on todella hyvä.
Kluson-tyyliset vintagevirittimet toimivat moitteettomasti. Tokain vintagetalla on uudelleenpainos Fenderin 1960-luvun loppupuolen versiosta, jossa tallan kolme tallapalaa on tehty terästangoista, joissa on kieliurat.
ATE-33C:n Tokai TE-Vintage Mark III -mikrofonit tehdään pitkällä, kelan alle liimatulla magneetilla, pienten yksittäisten magneettien sijaan.
Tokai ATE-33C:n paino on erittäin maltillinen. Kaulan profiili on silkkaa 1960-lukua – ei liian ohut, muttei liian paksukaan C – ja se tuntuu kädessä juuri oikealta. Kitaran soitettavuus on ensiluokkainen.
Jos kunnon vintage-tyylinen Tele-soundi on hakusessa, mutta budjetti rajallinen, Tokain ATE-33C on tällä hetkellä ehkä paras valinta. Vaikka mikrofonien rakenne poikkeaa vintage-Fenderien rakenteesta, on niiden äänessä erittäin vahva varhaisen 1960-luvun maku. Mikkejä ei ole pilattu liiallisella teholla tai honottavalla keskialueella, vaan tässä on läsnä juuri se oikeanlainen twängi, kirkkaus ja dynamiikka, joka tekee T-tyylisistä kitaroista näin hyviä country- ja R&B-/funk-soittimia.
Vintage Icon V62MRAB (379 €; Soitin Laine)
Vintage by JHS on yksi brittiläisen John Hornby Skewes -konsernin kitarabrändeistä. Vintage by JHS:n sähkökitaroiden takana on legendaarinen kitarasuunnittelija Trevor Wilkinson. Soittimien tarkasta alkuperästä ollaan firmassa vaiti, mutta Kiina lienee todennäköisin vaihtoehto.
Vintagen Icon-mallisto koostuu edullisista vanhennetuista kopiokitaroista, joista V62MRAB on 60-luvun henkinen T-tyylinen vaihtoehto. Kuten oli mainittu jo Green-kitaran kohdalla, näyttää Vintage Iconin rungon relikointi hyvin samalta kuin Green TL Vintage Relicissä. Pääero on 60-luvun blonde-värin lisäksi se, että Vintagessa “vanhentumisen” jälkeen on lisätty vielä kerros kirkasta lakkaa, minkä ansiosta rungon pinta tuntuu sileämmältä.
Relikointi on viety Icon V62MRAB:ssa myös pidemmälle – ainoa metallipinta, joka on kiiltävä, on kaulamikrofonin kuori. Kaikissa muissa metalliosissa pinnat ovat naarmuuntuneita, ja Vintagen Wilkinson Deluxe -virittimet näyttävät jopa melko ruostuneilta, vaikka ne toimivatkin jouhevasti.
Vintage Icon V62:n perusainekset ovat leppärunko, vaahterakaula, sekä tumma otelauta 22 keskikokoisella nauhalla. Speksissä lukee “ruusupuuotelauta”, mutta ainakin ulkonäön kannalta sanoisin, että puulaji voisi tässäkin hyvin olla jatoba. Otelaudan reunat on hiottu pyöreäksi, mutta työnjälki on jäänyt hieman epäsiistiksi, vaikka lopputulos tuntuu hyvältä kädessä.
Kummallista kyllä testiyksilö on läpäissyt Vintagen laadunvalvonnan, vaikka kaulaliitos aiheutti aavistuksen verran negatiivista kaulakulmaa. Tästä johtuen Wilkinson by Sung-Il -tallan esikompensoidut tallapalat oli säädetty epätavallisen matalalle. Irrotin kaulan, shimmasin kaulataskun ja säädin Iconin uudestaan – asia kunnossa.
Vintage Icon V62MRAB on luonnollisesti varustettu vintage-tyylisillä Wilkinson-mikrofoneilla. Tallamikissä on kuusi saman korkuista alnico-magneettia.
Vintage Icon on tämän katsauksen kevyin kitara, ja sillä on myös testiviisikon ohuin kaula. Kaulaprofiili on pyöreä, mutta matala D. Tulin kaulan kanssa hyvin toimeen, vaikka olenkin paksumpien profiilien suuri ystävä.
Yhdessä Tokain kanssa on Vintage Icon -kitaralla testin autenttisinta vintage-Telen soundia. Kaulamikrofoni on lämmin, mutta selkeä, ja tallamikissä riittää naukuvaa twängiä. Mikrofoneissa löytyy myös runsaasti dynamiikka.
Vintage Reissued V58JD (399 €; Soitin Laine)
Vintage by JHS:n Reissued-sarjasta löytyy ei-vanhennettuja kopiosoittimia, sekä muutama nimikkomalli (esim. V100 Midge Ure Goldtop).
Vintage Reissued V58JD on legendaarisen kitaristin, Jerry Donahuen (Fairport Convention, The Hellecasters), nimikkomalli, joka perustuu vuoden 1958 Telecasteriin, mutta joka tarjoaa alkuperäistä laajempaa soundivalikoimaa. Mestaribendaaja sai valitettavasti vuonna 2016 aivoinfarktin, jonka seurauksena häneltä meni mm. soittokyky.
Pitkän uransa aikana Donahue soitti myös monissa sessioissa studiomuusikkona, jolloin hän käytti usein elektronisesti modifioituja Telecastereita. Nämä muutokset löytyivät hänen aiemmissa nimikkosoittimissa (Fender ja Peavey), ja ne ovat myös osa hänen nykyisistä Fret-King- ja Vintage by JHS -kitaroista:
Kaulamikrofoni on alnico II -magneeteilla varustettu Wilkinson-Stratocastermikki, kun taas tallaan upotettu yksikelainen on Donahuen toiveiden mukaan käämitty alnico II -Telemikrofoni Wilkinsonilta. Master volumen ja master tonen lisäksi löytyy yllättäen viisiasentoinen mikkikytkin, jolla saa esiin kaksi lisäsoundia. V58JD:sta saa seuraavat soundit: Stratocasterin kaulamikrofoni (lämmin, mutta myös kirkas), Telecasterin kaulamikrofoni (hieman vähemmän diskanttia), Telecasterin keskiasento (kaula- ja tallamikki yhdessä), Stratocasterin väliasento (Straton keski- ja tallamikki yhdessä), Telen tallamikrofoni.
Perusaineksetkin ovat Vintage Reissued -mallissa kunnossa. Kitaran kaula on yksiosaista vaahteraa, kun taas runkoon on käytetty amerikkalaista leppää. Metalliosat tulevat Wilkinsonilta – virittimet ovat laadukkaat Wilkinson Deluxe Kluson-kopiot, kun taas talla on Wilkinson by Sung-Il -vintagetalla esikompensoiduilla messinkipaloilla.
Vanhana pieruna minulla on sen verran perspektiiviä, että voin vain hämmästellä, kuinka laadukkaita soittimia pystyy nykypäivänä ostaa näin vähällä rahalla! Samoin kuin tämän katsauksen Green- ja Tokai-soittimet, myös tämä Vintage Reissued V58JD olisi voitu ottaa suoraan paketista lavalle tai studioon – pikainen virittäminen ja eikun menoksi.
Vintage Reissued:n paino on hyvin maltillinen. Satiinipintainen vaahterakaula tuntuu minusta erittäin hyvältä, koska tykkään suhteellisen tukevista ja pyöreistä C-profiileista.
Soundiltaan V58JD on selkeästi katsauksen monipuolisin kitara, koska se tarjoaa laadukkaan Tele-soundinsa lisäksi vielä kaksi hyvin autenttista vaihtoehtoa Stratosta. Jerry Donahuen nimikkomalli sopii blues-, country- ja rock-kitaristien lisäksi monipuolisuutensa ansiosta vielä mainiosti Top 50 -coverbändin kitaristin työjuhdaksi.
Kirjoittaja: Martin Berka
