Monille kitaristille vuoden 1958-1960 Les Paul Standard -malli on “graalin malja” – halutuin sähkökitara ikinä. Miten tähän tultiin? Oliko “Burstin” legendaarinen status Gibson-pomojen tarkan suunnittelun tulos?

Itse asiassa liukuvärinen Standard Lespa oli firman pomojen näkökulmasta jonkinasteinen floppi, minkä takia vuonna 1961 esiteltiin kokonaan uudistettu Les Paul -sarja, josta tuli pari vuotta myöhemmin nimimuutoksen kautta Gibson SG.

Vuonna 1952 julkaistu Gibson Les Paul Regular (tai myöhemmin Standard) oli alun perin kullanvärinen lankkukitara kauniisti kaarevalla kannella. Ensiesittelyn jälkeen tehtiin rivi muutoksia ja päivityksiä, jolla haluttiin varmistaa, että firman ensimmäinen lankkukitara oli mahdollisimman houkutteleva ja toimiva soitin. Vuoden 1956 Standardilla oli kaksi yksikelaista P-90-mikrofonia ja Gibsonin mainio Tune-o-matic-talla. Lisää muutoksia oli kuitenkin tulossa.

PAF poisti hurinat ja lisäsi tehoa

Kun Gretschilta ilmestyivät vuonna ’56 ensimmäiset kaksikelaisilla mikrofoneilla varustetut kitaramallit, joissa oli Ray Buttsin kehittämät Filter’Tronit, Gibsonin myyntiosasto kysyi miksi heidän kitaroissa ei ollut vastavaa.

Elektroniikkaosaston insinööriltä Seth Loverilta tuli vastaus, että Gibson-humbuckerin prototyyppi makasi jo noin vuoden ajan käyttämättömänä hyllyllä, koska kenelläkään ei ollut ollut tähän asti kiinnostusta siihen. Nyt pistettiin töpinäksi ja laitettiin uudet P-490-mikit oitis tuotantoon. Firman myyntiosasto nimitti uutta mikkiä Gibson “humbuckeriksi”, koska mikrofonin idea oli poistaa elektromagneettisia hurinoita kitarasignaalista (engl. “to buck the hum”).

Humbucker poistaa hurinat kahdella keloilla, joita on kytketty niin, että kelat ovat keskenään vastavaiheessa. Kelojen magneettinen polariteetti on myös vastavaiheessa, minkä ansiosta hurinat saadaan poistettua tehokkaasti – koska ainoastaan mikin kelat poimivat niitä ilmasta – kun taas kitaran signaali vahvistuu, koska kielten värinä muuttuu signaaliksi kelojen ja magneetin yhteistyöstä.

Vuonna 1957 humbuckerit ilmestyivät moniin Gibson-kitaramalleihin, myös Goldtop Standardiin.

Ensimmäisten vuosien humbuckerit kutsutaan PAF:eiksi, koska firma laittoi mikin metalliselle pohjalevylle pienen liimatarran, jossa luki “Patent Applied For” (patenttihakemus jätetty). Samoihin aikoihin, kun LP:stä tuli SG, mikkeihin ilmestyi uusi tarra, jossa luki patentin numero, ja näitä humbuckereita kutsutaan sitten Patent Number -humbuckereiksi.

Koska PAF-mikit löytyivät juuri legendaaristista Burst-kitaroista, joista tehtiin vuosina 1958-60 vain noin 1700 kappaletta, PAF:eista itse tuli myös graalin maljoja, vaikka niitä on käytetty myös monissa muissa Gibsoneissa.

PAF-humbuckeria ei alun perin ajateltu “legendaariseksi”, vaan se oli firman kustannustehokas ratkaisu yhteen ongelmaan (huriseva kitara). Kukaan olisi 1950-luvulle uskonut, että 2020-luvulla monet kitaristit (ja kitaranrakentajat) puhuisivat PAF-mikkien käämilangan paksuudesta tai magneetin pituudesta ja sen pinnan karheudesta.

Burst, tai: Minne se väri hävisi?

Humbucker-mikit yksin eivät kuitenkaan riittäneet nostamaan Les Paul Standardin myyntiä.Johtajaporras päätti, että ilmeisesti kitaran kullanvärinen metalliviimeistely oli syypää myynin sakkaamiseen. Ehkä perinteisempi liukuväritys (engl. sunburst) voisi olla sopiva ratkaisu.

Gibsonin mainosmateriaalissa mainittiin LP Standardin uudeksi väriksi “cherry sunburst”. Uusi vivahde oli tässä yhteydessä, että firman perinteisessä sunburst-versiossa väri liukkuu keltaisesta (keskellä) tummanruskeaan tai mustaan (reunoissa), kun taas uudessa Les Paul Standard -viimeistelyssä reunan väri oli kirsikanpunainen. Tai ainakin teoriassa…

Jotkut Burst-mallit saivat ylleen ns. Darkburst-liukuvärityksen, jossa reunoihin oli lisätty ruskeaa tai violettia väriä. Se oli silloin tarpeellista, jos loimuvaahterakannen reuna-alueilta löytyi mustia viiruja (engl. fleck). Nämä juovat peitettiin sitten tumman värin alle.

Gibsonilla oli kuitenkin vielä toinen ongelma – cherry sunburstin punainen pigmentti ei kestänyt suoraa auringonvaloa. Valon määrästä ja voimasta riippuen, liukuvärityksestä alkoi – joskus jopa varsin nopeasti – katoaa se punainen osuus. Vasta vuonna 1960 löydettiin parempi punainen pigmentti, joka kesti auringon paahtoa lähes mukisematta. Ennen tätä firma varoitti soitinkauppiaita Gibson-uutiskirjeessä, sekä kitaran mukana tulevalla pahvikortilla, valon tuomasta ongelmasta.

Loimuvaahterakannen värityksen muutoksista on tullut ajan myötä toinen Burst-fanien tärkeä puheenaihe. On keksitty pitkä rivi erilaisia lempinimiä viimeistelyn haalistumisen ja kellastumisen eri asteille. On todella punaisia vuoden 1960 Burst-soittimia, joita kutsutaan “tomato soupiksi” (tomaattisoppa), kun taas vahvasti haalistunut liukuväritys voi olla mm. honeyburst, teaburst tai lemon drop.

Se, että alkuperäisissä Burst-kitaroissa kansia varten käytettiin suurilta osin (muttei aina) kaunista loimuvaahteraa oli suunniteltu kosmeettinen parannus, mutta viimeistelyn haalistuminen oli alun perin ei-toivottu virhe, josta on myöhemmin tullut tärkeä lisäominaisuus Gibson-faneille.

Neljä Burst-tyylistä kitaraa testissä

Nykykitaristin onneksi teknologisen edistyksen ja aasialaisen tuotannon ansiosta löytyy erittäin asiallisia “versioita” Les Paul Standardista jo 500-700 euron hintahaarukasta.

Esittelen tässä neljä kopiosoitinta aakkosjärjestyksessä. Yritin saada Epiphone-brändin maahantuojalta myös yhden lisenssikopion mukaan, mutta en ole valitettavasti saanut edes vastausta firman edustajalta.

Ääninäytteet kustakin kitarasta jutun lopussa.

GrassRoots G-LP-60S Honey Sunburst

• Hinta: 559,– € (topattu pussi sis.)

• Maahantuoja: Musamaailma

GrassRoots on ESP Guitarsin brändi, joka keskittyy perinteisiin sähkökitaroihin ja -bassoihin. Vaikka LP-60S:n hinta on tämän katsauksen toiseksi edullisin, GrassRootsin LP tulee omassa laadukkaassa kantopussissa.

Testikitaran viimeistely on nimeltään Honey Sunburst, mikä viittaa siihen, että liukuvärityksen reuna-alueet ovat sävyltään lämmin oranssi kirsikanpunaisen sijaan.

G-LP-60S-mallin runko on tehty neljästä viereisestä mahonkipalasta, johon on lisätty kaareva vaahterakansi. Näyttävän loimuvaahteraviilun ansiosta GrassRootsin ulkonäkö on hyvin kaunis.

Runkoon liimattu mahonkikaula on veistetty yhdestä palasta (paitsi viritinlavan yläosa). Reunalistoitettu otelauta on laadukasta pau ferro -puutta, ja LP-60S:n satula on veistetty naudanluusta. Nauhatyö on hyvin siistiä.

Virittimet ovat laadukkaita kopioita vanhoista Kluson-koneistoista. GrassRootsin talla on nykyaikaistettu versio Tune-o-maticista, jossa jokaisella tallapalalla on oma pieni jousi.

LP-60S:n mikit ovat firman omia GH-1G-humbuckeria metallikuoreilla. Elektroniikkalokeroista löytyy koteloitu kolmiasentoinen kytkin, pieniä potikoita ja siistä juotostyötä.

Ensimmäinen asia, joka yllättää positiivisesti käyttötestissä on GrassRoots-kitaran alhainen paino. En tiedä käytetäänkö LP-60S-mallin rungossa minkäänlaisia weight relief -menetelmiä, mutta testikitaran paino on vain hieman yli 3,3 kiloa.

Kaulaprofiiliksi on valittu tässä mallissa erittäin “nopealta” tuntuva versio Gibson ’60 -profiilista, joka on pyöreä, mutta suhteellisen ohut “C”. Musamaailman kitarateknikko on säätänyt testikitaran kielet hyvin lähelle nauhoja (12. nauhalla basso-E:1,6 mm; diskantti-e: 1,5 mm), mutta kitara soi hyvin ja ilman räminää.

GrassRootsin mikkien lähtötaso on vintage-tyylisesti maltillinen, mikä lisää LP-60S:n sopivasti dynamiikkaa ja pehmeätä yläpäätä. Kaulahumbucker on lämmin ja huilumainen, kun taas tallamikistä löytyy sopivasti potkua. GrassRoots G-LP-60S on monipuolinen LP-tyylinen kitara hyvällä soundilla, mukavalla kaulaprofiililla ja yllättävän alhaisella painolla.

Green LP STD Lemon Drop

• hinta: 498,– €

• maahantuoja: Nordsound

Green Guitarsin suunnittelu on ruotsalaista, mutta kitarat tehdään kaukoidässä, mikä pitää hinnat muusikolle ystävällisiä. LP Standard -mallin raikkaasti keltainen Lemon Drop -versio poikkeaa muutamissa yksityiskohdissa vintage-tyylisestä perusreseptistä.

Greenin runko koostuu kolmesta mahonkipalasta, jotka ovat testiyksilössä syykuvioilta hyvin näyttäviä. Kaarevan vaahterakannen päälle on liimattu kuvankaunis loimuvaahteraviilu. Green LP:n soololovi on hieman Gibsonia syvempi, minkä vuoksi kitaran diskanttisarvi on vähän alkuperäistä terävämpi.

Runkoon liimattu kaula on tehty kolmesta pitkästä mahonkipalasta, mikä – ainakin teoriassa – pitäisi lisätä kaulaan jonkin verran jäykkyyttä. Taakse kallistuva lapaa saa lisäsuojausta volute-paksunnosta.

Greenin reunalistoitettuun ruusupuuotelautaan on asennettu siististi 22 medium-kokoista nauhaa. Kitaran yläsatula on kermanväristä muovia.

Virittimet ovat nykyaikaista suljettua sorttia. Myös Green-kitaran talla on nykyaikainen malli suljetulla rungolla.

Lemon Drop Standardista löytyy kaksi firman omaa avointa humbuckeria ns. seepra-konfiguraatiolla (yksi musta ja yksi kermanvaalea kela). Kitaran elektroniikka koostuu koteloidusta kytkimestä, sekä neljästä pienestä potentiometrista. Juotostyön laatu on mukavan siisti.

Green LP STD -mallin kaulaprofiili on aavistuksen verran paksumpi kuin GrassRootsin kaula, jossain Gibson ’59 ja ’60 profiilien välillä. Kielten etäisyys otelautaan oli säädetty mukavan matalaksi (12. nauha; basso-E: 1,7 mm; diskantti-e: 1,5 mm), ilman minkäänlaista kielten räminää.

Green-mikrofonien lähtötaso on luokkaa “hot vintage”. Kitaran ääni on iso ja vahva, ja soinnissa on mukana oiva lisäys diskanttia. Tämä on vahvansoundinen kitara, joka sopii erittäin hyvin rock- ja metallikitaristille. “Whoa, sweet child o’ mine…”

Tokai ALS-62 Honey Burst

• hinta: 659,– €

• maahantuoja: Musamaailma

Tokai Guitars on varmasti maailman tunnetuin kopiobrändi, jolla oli iso osa siinä, että sekä Fender että Gibson tajusivat tehdä omalle laadulle ratkaisevia parannuksia 1980-luvun alussa.

Japanilaisten LS-soittimien lisäksi on saatavilla myös huomattavasti edullisempia kiinalaisia ALS-sarjan kitaroita, kuten tämä ALS-62. Testikitaran Honey Burst -viimeistely on erittäin kaunis, ja se tuo loimuvaahteraviilun kauniita syykuvioita näyttävästi esiin.

Tokai ALS-62:n runko on veistetty neljästä vierekkäisistä mahonkipaloista. Tokai käyttää tässä sarjassa kanadalaista vaahteraa kaulamateriaalina, ja testikitarassa kaula koostuu yhdestä pitkästä palasta, johon on liimattu lisäpaloja kaulan korkoa ja viritinlapaa varten. Kaula on petsattu vaaleanruskeaksi.

Tokain jatobasta tehtyyn, reunalistoitettuun otelautaan on istutettu siististi 22 medium-kokoista nauhaa. Kitaran satula on aitoa naudanluuta.

Viritinlavalta löytyy kuusi Kluson-tyylistä viritintä. Tokain talla on laadukas versio vintage-tallasta, jossa tallapalat pidetään paikoilleen yhteisellä teräsjousilla. Sekä tallan että kieltenpitimen kierreholkit on upotettu taitavasti kaarevaan kanteen, mistä syntyy hyvin huoliteltu ulkonäkö.

Tokai ALS-62 -malliin on asennettu firman omia LSC-F-humbuckereita. Elektroniikka kostuu neljästä pienestä potikasta, sekä koteiloidusta kytkimestä. Juotostyö oli testikitarassa hyvin siististi toteutettu.

Tokain kaulaprofiili on henkilökohtainen suosikkini, vuoden 1959 Les Paul -profiili. Se on vuoden ’58 pyöreän “pesäpallomailan” ja vuoden ’60 ohuemman C-profiilin puolessavälissä. Kitara soi ilman kielten räminää, vaikka kielten etäisyys nauhoista oli säädetty hyvin matalaksi (12. nauha; basso-E: 1,6 mm; diskantti-e: 1,4 mm).

Tokai ALS-62 -mallin soundikin ei jätä millään lailla toivomisen varaa. Kaulamikrofonin soundi on erittäin kermainen ja melkein huilumainen, kun taas tallamikki ilahduttaa riittävällä potkulla ja preesensillä. Tokai-mikkien lähtötaso on vintage-tyylisesti maltillinen. Tämä on kaunis soitin monipuolisella soundilla.

Vintage V100PGM Lemon Drop

• hinta: 576,– €

• maahantuoja: Nordsound

Vintage Brandin V100PGM Lemon Drop on “epävirallinen” nimikkokitara, joka on edullinen versio Peter Green-, Gary Moore- ja Kirk Hammett -LP:stä. Legendaarisen esikuvan alkuperäinen sunburst-viimeistely on jo pitkään ollut haalistuneena lemon dropiksi, minkä takia V100PGM Lemon Drop oli pitkään saatavilla ainoastaan ilman “burstia”. Testiyksilö on Vintagen näkemys siitä, miltä Peter Greenin kitara on näyttänyt sen olemassaolon alkumetreillä – siis: vaikka nimessä lukee “Lemon Drop”, kitaran viimeistely on tässä tapauksessa kaunis cherry sunburst.

Kitaran suunnittelut Trevor Wilkinson on tehnyt alkuperäiseen LP-reseptiin muutaman pienen muutoksen, jotta kitarasta ei tulisi suora Gibson-kopio:

V100PGM:n mahonkirungossa (kolme palaa) bassopuolen hartia on pyöreämpi ja soololovi syvempi kuin klassikkomallissa. Vaahterakannen loimuvaahteraviilussa on kauniin leveät syykuviot. 

Mahonkikaula on tehty kolmesta pitkästä palasta, ja se liittyy runkoon epäsymmetrisellä liimaliitoksella, joka parantaa ylänauhojen pääsyä vielä entisestään.

Reunalistoitetun otelaudan raaka-aineeksi mainitaan “Lignum Rosa” (trademark-merkinnän kera). En tiedä mikä se on, mutta suoraan latinasta käännettynä “lignum rosa” tarkoittaa “ruusun puuta”. Oli miten oli, otelauta tarjoaa soittajalle 22 medium-kokoista nauhaa. Yläsatula on veistetty Graph Techin NuBone-materiaalista.

Yllättävä kyllä V100PGM:n virittimet eivät ole Wilkinson-merkkisiä, vaan Groverin Deluxe-koneistot. Vintagen talla taas on nykyaikainen Wilkinson Tune-o-matic.

V100PGM-mallin mikrofoneiksi on valittu kaksi Wilkinson WVC -humbuckeria. Niin kuin Peter Greenin kitarassakin, myös Vintage-mallissa kaulamikrofoni on käännetty “väärinpäin” (säädettävät naparuuvit kaulasta poispäin), ja sen johdot on kytketty vastavaiheeseen tallamikin kanssa. Koska Gary Moore halusi helpottaa oikean säätimen löyttämistä katsomatta kitaraansa, hän vaihtoi aikoinaan tallamikrofonin kellomaisia säätönuppeja – jotka olivat käytössä 1950-luvulla – kahteen ns. reflektorinupeihin, joita Gibson laittoi alun perin 1960-luvun kitaroille. V100PGM nupit on laitettu samalla tavalla.

Kitaran elektroniikka koostuu koteloidusta kytkimestä ja neljästä pienikokoisista potikoista. Juotostyön laatu oli hyvin siisti.

Vintage V100PGM -mallin kaulaprofiiliksi on valittu aavistuksen verran madallettu vuoden 1960 C-profiili, joka tuntuu erittäin “nopealta”. Kitaran mukavat säädöt (12. nauhalla; basso-E: 1,9 mm; diskantti-e: 1,7 mm) tarjoavat myös akustisesti hyvin laajan skaalan dynamiikkaa.

Wilkinson-humbuckereiden lähtötaso on mukavan maltillinen, mikä antaa mikkien äänellä kauniisti avoimuutta, sekä korvia hiveltävää, kellomaista diskanttia. Kaulamikki soi lämpimämmin ja tallamikki kirkkaammin. 

V100PGM-mallissa kolmiasentoisen kytkimen keskiasento avaa oven muista LP-kopioista poikkeaviin soundeihin. Kaulahumbuckerin käännetyn vaiheen ansiosta kitara soi hyvin ohuella rautalanka-maisella soundilla, silloin kun molempien mikkien volyymit on avattu täysin. Yhden mikrofonin kääntäminen hiukan pienemmäksi lisää soundiin enemmän botnea ja keskialuetta. Riippuen siitä kumman mikrofonin volyymia säädetään, muuttuvat soundin vivahteet hieman eri tavalla. Soundiesteetikko voi löytää tästä laajan skaalan erilaisia värejä. On minusta erittäin hieno, että myös tässä hintaluokassa on tarjolla soittimia, jotka poikkeavat hieman “peruskaurasta”.

Ohesta löydät ääninäytteet kaikkiin kitaroihin:

Kirjoittaja: Martin Berka

Lue lisää:

Burstin taikaa (Les Paul)

Kolme Burst-tyylistä kitaraa (Les Paul)

Kitaristin oma kulta – katsauksessa kolme Goldtop-tyylistä kitaraa (Les Paul)