Mikä on “heavykitara”?
Heavy Metal- ja Hard Rock -genret alatyylilajeineen ovat olleet Suomessa jo pitkään hyvin suosittuja, minkä vuoksi myös näihin tyylilajeihin soveltuvat kitaramallit menestyvät Suomen markkinoilla tasaisen hyvin.
Mutta millainen oikeastaan on “oikeaoppinen heavykitara”? Onko sellaista kitaratyyppiä olemassakaan? Oikea vastaus tähän on tietysti “Juu ja ei!”.
Hard Rockin määritti sen syntyaikoina, 1960-luvun lopulla, soitinvalintojen sijaan vain musiikkityyli ja tietynlainen imago. Esimerkiksi Jimmy Page soitti Led Zeppelinin alkuaikoina Fender Telecasterilla, joka tunnetaan nykyisin etenkin Country- ja Blues-kitarana. Black Sabbathin Tony Iommi taas soitti aluksi Stratocasterilla, ennen kuin rikkinäinen tallamikki pakotti hänet käyttämään varakitaraansa, joka oli Gibson SG Junior. Myös Jimi Hendrixin Stratocasterilla tuottamat äänet olivat varsin kaukana putipuhtaasta Buddy Holly -soundista.
Ennen pitkää raskaan musiikin kitaristit kuitenkin löysivät miltei kaikki heavykitaran tärkeimmän peruspilarin – tallahumbuckerin.
Kaksikelainen humbucker-mikrofoni on kahdesta syystä heavylle ihanteelinen kitaramikki: Ensimmäinen syy on humbuckerin häiriövapaus, mikä nousee yhä tärkeämmäksi ominaisuudeksi, mitä enemmän gainia/säröä soittaja haluaa käyttää, sillä särö korostaa häiriöääniä. Jimi Hendrixillä oli jatkuvasti ongelmia Stratocasterin yksikelaisilla mikeillä, koska ne poimivat signaaliin runsaasti sähkömagneettista hurinaa ja ajoittain jopa poliisin tai palokunnan radiopuhelimien signaalia.
Toinen Humbuckerin etu yksikelaisiin mikkeihin nähden, on humbuckerin suurempi lähtöteho, minkä ansiosta särösoundeja oli 60-luvulla helpompi tuottaa. Säröpedaalit olivat silloin vasta lapsen kengissä ja vahvistinvalmistajien näkökulmasta särö oli putkiteknologian ei-toivottu lieveilmiö. Esimerkiksi Blues Breakersin “Beano-levy” vuodelta 1966 olisi melkein jäänyt levyttämättä, koska studion äänimies ei halunnut nauhoittaa Eric Claptonin säröistä soundia (Les Paul Standard -kitara ja Marshall-kombo). Äänittäjä oli vakuuttunut, että Claptonin vahvistin oli rikki – näin uusi asia särö oli vielä silloin.
Radikaalit kulmat ja mullistava vibra
Raskaassa musiikissa nähdään usein myös epätavallisen muotoisia kitaramalleja, joista käytetään englanniksi nimitystä shape guitars. Shape-kitarat tulivat muotiin 1970-luvun alussa, mutta niiden juuret ulottuvat – ihme kyllä – 1950-luvulle.
“Nyt tarvitaan muutama villi ja kahjo kitaramalli, joilla lyödään kriitikoille luut kurkkuun!”, McCarty tuumasi ja starttasi firman sisäiset aivoriihet. Tuloksena oli noin 20 luonnosta, joista kolme valittiin patentoitavaksi. Lopulta vain kaksi mallia päätyi tuotantoon – kulmikas Gibson Explorer ja nuolta muistuttava Flying V.
Gibson sai NAMM-messuilla aikaan McCartyn toivomaa kohua, mutta valitettavasti molemmat mallit olivat alun perin myynnillisesti floppeja. Explorereita valmistettiin vuonna 1958 vain noin 40 kappaletta, kun taas Flying V:tä tehtiin noin 120 kappaletta (vuonna 1958 myytiin noin 90 V:tä, ja loput koottiin vasta vuonna ’60).
Nykyperspektiivistä voidaan sanoa, että Ted McCarty oli selvästi aikaansa edellä: Flying V:stä tehtiin uudistettu versio 60-luvun lopulla (Hendrixillä oli musta 1967 Flying V), ja ensimmäinen Explorer-uusintapainos tuli markkinoille 1970-luvulla. Nykyään nämä kaksi Gibson-mallia ovat ikonisia heavykitaroita, joista moni uudempi shape-kitara on saanut selviä vaikutteita.
Mies nimeltä Floyd Rose keksi 70-luvun lopussa nerokkaan ratkaisun Strato-vibratallan jatkuviin vireongelmiin, jotka ilmenevät vähänkään rajummassa käytössä. Rose käytti Strato-tallan toimintaperiaatetta lähtökohtana, mutta paransi huomattavasti tallan laakerointia, sekä lisäsi järjestelmään lukittavat tallapalat ja lukkosatulan. Alkuperäisessä Strato-vibrassa kielet liikkuvat käytön aikana satulaurissaan, ja vibrakammen alas painaminen nostaa kielet irti tallapaloista. Kun vintage-Straton kammesta päästää irti, kielet eivät välttämättä palaa alkuperäisiin asentoihinsa, vaan saattavat jäädä hiukan jumiin kieliuriin, minkä vuoksi kitaran vire ei pidä. Floyd Rose -vibra (kutsutaan Suomessa usein floikaksi) pitää vireen niin hyvin, koska tallan ja satulan kielilukot estävät kielten ylimääräiset liikkeet.
Eddie van Halen oli yksi varhaisimmista Floyd Rose -tallan käyttäjistä, ja Van Halen -bändin suuresta suosiosta alkoikin 80- ja 90-luvun floikkabuumi.
Nykyisissä heavykitaroissa Floyd Rose -vibra ei ole enää “pakollinen” varuste, mikä johtuu muun muassa siitä, että monet bändit käyttävät nykyään samassa setissä eri vireitä. Floikan etu piilee juuri vireen muuttumattomuudessa, mutta juuri tallan ja satulan lukitukset – yhdessä kelluvan tallan toimintaperiaatteen kanssa – estävät vireen vaihtamisen kesken keikkaa. Jos biisit ovat eri vireissä, on yleensä vain kaksi vaihtoehtoa – kitara kiinteällä tallalla tai pitkä rivi floikka-kitaroita eri vireisiin säädettyinä.
Kuusi kohtuuhintaista mallia
Esittelen tässä jutussa kuusi heavykitaraa joiden hinta sijoittuu 440 ja 660 euron välille. Jo tästä hintasarakkeesta löytyy asiallisia soittimia, joilla edistynytkin kitaristi soittaa mielellään.
Mukana on kolme kitaraa, jotka lukeutuvat perinteisempiin heavykitaroihin (Epiphonet ja Tokai), sekä toinen, selvästi nykyaikaisempi kolmikko (LTD ja Schecterit).
Edetään aakkosjärjestyksessä…
Epiphone Limited Edition 1958 Korina Explorer (549 €)
Tämä kitara on shape-kitaroiden kummisetä – Epiphonen rajoitettu uusintapainos alkuperäisestä vuoden 1958 Gibson Explorerista.
Uutta tässä Kiinalaisvalmisteisessa Limited Edition Explorerissa on se, että se on veistetty – esikuvansa mukaan – korina-puusta. Aikaisemmissa versioissa käytettiin toisia puulajeja, jotka on verhoiltiin korina-viiluilla ja kellertävällä viimeistelyllä, mutta tässä käytetään korinaa rungon sekä kaulan materiaalina.
Korina (lat. terminalia superba, kutsutaan myös limbaksi) on afrikkalainen, ei-uhanalainen puulaji, joka muistuttaa ulkonäöltään hyvin vaaleaa mahonkia. Gibson päätyi tähän puulajiin, koska se halusi, että Explorer (kuten myös Flying V) poikkeaisi muotonsa lisäksi myös viimeistelyn osalta firman muista kitaroista. Explorer jätettiin läpikuultavan kellertäväksi.
Ideaalitapauksessa korina on myös selvästi kevyempää kuin Gibsonin laajalti käyttämä mahonki. Epiphonen tehdas on ollut ilmeisen huolellinen puuvalinnoissaan, koska testissä käynyt yksilö on erittäin kevyt, etenkin Explorerin suuren koon huomioon ottaen.
Kitaran runko on koottu viidestä vierekkäisestä palasta, mutta edestä ja takaa Epiphone Explorerin runko näyttää viilujen ansiosta kaksiosaiselta (bookmatched-tyyliin valmistetulta). Korina-kaulaan on lisätty erillinen kappale korkoa varten, sekä erillinen lapa (liimaliitos toisen nauhan alla).
Korina Exploreriin on asennettu kuusi kultaista Grover Mini-Rotomatic viritintä. Satula on veistetty keinotekoisesta luusta, ja ruusupuisesta otelaudasta löytyy 22 medium-kokoista nauhaa.
Kultateema jatkuu Epiphonen tune-o-matic-tallassa ja palkkimaisessa kieltenpitimessä (ns. stopbar), sekä mikrofonien metallikuorissa.
Explorerin mikrofoneiksi on valikoitu Epiphonen vintage-tyylisiä malleja – kaulamikrofonina toimii Alnico Classic ja tallamikiksi on valikoitunut Alnico Classic Plus.
Mikrofonien valinta onnistuu kolmiasentoisella vipukytkimellä. Explorerin passivielektroniikasta löytyy kullekin humbuckerille oma volume-säädin, sekä yhteinen master tone.
Työnjälki on kauttaaltaan hyvin siistiä. Korina Explorerin kaulaprofiili on erittäin mukava, keskipaksu D, ja testisoittimen säädöt ovat kohdallaan – basso-E:n korkeus 12. nauhan kohdalla on 2,4 mm, ja diskantti-e:n 1,9 mm. Gibson-mensuurin ja 12 tuuman otelautaradiuksen ansiosta Explorerin soittaminen on vaivatonta.
Epiphone Ltd. Edition Explorerin soundi on hyvin lähellä Gibson SG:tä, vain sustain on tässä kitarassa – lujemman kaulaliitoksen ansiosta – ehkä jopa vähän pidempi.
Epiphone Ltd Ed Korina Explorer – clean
Epiphone Ltd Ed Korina Explorer – distortedLisätiedot: Into-Luthman
Epiphone Limited Edition 1958 Korina Flying V (549 €)
Epiphonen alkuperäisen Flying V -kitaran uusintapainos eroaa pääasiallisesti Korina Explorerista lavan ja rungon muotojen, sekä virityskoneistojen ja kieltenpitimen osalta.
Limited Edition Korina V:ssä on kolmesta vierekkäisestä palasta tehty runko, joka on saanut eteen ja taakse päälleen bookmatch-sovitetut korina-viilut. Korinakaula on tässä mallissa yksiosainen (!), lukuunottamatta lavan yläpuolta.
Flying V:ssä käytetään laadukkaita vanhojen Kluson-virittimien mukaelmia. Yläsatula on veistetty keinoluusta, ja kitarassa on 22 keskikokoista nauhaa.
Ltd. Edition Korina Flying V -mallissa on samat mikrofonit ja sama Epiphone LockTone -talla kuin Explorerissa, mutta V:ssä kielet pujotetaan rungon ja kultaisen, muodoltaan bumerangia muistuttavan peräkappaleen läpi. Säädinkattaus on sen sijaan sama.
Tämä kitara on jopa kevyempi kuin katsauksen toinen Epiphone, mutta kaulaprofiili on sama mukava D. Testikitara soi täysin rämisemättä 010-kielisatsilla ja kevyellä tatsilla (basso-E: 2,2 mm/diskantti-e: 1,6 mm).
En tiedä, meneekö ero yksilövaihtelevuuden piikkiin, vai johtuuko se erilaisesta kieltenpitimestä, mutta tämä Korina Flying V soi minun korviin aavistuksen verran kirkkaammalla äänellä kuin Korina Explorer -testiyksilö.
Epiphone Ltd Ed Korina Flying V – clean
Epiphone Ltd Ed Korina Flying V – distorted
Lisätiedot: Into-Luthman
LTD (by ESP) M-100FM (449 €)
Nykyaikainen LTD M-100FM on Indonesiassa valmistettu Superstrato-malli. Superstratoksi kutsutaan tavallisesti (ja epävirallisesti) sähkökitaroita, joiden runko muistuttaa Fender Stratocasteria, mutta joissa on humbucker-mikrofonit ja usein myös Floyd Rose -vibrato.
LTD M-100FM:ssä on kolmiosainen lehmusrunko ohuella loimuvaahterakannella. Kitaran syvät soololovet ja vaahterakaulan ruuviliitoksen viiste helppottavat huomattavasti ylänauhoille pääsyä.
M-100FM:n lapa on ns. “käänteinen lätkämaila”, jossa virittimet sijaitsevat lavan alareunassa. LTD:n nykyaikaiset virittimet ja sen Floyd Rose -systeemi on viimeistelty mustalla kromipinnoitteella. Ruusupuuotelautaan on siististi asennettu 24 jumbo-kokoista nauhaa.
Tässä LTD-kitarasta löytyy laadukas, korealainen Floyd Rose Special -talla, sekä kaksi tehokasta LTD-humbuckeria (LH-105N ja LH-105B).
M-100FM:n passiivielektroniikka tarjoaa master volumen, master tonen, sekä kolmiasentoisen mikkivalitsimen.
LTD:n työnjälki on hyvin siistiä ja testikitaran paino on kohtuullinen. M-100FM:n kaulaprofiili on hyvin matala U-profiili – kaula sijoittuu “vauhtikaula”-kategoriaan, muttei kuitenkaan ole mielestäni liian ohut. Kielten korkeus on saatu testikitarassa säädettyä yllättävän matalaksi (ala-E: 1,6 mm/ylä-e: 1,2 mm), ilman että kielet rämisevät nauhoja vasten. Otelaudan radius on loivat 14 tuumaa.
Tämä LTD ei ole mikään seinäruusu, vaan se käy suoraan kimppuun. Mikrofoneista löytyy tehoa vaikka muille jakaa, mutta niistä löytyy siitä huolimatta myös reilusti avoimuutta ja diskanttia. M-100FM:n floikka toimii juuri niin kuin pitää, eikä vibratallan vire kärsii rankemmallekaan käsittelylle altistettuna. Jalka vaan monitorin päälle ja menoksi!
LTD M-100FM – clean
LTD M-100FM – distorted
Lisätiedot: Musamaailma
Schecter Omen S-II (444 €)
Indonesiassa valmistettu Schecter Omen S-II on nykyaikainen, kahdella humbuckerilla varustettu kitara, joka ulkonäöltään muistuttaa etäisesti Gibsonin SG-mallia, vaikka kitarassa onkin ruuvikaula ja pidempi Fender-mensuuri.
Schecter Omen S-II:ssa on kolmiosainen lehmusrunko ja vaahterasta veistetty kaula. Kaulan sulavalinjainen ruuvikiinnitys on toteutettu erillisillä alusprikoilla.
Tässä mallissa virittiminä on laadukkaat Schaller-kopiot (black chrome -värisinä). Yläsatula on veistetty Graph Techin itsevoitelevasta XL Black Tusq -materiaalista. Ruusupuuotelaudassa on 24 jumbo-kokoista nauhaa, sekä goottityyliset helmiäismuoviupotukset.
Tässä Schecterissä kielet pujotetaan rungon läpi. Kitaran talla on mustaksi kromattu tune-o-matic.
Omen S-II:n mikrofoneiksi on valittu kaksi tehokasta Schecter Diamond Plus -humbuckeria, jotka voi halutessaan puolittaa tone-säätimeen pilotetulla nostokytkimellä. Passivielektroniikka koostuu master volumesta, master tonesta ja kolmiasentoisesta mikrofonivalitsimesta
Testiyksilön paino on maltillinen. Omen S-II:n kaulaprofiili on suhteellisen laakea C. Tämä Schecter on todella helpposoittoinen sähkökitara, etenkin hyvien säätöjensä (basso-E: 2,2 mm/diskantti-e: 1,7 mm) ja otelaudan 14 tuuman radiuksen vuoksi.
Vaikka Omen S-II:n mikrofonit ovat melko tehokkaat, löytyy humbuckerien puhtaastakin soundista riittävästi dynamiikkaa ja avoimuutta. Myös puolitettuina mikrofonit kuulostavat minusta hyvinkin käyttökelpoisilta.
Schecter Omen S-II – clean
Särösoundeistakin löytyy aimo annos potkua ja SG-tyyppisille kitaroille ominainen selkeys.
Schecter Omen S-II – distorted
Lisätiedot: Soundtools
Schecter Stealth C-1 (659 €)
Schecterin mattamusta Stealth C-1 -malli valmistetaan Etelä-Koreassa. Kyseessä on kiinteällä tallalla varustettu Superstrato liimatulla kaulalla.
Stealth C-1:n runko ja kaula on veistetty mahongista. Kaulaliitos on firman itse kehittämä Ultra-Access-liimaliitos, joka on erittäin sulava. Rungon etupuoli on reunalistoitettu mustalla muovilla.
Tässä Schecterissä käytetään laadukkaita mustia Schaller-tyylisiä virittimiä. Myös Stealth C-1:een on asennettu XL Black Tusq -satula. Reunalistoitetusta ruusupuuotelaudasta löytyy 24 jumbo-kokoista nauhaa, sekä pistemäiset otelautamerkit.
Schecterin nykyaikainen, kiinteä musta talla on rakenteeltaan sopivan jämäkkä. Kielet pujotetaan tässäkin kitarassa rungon läpi.
Schecterin Diamond SuperRock-II -mikrofonit poikkeavat rakenteeltaan ratkaisevasti perinteisestä Gibson-kaavasta. Lähes kaikissa tavanomaisissa humbuckereissa yksi magneetti lepää koko mikin pituudelta kelojen alla, napapalojen välissä. SuperRock-II:ssä on sen sijaan kuusi tankomagneettia kummassakin kelassa, mikä suurin piirtein vastaa sitä, että joku olisi kytkenyt kaksi tuhtia Fender-yksikelaista yhdeksi humbuckeriksi.
Stealth C-1:n säädinosastosta löytyy master volume ja master tone (nostokytkimellä mikkien puolitus), sekä kolmiasentoinen mikkivalitsin.
Testissä käynyt Schecter Stealth C-1 on mukavan kevyt kitara pitkällä Fender-mensuurilla. Kaulaprofiiliksi on valittu hieman loivennettu C. Otelaudan loiva kaarevuus (14 tuumaa), kitaran korkeat nauhat, sekä testikitaran hyvät säädöt (basso-E: 2,0 mm/diskantti-e: 1,5 mm) tekevät Stealth C-1:stä todella mukavasti soitettavan.
Puhtaassa soundissa SuperRock-II-mikrofoneissa on melko murea ja voimakas soundi. Puolitettuina mikit soivat kuitenkin minun korviini hieman liian terävästi.
Schecter Stealth C-1 – clean
Särösoundeissa on hyvin selkeä atakki ja mukavan tuhti keskialue laulavia liidejä varten.
Schecter Stealth C-1 – distorted
Lisätiedot: Soundtools
Tokai ALC-50JS (perusversio: 533 €; testattu versio: 599 €)
Tokain ALC-50JS on hyvin perinnetietoinen versio 1980-luvun Gibson Les Paul Customista, muutamalla kosmeettisella lisäominaisuudella. Tämän kiinalaisen kitaran esikuva on nimittäin entisen Whitesnake-kitaristin John Sykesin henkilökohtainen LP Custom, johon mestari on lisännyt kromatut mikkikehykset ja peilipleksin.
Reunalistoitettu runko koostuu kaarevasta vaahterakannesta ja mahonkisesta takaosasta. Tässä mallissa myös kaula on vaahteraa, ja se on liitetty runkoon perinteisesti liimaamalla.
Tokain lapaa koristaa monikerroksinen reunalistoitus sekä kaunis helmiäisupotus. Kitarassa on Gotoh-tyyliset nykyaikaiset virittimet, joissa on Klusoneista tutut tulip-nupit. ALC-50JS:n satula on aitoa naudanluuta. Ruusupuinen otelauta on reunalistoitettu ja se kantaa 22 medium jumbo -nauhaa. Suorakulmion muotoiset otemerkit on tehty helmiäismuovista.
Tokai ALC-50JS:n perusversioon on asennettu kaksi Tokai LSC-F mikrofonia, mutta me saimme maahantuojalta Seymour Duncan JB -tallahumbuckerilla modattu versio testiin.
Passiivielektroniikka on perinteinen – kummallekin mikrofonille omat volume- ja tone-säätimet, sekä kolmiasentoinen vipukytin mikrofonivalitsimena.
ALC-50JS on tämän joukon painavin kitara, mutta sen neljä ja puoli kiloa eivät ole harvinaisuus 70- ja 80-luvun Gibsoneissakaan. On siis selvästi leveän hihnan paikka. Kaulaprofiili on mukavan täyteläinen, keskipaksu D. Kitara saapui testiin todella kunnianhimoisella setupilla (ala-E: 1,6 mm/ylä-e: 1,4 mm). Jouduin hieman nostamaan tallaa, koska soittotuntuma oli tällaiselle raskaan käden äijälle jo liiankin vaivaton, vaikka alkuperäisilläkin säädöillä kitara toimi moitteettomasti.
Tokai LSC-F kaulamikrofoni on hieman vintagea kuumempi, kuten sen John Sykes -teemaa kunnioittaen kuuluukin olla, minkä ansiosta se sopii hyvin myös vielä tuhdimman Seymour Duncan JB -tallahumbuckerin aisapariksi.
Tokai ALC-50JS – clean
Tokai ALC-50JS – distorted
Lisätiedot: Musamaailma
Kirjoittaja: Martin Berka
Lisää kommentti