Kitaralle on tarjolla laaja valikoima erilaisia lisävarusteita ja vempaimia, joilla on vaikutuksia soittimen soundiin tai joilla kitaristin elämä helpottuu. Mennään tässä jutussa tärkeimmät lisävarusteet läpi.
Kielet
Kitarankielet ovat soittimesi kuluvia osia, joita kannattaa vaihtaa säännöllisin väliajoin. Siitä kuinka pitkään kielisatsi kestää on lähes mahdotonta antaa yleispätevää vastausta, koska se riippuu monista seikoista. Käyttöikään vaikuttavat mm. oman hien koostumus, oma soittotyyli, soittimen säädöt, vibratallan käyttö ja kielten materiaali.
Kieliä kannattaa viimeistään vaihtaa, kun punotuissa kielissä näkyy selkeitä painaumia nauhoista tai iho- ja likajäämiä. Parempi olisi vaihtaa kielet jo silloin, kun niiden soundi on muuttunut tummaksi ja ponnettommaksi tai hienovireessä alkaa ilmestyä epäpuhtauksia. Tässä yhteydessä on varmaan hyvä mainita, että mahdollisia intonaatiosäätöjä tehdään aina tuoreilla kielillä.
Klassiset kitarat
Klassisia kitaroita varten on laaja valikoima erilaisia kielisatseja, jotka eroavat toisistaan sekä bassokielten metallipäälystyksestä että kielisatsin vedosta. Kielisatseissa lukee High Tension (kova veto), Medium Tension (keskikertainen veto) ja Low Tension (matala veto). Eri satsien väliset erot eivät ole klassisissa kitaroissa kuitenkaan niin isoja, että ne aiheuttaisivat suuria muutoksia kitaran säädöissä tai intonaatiossa, vaan kyse on etenkin soittotatsista. Tässä voi ja saa vapaasti kokeilla, kunnes itselleen sopivin kielisatsi on löytynyt.
Teräskieliset kitarat
Teräskielisissä kitaroissa – sekä akustisissa että sähkökitaroissa – kannattaa olla tarkka kielten suhteen, sillä kielten veto on teräskielisissä soittimissa huomattavasti isompi. Yhdestä kieltenpaksuudesta ei kannata vaihtaa toiseen, jos ei halua (tai ei osaa) tehdä vaihdon jälkeen tarvittavat muutokset kitaran säätöihin.
Teräskielisissä kitaroissa kielisatsin paksuus nimetään yleensä diskantti-e-kielen mukaan. Pienempi numero tarkoittaa ohuempaa (= kevyempää) satsia.
Teräskielisissä akustisissa yleisesti käytettyjä kielisatseja ovat 011, 012 ja 013. Myös akustisissa kielissä on bassokielten päällystelangoissa eroja metalliseosten suhteen. On olemassa Phosphor-Bronze-, 80/20 Bronze- ja Copper-Bronze-kielet. Niiden soundillisien erojen tutkiskelu ei sekään ole yksiselitteinen, koska se riippuu myös käytetystä kitaramallista, ja homma vaatisi oman artikkelin.
Kaikissa teräskielisissä kitaroissa aloittelijoille paras (lue: vähiten ongelmia aiheuttava) lähtökohta on saada selville – esim. ostospaikalta – omassa kitarassa olevan kielisatsin paksuus, ja pysyä ainakin aluksi samanpaksuisissa kielisatseissa. Eri merkkejä ja eri metalliseoksia voi ja saa vapaasti kokeilla, kunha kielisatsin paksuus pysyy samana.
Teräskielisessä akustisessa kielisatsin pienempi tai isompi paksuus (alkuperäiskieliin verrattuna) edellyttää ainakin muutoksia kaularaudan kireydessä. Joissakin tapauksissa täytyy vaihdon jälkeen myös muuttaa tallaluun korkeutta.
Sähkökitarat
Sähkökitaristit käyttävät yleensä joko 009-, 010- tai 011-paksuisia kielisatseja, ja lähes aina ns. roundwound-kieliä. Roundwound-satsin bassokielet (kitaran paksuimmat kielet) on päällystetty pyöreällä metallilangalla, minkä ansiosta ne kuulostavat suhteellisen tuoreelta. Monet jazzsoittajat taas käyttävät mieluummin soundiltaan tummempia flatwound-kieliä, jossa bassokielten päällystelanka on joko hiottu litteäksi tai niitä on valmistettu litteällä langalla.
Sähkökitarakielissä on eroja etenkin päällystelangan metalliseoksessa, sekä bassokielten ydinlangan poikkileikkauksessa. Molemmat seikat vaikuttavat soundiin, mutta asia ei ole niin yksiselitteinen, ja asian tutkiskelu vaatisi oman artikkelinsa. Yleisesti voisi sanoa, että “nikkelikielet” soivat lämpimämmin kuin tuoreemmat “teräskielet”.
Sähkökitaroissa kielisatsin isompi tai pienempi paksuus edellyttää sekin kaularaudan säätöä ja sen lisäksi tallan ja/tai vibraton säätöä.
HUOM: Intonaatio ( joudutaan aina tarkistamaan kieltenvaihdon yhteydessä, myös silloin kun vaihdetaan samanpaksuiseen satsiin.
Intonaatiosta puhutaan tarkemmin Rockwayn muutaman vuoden takaisella Live-klinikalla.
Tärkeintä on, ettei usko kaikkea mitä nettiforumeissa väitetään. Paksumpi kielisatsi ei tee automaattisesti kitarasoundista “miehekkäämpää”, vaan satsin valinta on aina makukysymys, johon liittyy vahvasti oma soittotyyli. Jimi Hendrix ja Stevie Ray Vaughan käyttivät paksuja kieliä, mutta esim. ZZ Topin Billy F. Gibbonsilla on kitaroissaan päällä ohuita 007- (tavallinen soitto) ja 008-satseja (slide), mutta hänen soundinsa on todella iso.
Viritin
Viritysmittari on aloittelevan kitaristin tärkein (ja miltei pakollinen) apuväline, koska korvakuulolla virittämiseen tarvitaan jo hieman kokemusta.
Viritinlapaan kiinnitettävä klipsiviritin on erittäin kätevä vehje, joka sopii sekä akustisiin että sähkökitaroihin (ja myös muille kielisoittimille). Akustisissa kitaroissa klipsivirittimen etu perinteiseen viritysmittariin on, että klipsiviritin aistii suoraan kitarankielen värähtelyn lavasta, minkä ansiosta tämä viritintyyppi on käytännössä immuuni taustamelulle.
Sähkökitaralle on tarjolla myös lattiaefektin muotoisia viritysmittareita, jotka usein laitetaan efektilaudoissa signaaliketjun alkuun. Koska tällainen viritysmittari mykistää virittämisen aikana kätevästi kitarasignaalia, lattiaviritin on myös kätevä apuväline lavalla kitaravaihdon aikana.
Jos sinun kitarassasi on jo valmiiksi asennettu sisäinen viritysmittari – niin kuin monissa mikitetyissä akustisissa soittimissa – erillisen viritysmittarin hankinta on luonnollisesti turha.
Kitarateline
Laadukas kitarateline on – kitaralaukun tai topatun pussin jälkeen – turvallisin paikka soittimellesi, silloin kun et ole juuri soittamassa. Murtuneen kaulan tai viritinlavan korjaus on taatusti paljon kalliimpi kuin hyvä teline.
Jos sinulla sattuu olemaan nitrolakalla viimeistelty soitin – esimerkiksi lähes kaikki Gibson-kitarat – kannattaa varmistaa, että telineen pehmusteet sopivat nitrolakalle. Joistakin kumimaisista pehmusteista voi jäädä ikävät tummat (tai kupruilevat) jäljet soittimen viimeistelyyn.
Plektrat
Eri plektrojen kokeileminen on hauskaa, mieltä avartavaa ja edullista puuhaa, jolla voi olla kuitenkin yllättävän suuri vaikutus omaan soundiin. Plektroja saa eri paksuuksissa, erikokoisena ja -muotoisena, sekä eri materiaaleista valmistettuina.
Paras tapa löytää itselleen sopivin plektra on ensin kokeilla musiikkiliikkeessä erimuotoisten ja -kokoisten plektrojen istuvuutta omaan käteen. Kun kerran sopiva muoto ja koko on löytynyt, voi ostaa sopivan valikoiman eripaksuisia plektroja useissa materiaalivaihtoehdoissa.
Tässäkin ratkaisevin asia, että oma plektra tuntuu ja kuulostaa omasta mielestä hyvältä. Se, mitä joku forumissa väittää, on todellakin toissijainen seikka. Jos itsellesi sopii parhaiten “jazz-plektra”, vaikka oletkin metallimies tai -nainen, so what?
Capo
Capo (tai kapo) on ikivanha, mutta yhä kätevä apuväline, jolla saa ikäänkuin siirrettyä kielisoittimen yläsatula lähemmäksi tallaa kohti. “Avointen” kielten sävelkorkeus muuttuu capon avulla korkeammaksi, mikä mahdollistaa biisin sävellajin muuttamista, ilman uusien sointujen oppimisen tarvetta.
Ensimmäiset capot ruuvattiin edestä suoraan luutun otelautaan, mutta nykyiset capot toimivat suurilta osin metallijousen voimalla tai kiristysruuvilla. Perinnemalleissa voi olla myös kumihenkselilenkki kiinnitystä varten.
Koska eri kitaratyypeissä – klassinen, teräskielinen ja sähkökitara – kaulojen leveys ja paksuus, sekä otelautojen kaarevuus on lähtökohtaisesti erilainen, tarvitaan jokaiselle kitaratyypille oman caponsa.
Capon käyttö on todella helppoa, ja oman löytää kokeilemalla eri mekanismeja.
Tärkeintä capon käytössä on, että muistaa aina varmistaa, ettei capo vedä jotain kielistä sivusuuntaan. Lopuksi tsekataan vielä nopeasti kitaran vire, ja sitten ollaan lähtövalmiina.
Slideputket
Jos sinua kiinnostaa slidekitaran soitto, tarvitset luonnollisesti slideputken.
Alun perin kitaristit valmistivat slideputkensa itse lasipullojen irtisahatuista tai -murretuista kauloista. Nykyään soittajille tarjotaan valmiiksi laaja valikoima erikokoisia putkia eri materiaaleista. Karkeasti yleistä en voisi sanoa, että keraamiset ja lasiputket soivat lämpimämmin kuin purevammat metallislidet, mutta tässäkin kokeileminen kannattaa ehdottomasti.
On myös tärkeä päättää meneekö slideputki nimettömälle vai pikkusormelle, ja etsiä sitten oikeankokoisen mallin. Putken pitäisi istua niin hyvin, ettei se putoa sormelta kesken menon, mutta se ei myöskään saa istua niin tiukalla, ettei sitä saa helposti irti. Yksi poikkeus tähän ovat pieniä vanhoja lääkepurkkeja jäljittävät lasislidet (ns. Coricidin Bottle), jotka istuvat aina suhteellisen löysästi sormen päällä. Slidesoiton saat haltuun Jarmo Hynnisen mahtavalla Rockwayn Slide-kitara -kurssilla.
Kirjoittaja: Martin Berka
Hei!
Mitä hyötyä ja huonoa sähkökitaran lukkosatulalla on jos kitarassa vibrakampi.
Ystävällisin terveisin Markus
Lukkosatula on lukittavan vibraton tärkeä työpari. Vintage-vibroissa (lue: Fender Stratocaster jne.) vireongelmat syntyvät rajussa käytössä (esim. Jimi Hendrix) siitä, että löysät kielet eivät pysy kunnolla paikoillaan, vaan ne nousevat satulan kieliurista ja tallapaloista. Kun sitten päästetään vibrakammesta irti, vintage-talla kyllä palaa kiltisti perusasemaan, mutta kielet itse jäävät helposti jumiin kieliuriin ja vibraton blokkiin.
Lukittavassa vibrassa (= Floyd Rose, Kahler, jne.) kielet lukitaan tiukasti paikoilleen sekä tallapaloissa että lukkosatulassa. Koska kielet eivät silloin voi liikkua vapaasti rajussakaan käytössä, lukkovibran vireisyys on parempi kuin 95% (riippuu säädöistä ja osien laadusta).
Huono lukkosatulassa (ja -tallassa) on, ettei nopeat kieltenvaihdot onnistuu keikalla, koska siihen tarvitaan aina kaikki asianmukaiset avaimet ja sivuleikkurin (ball-endien poistamiseksi).
Kamppivelho Jeff Beck taas käyttää omassa Stratossa kelluvan vibraton aisapariksi rullasatulan. Rullasatula on metallista tehty yläsatula, jossa kiinteät kieliurat on korvattu liikkuvilla osilla – joko metallirullilla tai kuulalaakerin kuulilla.