Martin Berka teki mielenkiintoisen katsauksen bassojen historiaan 1970-luvulle. Tässä artikkelissa analysoidaan tuon aikakauden soittimia ja soittajia. Lopussa perehdytään kolmeen moderniin, mutta 70-luvulle kumartavaan soittimeen.
Usein 1970-luku nähdään kielisoitinpiireissä jonkinlaisena “mustana” aikakautena, jolloin soittimista tuli “huonoja” ja huonosti tehtyjä.
On totta, että juuri 70-luvulla monille ikonisille soittimille, kuten Fender Stratocasterille ja Gibson Les Paulille, tehtiin “parannuksia”, jotka on todettu jälkikäteen huonoiksi. Nämä muutokset johtuivat silloin tavallisesti joko säästöpaineista tai massatuotannon nopeuttamisen tarpeesta. Niin Fenderin Strato sai yksiosaisen vibratojärjestelmän, joka tehtiin pehmeästä valumetallista teräksen sijaan, ja Gibson Les Paul -mallia tehtiin kaksikerroksisella mahonkirungolla (ns. pannukakku) ja vain loivasti kaarevalla vaahterakannella. Painavista sähkökitaroista ja -bassosta tuli uusi normaali, ja soittimet saivat ylleen paksuja kerroksia polyesterilakkaa.
Kaikista trendeistä huolimatta kukoisti sähköbasso soittimena juuri 1970-luvulla. Tähän vaikuttivat Funk-, Soul- ja Disco-genrejen valtava suosio, jonka ansiosta basson soittajista tuli “näkyviä”, sekä laadukkaiden japanilaisten soittimien tulo “perinteisten” US-brändien rinnalle.
Jazz-basso = Funk-basso
Fender Jazz Bass -malli ilmestyi jo vuonna 1960 Jazzmaster-kitaran bassomallina ja Presarin “isoveljenä”. Uuden Fender-basson kapeampi kaula oli monien mielestä paljon helpompi soittaa ja se tuntui “nopeammalta” kuin Precision-basson leveämpi vastine. Jazz-basso tarjosi myös kaksi yksikelaista mikrofonia – niiden perussoundi oli P-basson splitcoil-mikkiä hieman kirkkaampi, ja kummallakin mikrofonilla oli oma volumesäädin, minkä ansiosta eri soundien kirjo oli uudessa bassossa huomattavasti aikaisempaa laajempi.
1970-luvun kynnyksellä Jazz-basso oli löytänyt oman, lopullisen muotonsa:
Otelautaan oli tullut deluxe-ominaisuuksiksi reunalistoitus ja suorakulmaisia otemerkkejä, ja uutena vaihtoehtona tarjottiin ruusupuun lisäksi myös vaahteraa materiaaliksi. Jazz-basson runkopuu taas vaihdettiin lepästä suosaarniksi, joka oli näyttävämpi valinta läpikuultavien sunburst- ja natural-värivaihtoehtojen kanssa. Nämä puuvalinnat yhdessä pienien muutoksien Fenderin mikrofonivalmistuksessa johtivat siihen, että 1970-luvun Jazz-basson soundi oli muutaman asteen kirkkaampi kuin sen alkuperäinen, 60-luvun versio. Tätä edesauttoivat myös samaan aikaan muotiin tulleet ohuemmat roundwound-bassokielet.
Lopputulos oli joka tapauksessa, että Fenderin Jazz-bassoa nähtiin silloin lähes kaikkien tärkeiden Funk- ja Disco-basistien käsissä. Tuhansien soittajien listalta voisi valita kahtena esimerkkinä “slapbasson isänä” tunnettu Larry Graham (Sly and the Family Stone/Graham Central Station) ja Earth Wind & Fire -bändin bassomestari Verdine White.
Uutta verta Japanista
Kuuskytluvun rautalanka- ja Beat-buumin innoittamana monet japanilaiset soitinvalmistajat alkoivat silloin tehdä sähkökitaroita ja -bassoja, sekä omille soittajille että edullisina vaihtoehtoina etenkin yhdysvaltojen markkinoille.
Vuosien mittaan moni japanilaisvalmistaja oli tajunnut, että omien villien space age -luomuksien sijaan kannatti myydä ulkomaille suoria tai melko suoria kopioita tunnetuista amerikkalaismalleista. Aluksi 1960-luvun alkupuolella monet niistä kopioista olivat suhteellisen huonoja halpakopioita, mutta 1970-luvun alussa tietotaito oli sen verran kasvanut, että japanilaisista kopioista tuli isoille US-brändeille selkeä ongelma. Esimerkiksi Ibanez ja Greco olivat tunnettuja siitä, että he tarjosivat vain muutaman viikon uuden Fender- tai Gibson-malliston ilmestymisen jälkeen, hämmästyttävän tarkkoja kopioita uutuuskitaroista huomattavasti edullisemmalla.
Yamaha Guitars taas on yksi japanilaisfirmoista, joka satsasi alusta lähtien omien mallien kehittelyyn. Suotuisan valuuttakurssin avittamana Yamahan maine ja markkinaosuus alkoi kasvaa, kunnes 70-luvun loppupuolella myös jotkut tunnetut kitaristit ja basistit alkoivat käyttää firman soittimia.
Yksi ensimmäisistä oli kitaristilegenda Carlos Santana, joka oli mukana Yamaha SG2000 -mallin (ilmestynyt vuonna 1976) kehittämisessä.
Vuonna 1977 ilmestyivät Yamahan kolme ensimmäistä BB-sarjan bassomallia (BB = Broad Bass), jotka löysivät nopeasti tiensä ammattisoittajien käsiin.
Paul McCartney osti oman Yamaha BB1200 -bassonsa vuonna 1979 ja käytti sitä mm. viimeisillä Wings-bändin kiertueilla, sekä studiossa sellaisissa hiteissä kuin “Ebony and Ivory” (Stevie Wonderin kanssa), “Say, Say, Say” (Michael Jacksonin kanssa) tai “No More Lonely Nights”.
Yhdysvaltalainen basisti Nathan East on yksi kaikkien aikojen eniten käytetyistä studiobasisteista ja hän on myös kiertänyt monien isojen starojen bändeissä (mm. Phil Collins, Eric Clapton, Al Jarreau). Hän on soittanut lukuisilla levyillä, esimerkiksi Phil Collinsin ja Philip Baileyn hitissä “Easy Lover”, jonka riffin hän on kirjoittanut.
Nathan Eastillä on nykyään oma Yamaha BB -nimikkomalli (Yamaha BBNE).
Joy Division- ja New Order -bändeistä tuttu Peter “Hooky” Hook on myös soittanut Yamahan BB-malleja lähes alusta saakka. Myös hänelle on tehty oma nimikkomalli (Yamaha BBPH).
Katsauksessa kolme 70-luvun jälkeläistä:
Sire Marcus Miller V5
(444 €; Soundtools)
Sire on vielä suhteellisen nuori sähkökitara- ja bassobrändi, joka perustettiin toistakymmentä vuotta sitten Etelä-Koreassa. Nykyään firman päämaja on Yhdysvalloissa. Sirellä on omat soitintehtaat Aasiassa, jossa brändin soittimet tehdään suhteellisen pienissä tuotantoerissä. Pääajatus on tehdä laadukkaita soittimia soittajille ystävällisillä hinnoilla. Sire-soittimet kehitetään tiiviissä yhteistyössä legendaarisien muusikoiden Larry Carltonin (kitarat) ja Marcus Millerin (bassot) kanssa.
Sire Marcus Miller V5 on passiivinen nelikielinen Jazz-tyylinen basso malliston edullisesta päästä. V5:n perusainekset ovat hyvin perinteisiä, mutta työnjäljen ja viimeistelyn taso on Siren hintaluokassa vielä melko harvinaista.
Marcus Miller V5:n leppärunkoon on ruuvattu lämpökäsitelty vaahterakaula reunalistoitetulla vaahteraotelaudalla. Lämpökäsittelyn idea on antaa tuoreelle puulle mahdollisimman paljon hyvin vanhan puun ominaisuuksia. Tällaisia vaahterakauloja näkee jo useimmin 800 euron soittimissa (esim. Reverend), mutta 400-500 euron luokassa V5 on tietääkseni hyvin harvinainen tapaus.
Viritinlapaan on asennettu avoimia Sire Premium virittimiä, joissa on säätöruuvi akselin tiukkuudelle. Firman oma kieltenohjain pitää myös basson A-kielen sopivan tiukasti yläsatulassa, mikä voi olla välillä Fender-tyylisissä soittimissa ongelma, joka johtaa avoimen A-kielen särinään.
Runkoon asennettu talla on nykyaikainen versio perinnetallasta, joka tarjoaa mahdollisuuden viedä kielet myös rungon läpi.
Marcus Miller -basson elektroniikka on hyvin perinteinen – kaksi Vintage-J-mikrofonia, sekä kolme passiivista säädintä (volume, volume, tone). Koska basson mikrofonit on käämitty suhteessa toiseensa vastasuuntaan, ne toimivat yhdessä käytettyinä humbuckerin tavoin häiriövapaasti.
Marcus Miller -faneille on tarjolla paketissa etumikrofonin metallikupu, jonka voi itse asentaa, jos haluaa käyttää sitä slap-käden tukena.
Mukavuus ja ergonomia ovat Sire-bassossa avainsanoja. Testiyksilö on mukavan kevyt, mikä ei ole itsestään selvä tässä hintaluokassa. Soitettavuuden kannalta paras V5:ssä on kuitenkin Siren erinomainen nauhatyö. Työpajassa on nimittäin pyöristetty sekä nauhojen päät että otelaudan reunat hyvinkin huolellisesti, niin että kaulan solakka C-profiili istuu kädessä vanhan ystävän lailla.
Soundin kannalta Sire Marcus Miller V5 -malli soi kuin hyvä vanha Jazz-basso, täysin vailla kompromisseja.
Vintage Brand VJ74NAT
(419 €; Aron Soitin)
Vintage-brändin soittimet syntyvät brittifirman toimesta Indonesiassa. Tunnettu kitaraguru Trevor Wilkinson on mukana speksaamassa Vintagen mallistoa, joka kuuluu samaan emoyhtiöön kuin hänen Fret-King-kitaramerkkikin.
Vintage VJ74 -mallista on tarjolla erivärisiä versioita, ja myös relikoitu vaihtoehto. Tässä testissä oleva VJ74NAT-versio on ominaisuuksiltaan erittäin lähellä aitoa 1970-luvun Fenkkua.
Kirkaslakattu Vintage-brändin basso myydään valmiiksi asennetuilla kromatuilla mikrofonikuvuilla. Alun perin Fenderien suojakuvut oli tarkoitettu suojaamaan mikrofoneja ylimääräisiltä elektromagneettisilta häiriöiltä. Lisäksi tallan isoon suojaan oli liimattu sisältä pitkä pala jämäkkää vaahtomuovia, joka toimi sordinona. Jo 1970-luvulla vaahtomuovipala sai yleensä lähteä heti ensimmäisenä, ja monet basistit poistivat myös etumikin metallikuvun, koska se vähensi oikean käden liikkumatilaa niin rajusti. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että juuri nämä metallikuvut olivat minun silmissäni “tärkein” ominaisuus bassossa, kun olin lapsi.
VJ74NAT:n runko on veistetty kahdesta vierekkäisestä suosaarnipalasta. Kevyen saarnin saaminen on nykyään hintakysymys, mikä tuntuu testibasson painossa, joka on keskivertoa korkeampi.
Runkoon ruuvattu vaahterakaula on viimeistelty mukavan ohuesti mattapintaisella lakalla. Paksu vaahteraotelauta on tehty erillisestä palasta. Otelauta on jätetty – varmaan kustannussyistä – ilman reunalistoituksia, mutta otemerkit ovat asiaan kuuluvalla tavalla isot mustat suorakulmiot.
Virittimet ja talla tulevat Wilkinsonilta – lavalta löytyvät hyvin toimivat WJBL200-virittimet (avoimet Schaller-kopiot), kun taas vintage-tyylisessä Wilkinson-tallassa on tallapalat messingistä.
Vintagen elektroniikka on perinteisesti passiivinen. Mikrofonit ovat Wilkinson WJB800 -malleja, ja ne toimivat myös VJ74NAT-basson tapauksessa ilman särinää, silloin kun niitä käytetään yhdessä. Bassolta löytyy kummallekin mikille oma volume-säädin, sekä yhteinen tone-potikka.
Matkalla Indonesiasta Suomeen Vintagen otelauta on kutistunut leveyssuuntaan, minkä takia testibasson nauhapäät törröttää melko ikävästi ja terävästi reunan yli. Tämä on massatuotetuissa kielisoittimissa suhteellisen yleinen vaiva, joka esiintyy myös paljon kalliimmissa soittimissa, mutta soitinrakentaja – tai kokenut basisti itse – pystyy hiomaan ne nauhapäät kuntoon melko vaivattomasti.
Vintage VJ74NAT -basson kaulaprofiili on aitoa 1970-lukua – hoikka C-profiili, joka on kuitenkin aavistuksen verran syvempi kuin 60-luvun alussa tehdyissä Jazz-bassoissa. Myös soundiltaan tämä soitin ei jätä mitään toivomisen varaa. VJ74NAT soi juuri sellaisella notkealla ja dynaamisella äänellä kuin 70-luvun Jazzarit konsanaan.
Yamaha Guitars BB234
(339,90 €; F-Musiikki)
Yamahan kielisoitinosasto on kautta vuosikymmenten tullut tunnetuksi sen erittäin tarkasta laadunvalvonnasta ja firman soittimien hämmästyttävästä tasalaatuisuudesta. Ja tämä pätee firman malliston koko skaalaan – halvasta aloittelijakitarasta käsintehtyyn mestarisoittimeen. Myös tämän katsauksen Yamaha BB234 -bassosta, joka on BB-sarjan uusin ja edullisin jäsen, huokuu tietty huolellisuuden tuntu pienestä hintalapusta huolimatta.
Yamaha BB234 on passiivinen PJ-basso – siis sellainen soitin, jossa on Presari-tyylisen etumikin lisäksi Jazz-mallinen tallamikrofoni. Basson ulkolinjat pysyvät – luonnollisesti – BB-sarjalle uskollisia, mutta basson valkoinen pleksi on tämän mallin uusi ja pikantti kosmeettinen lisäys.
BB234-mallin runko on tehty lepästä. Testibasson värivaihtoehto on nimeltään Raspberry Red (vadelmanpunainen) ja se on viimeistelty hyvin laadukkaasti. Rungosta löytyy ne tavalliset viisteet soittajan vatsalle ja oikealle kädelle.
Myös Yamaha-bassossa vaahterakaula on viimeistelty ohuella satiinilakkauksella. Ruusupuuotelautaan on asennettu hyvin siististi 21 medium-kokoista nauhaa, sekä pieniä pyöreitä otemerkkejä.
Kauko-Idästä peräisin olevista metalliosista ei löydy tarkempaa tietoa, mutta ne vaikuttavat hyvin asiallisilta. Viritinkoneistot ovat avoimia Schaller-kopioita, kun taas BB234:n talla on perinteinen vintage-tyylinen malli.
Yamaha BB234:n P- ja J-mikrofonit on kytketty passiiviseen elektroniikkaan, joka tarjoaa kummallekin mikille oman volyymi-potikan, kun taas tone-säädin on yhteinen.
BB-basson kaulaprofiili on tuntumaltaan jossain Precision- ja Jazz-bassojen välimaastossa, vaikka se on leveydeltään lähempänä viimeksi mainittua. Nauhatyö on erittäin siisti, kaula helpposoittoinen ja basson säädöt kohdillaan.
Koska P- ja J-mikrofonit eivät alun perin ole suunniteltu yhdessä käytettäväksi, monissa varhaisissa PJ-bassoissa niiden vintage-tyyliset J-mikit jäivät helposti tuhdimman P-mikrofonin jalkoihin. Enää tällaista ongelmaa näkee erittäin harvoin, koska valmistajat ovat oppineet, että PJ-yhdistelmissä tallamikin täytyy olla lähtötasolta vintagea kuumempi.
Yamaha BB234 -mallissa mikkien keskeinen balanssi toimii moitteettomasti, minkä ansiosta soundien valikoima on erittäin laaja. Vaikka tässä kyse on melko edullisesta bassosta, soittimen mikrofonit kuulostavat erittäin hyviltä.
Kirjoittaja: Martin Berka
