1930-luvulla alkoi tapahtua kummia. Vuosisadan alussa keksitty vahvistinputki oli kehittynyt sen verran eteenpäin, että musiikin vahvistuksessa voitiin siirtää mekaanisesta vahvistuksesta – esimerkiksi gramofonin torvi – elektroniseen vahvistimeen.
Samoihin aikoihin banjon suosio silloisissa jazz- ja viihdebändeissä alkoi laskea, samalla kun kitaran suosio alkoi kasvaa. Kitaran suurin ongelma rytmimusiikin yhtiöissä oli kuitenkin sen suhteellisen hiljainen ääni, jonka takia se hukkui liian usein torvien alle.
Ongelmaan etsittiin erilaisia ratkaisuja. Mekaanisista tavoista parhaiten toimivat, alun perin Gibson Guitarsin keksimät, archtop-kitarat (suom. orkesterikitarat), joiden rakenne mukaili klassista viulua, sekä Dobron ja Nationalin kehittämät resonaattorikitarat.
Mielenkiintoisesti entinen Gibson-suunnittelija Lloyd Loar ja yksi Nationalin perustajista, George Beauchamp, olivat ensimmäisiä, jotka yrittivät hyödyntää uudenaikaisia elektronisia vahvistimia kitaran vahvistamisessa.
Lloyd Loarin Virzi Tone -sähkökitarassa käytettiin valitettavasti suhteellisen kömpelöä elektromekaanista mikrofonia, jolla oli hyvin mutainen soundi. Loarin yhtiö meni nopeasti konkurssiin. Myös esimerkiksi Stromberg Guitarsin samankaltainen mikki oli täysi floppi.
George Beachamp taas perusti Paul Barthin ja Adolph Rickenbackerin kanssa Kaliforniassa uuden soitinfirman. Firman alkuperäinen nimi oli Ro-Pat-In Corporation, mutta nykyään sama yritys on tunnettu nimellä Rickenbacker. Vuonna 1934 George Beauchamp sai patentin maailman ensimmäisestä sarjatekoisesta sähkökitarasta. Lapsteel-kitaran mallitunnus oli Rickenbacker A-22 (“The Frying Pan”). Kitara oli tehty alumiinista ja sillä oli hyvin toimiva elektromagneettinen mikrofoni, sekä volume-säädin.
Gibson menee johtoon
Isoista kitarafirmoista Gibson Guitars kuoriutui edelläkävijäksi ensimmäisessä sähkökitaroiden aallossa 1930- ja 40-luvuilla. Michiganissa hoksattiin hyvin nopeasti, että Beachampin mikrofoni oli oiva keksintö ja että sähkökitaroissa oli varteenotettava markkinapotentiaali. Gibsonin ensimmäinen mikrofoni oli valtavankokoinen kapistus. Sen pitkät kobolttimagneetit jäivät kitaran kannen alle piiloon. Firman ensimmäiset sähkökitarat, joita myytiin aluksi setteinä sopivan putkivahvistimen kanssa, olivat EH-150 (Electric Hawaïan = lapsteel) ja ES-150 (Electric Spanish = “tavallinen” kitara).
Vahvistuksen ansiosta sähkökitarasta tuli komppisoittimen lisäksi myös soolosoitin, jopa Big Band -yhtiöissä. Ensimmäinen sähkökitaran legenda oli Benny Goodmanin orkesterissa soittanut Charlie Christian (kuvassa), joka kuoli valitettavasti vain 25-vuotiaana sairaalassa (kuolinsyytä ei silloin varmistettu).
Gibson ES-150:n mikrofonia kutsutaan Christianin mukaan yhä Charlie Christian- tai CC-mikrofoniksi.
Se ulisee!
Varhaiset sähkökitarat olivat kaikki täysakustisia, kokopuisia orkesterikitaroita, joihin oli “jälkeenpäin” lisätty mikrofoni. Tarjolla oli sekä kanteen upotettuja mikkejä että otelautaan tai plektrasuojaan kiinnitettyjä vaihtoehtoja.
Koska nälkä kasvaa syödessä ja isompi on aina parempi, varhaisetkin sähkökitaristit ostivat aina isompia vahvistimia ja lavavolyymi nousi. Täysin akustisissa soittimissa tulee kuitenkin melko pian feedback-raja vastaan, ja äänen akustisesta kiertämisestä johtuva epämiellyttävä ulina ja/tai viheltäminen alkaa.
Lääkkeeksi lisättiin sähkökitaroihin ensin paksumpia ja jäykempiä rimoja kanteen. Tämän jälkeen keksittiin, että laadukas kaikukoppa kokopuusta olikin huono ominaisuus sähkökitaroissa, minkä vuoksi pohjissa ja sivuissa vanerista tuli uusi standardi. Joskus myös kansi oli valmistettu muotoon prässätystä puuvanerista. Vielä 1940-luvun alussa soololovi oli sähkömalleissa erittäin harva näky.
Gibson ES-175 – uusi standardi syntyy
Toisen maailmansodan jälkeen syntyi vuonna 1949 jazzkitaroiden legendaarisin ja kopioiduin soitin – Gibson ES-175. ES-175 on (tällä hetkellä yhä) maailman pisin yhtäjaksoisessa tuotannossa oleva sähkökitara.
Akustisissa orkesterikitaroissa Gibson käytti edelleen koppia kokopuusta – ja yhä useimmissa malleissa oli mukana myös pyöreä, ns. “Venetian” (= venetsialainen) soololovi.
ES-175 täyspaksu runko taas on tehty kokonaan vaahteravanerista, sen kannessa on jäykkä rimoitus, ja kopassa teräväkärkinen ns. “Florentine” (= firenzeläinen) soololovi. Malli oli suunniteltu siis selvästi juuri sähkökitaraksi.
Alun perin ES-175 oli saatavilla yhdellä tai kahdella mikrofonilla, ja sen alkuperäinen mikkityyppi oli Gibsonin yksikelainen P-90. Vaikka malli oli firman valikoimassa “vain” keskihintainen kitara, olivat ES-175:n myyntiluvut kuitenkin niin korkeat, että kitara oli ensimmäisten joukossa, jotka saivat 50-luvun keskellä firman uudet PAF-humbuckerit.
Muutokset 1950-luvulla
Vaikka nykyään ajatellaan usein niin, että viimeistään Fender Stratocasterin ilmestymisen jälkeen (1954) kaikki populaarimusiikin kitaristit vaihtoivat nopeasti lankkukitaroihin, on totuus ollut toinen. Monissa Rockabilly ja Rock ‘n’ Roll -bändeissä kuultiin ns. jazzkitaroita vielä 1960-luvun alussakin, ja pop-, iskelmä- ja easy listening -genreissä archtop-sähkikset olivat laajassa käytössä vielä 70-luvulla.
Lankkukitaroiden vaikutusta jazzkitaroihin nähtiin kuitenkin jo 50-luvulla, lähinnä niiden paksuudessa. Gibson ES-175 on täyspaksu kitara, ja sen kopan syvyys on 8,6 cm. Vuonna 1955 ilmestynyt Gibson Byrdland, ja sen edullisempi sisar ES-350T, olivat ns. thinline-malleja, joilla koppa oli enää vain 5,7 cm paksu.
Vuonna 1958 Gibson keksi uuden sähkökitaralajin: puoliakustisissa kitaroissa – kuten firman malleissa ES-335, ES-345 ja ES-355 – 4,5 cm paksu “akustinen” koppa yhdistyy kokopuisen keskipalkin ansiosta lankkukitaraan. Puoliakustisesta kitarasta saa uskottavia jazz-, blues- ja rock-soundeja, lähes lankkukitaroille tyypillisellä feedback-kestolla.
Voit lukea enemmän thinline-kitaroista tässä katsauksessa:
Kaksi jazzkitaraa testissä
Täytyy myöntää, että jazzkitarat ovat – lankkukitaroihin verrattuina – nykyään marginaalisempi tuote, ja koska niiden rakenne on vaativampi niiden hinnatkin ovat hieman suuremmat.
Suurin keskihintaisten jazzkitaroiden valmistaja on ollut jo pitkään Ibanez Guitars, mutta valitettavasti firman suomalainen maahantuoja ei yleensä suostu lainaamaan firman edustamia tuotteita testeihin, mikä on sääli.
Onnistuttiin kuitenkin löytymään kaksi hyvin mielenkiintoista jazzkitaraa varsin edullisilla hinnoilla tätä testiä varten.
Rockwayllä on pari mainota jazz-kitarakurssia, joihin kannattaa ehdottomasti myös tutustua jutun luettuasi. Opettajana toimii Teemu Viinikainen.
Green Fat Bob (528 €; Nordsound)
Vaikka Green Guitars on suhteellisen nuori ja pieni brändi, löytyy heidän valikoimastaan kuitenkin hyvin laaja skaala sähkökitaroita ja -bassoja muusikoille ystävällisillä hinnoilla.
Green Fat Bob on selvästi Gibson-henkinen jazzkitara, vaikka se ei ole minkään tietyn mallin suora kopio. Fat Bobin suhteellisen ohut koppa (6 cm) ja sen syvä ja teräväkärkinen soololovi tuovat mieleen Gibsonin Byrdland- ja ES-350T-malleja. Ruotsalaiset suunnittelijat ovat kuitenkin lisänneet yhden pikantin lisäominaisuuden oman jazzmalliinsa – puoliakustisilta kitaroilta lainattu keskipalkki vaahterasta. Keskipalkin ansiosta Fat Bob soveltuu mainiosti myös rosoisempaan menoon, ja esimerkiksi George Thorogood -tyylisessä meiningissä feedback-ulinan vaara on Green-kitarassa selvästi pienempi kuin se olisi täysiakustisen rungon kanssa.
Saimme testiin varhaisversion mallista vuodelta 2018, jossa on vielä kokonaan vaahterasta tehty koppa, sekä kullanväriset metalliosat. Uusissa Fat Bobeissa vanerista tehdyt sivut ja pohja ovat lehmusta, kokopuinen kansi kuusta, ja metalliosat kromattuja. Koko kitara on viimeistelty kellertävällä satiinipintaisella lakkauksella.
Koppaan liimattu kaula on veistetty vaahterasta. Reunalistoitettu otelauta – ja vapaasti seisovan tallan jalkaosa – ovat Greenin omasta, kestovärjätystä puusta, jotka firma kutsuu “rose maple woodiksi”. Virittimet ovat laadukasta nykyaikaista sorttia ja niillä on Kluson-tyyliset metallinupit. Fat Bobin mensuuri on 62,5 cm ja otelauta tarjoaa 20 medium-jumbo kokoista nauhaa soittoalustaksi.
Green käyttää tallana laadukasta versiota Gibson Tune-o-matic-tallasta. Kitaran kielet ankkuroidaan tavalliseen trapetsiin.
Testissä käyneessä soittimessa on Greenin omat Destiny CNC -humbuckerit, mutta pientä lisämaksua vastaan Fat Bobia saa myös Lundgren Heaven 57 -mikrofoneilla.
Kokopuisen keskipalkkinsa vuoksi Green Fat Bob on selvästi painavampi kuin Hagströmin HJ-800. Kitara ei kuitenkaan ole liian painava ja se roikkuu hihnassa hyvällä tasapainolla.
Kitaran kaula tuntuu ainakin minun kädessä hyvin mukavalta. Bobin D-profiilissa on sopiva annos jämäkkyyttä, ilman että kaula tuntuisi liian paksulta. Nauhojen päät ei ole tässä pyöristetty tehtaalla ihan samaan sulavuuteen kuin Hagströmissä, Greeniä on silti helppo soittaa.
Vaikka Fat Bobin koppa on ohuempi kuin HJ-800-mallin, ja vaikka Greenin koppa on “vain” puoliakustinen, soi tämä kitara akustisesti hieman isommalla äänellä kuin täysin “akustinen” Hagström.
Greenin omat Destiny-humbuckerit soivat kauniin täyteläisesti, selkeällä mutta lämpimällä diskantilla. Perinteisen jazzin ystävät pysyvät varmasti lähes aina kaulamikrofonilla, mutta rockabillyn, rootsmusiikin tai bluesin soittajat iloitsevat varmasti myös Fat Bobin vahvaäänisestä ja hyvältä kuulostavasta tallamikrofonista.
Hagström HJ-800 (759 €; EM Nordic)
Vuonna 1969 Hagströmin johto teki sopimuksen yhdysvaltalaisen archtop-spesialistin, James D’Aquiston, kanssa. James D’Aquisto suunnitteli ruotsalaisille oman jazzkitaramallin. Alun perin tarkoitus oli, että Hagströmin alihankkijana uuden mallin rakentamisessa toimisi toinen ruotsalainen kitarapaja, Bjärton, mutta lopulta Hagström päätti tehdä kitaran omassa tehtaassa. Uuden kitaran nimi oli Hagström Jimmy, ja se oli tuotannossa vuosina 1969-1979. Jimmy-malli sai mainetta suhteellisen edullisena, mutta kuitenkin yllättävän laadukkaana jazzkitarana, ja alkuperäiset soittimet ovat nykyään keräilijöiden suosiossa.
Kun Hagström teki vuonna 2004 comebackin kiinalaisella tuotannolla, firma esitteli uuden HJ-malliston, jonka mallit pohjautuvat kaikki alkuperäiseen Jimmy-malliin. Näistä soittimista Hagström HJ-800 on alkuperäisen mallin tarkin kopio.
Hagström HJ-800:lla on keskipaksu (7 cm) kaikukoppa, joka on koottu kokopuisesta kuusikannesta ja erittäin näyttävästä loimuvaahteravanerista (sivut ja pohja). Kierto-ongelmien hallitsemiseksi kanteen on lisätty suhteellisen jämäkkä rimoitus, sekä kantta ja pohjaa yhdistävä vaahterapalikka. Sekä HJ-800:n koppa, että soittimen kaula on saanut ylleen kiiltävän sunburst-värisen viimeistelyn.
Hagströmin koppaan liimattu kaula on vaahteraa. Firman oma, hyvin jämäkkä H-Expander-kaularauta pitää sen aina suorana. Reunalistoitettu otelauta ja mallin esikompensoitu “puutalla” on tehty Hagströmin omasta puukomposiitista (Resinator), joka näyttää ja tuntuu erehdyttävästi aidolta eebenpuulta, mutta joka on ekologisesti terveellä pohjalla. Virittimet ovat laadukkaat Grover Imperial -koneistot. HJ-800:n metalliosat ovat kromattuja. Hagströmin mensuurin pituus on 62,8 cm, ja otelautaan on asennettu hyvin siististi 22 medium-kokoista nauhaa.
Jostain kumman syystä testiyksilö on saanut tehdasvarusteena roundwound-kielisatsin ohuella g-kielellä päälle, vaikka soittimen Resinator-talla on kompensoitu nimenomaan punotulle g-kielelle. Vaihdoin Hagströmille tätä testiä varten samat D’Addario Chromes flatwoundit kuin Green Fat Bobille oli laitettu. Kitaran intonaatio parani vielä entisestään, ja HJ-800:n soundi ja soitettavuus muuttui heti vielä enemmän jazz-genrelle sopivammaksi.
Hagström luottaa tässä mallissa omiin, vintage-tyylisiin Hagström 58 -humbuckereihin.
Testiyksilö on mukavan kevyt jazzkitara, jolla soittaa kernaasti myös pitkiä keikkoja seisten.
Hagströmin kaula tuntuu omassa kädessäni erittäin mukavalta ja nopealta. Kaulaprofiili on klassinen C. Testisoittimen nauhatyö on hintaansa nähden erinomainen.
Vaikka HJ-800 soi akustisesti pikkuisen hiljaisemmin kuin Fat Bob, on Hagströmin ääni kuitenkin erittäin avoin ja mukavan kuivahko.
Vintage-tyyliset Hagström 58 -mikrofonit tarjoavat aavistuksen verran enemmän dynamiikkaa ja hieman avoimemman keskialueen kuin Greenin Destinyt. Äänimaisemaa voisi kuvailla sanalla “perinnetietoinen”, minkä ansiosta Hagström sopii – ainakin minun mielestäni – erittäin hyvin Wes Montgomery- tai Johnny Smith -tyyliseen lämminsoundiseen jazzmusiikkiin.
Kirjoittaja: Martin Berka
Lisää kommentti