Tarkastelussa kuusi edullista teräskielistä kitaraa

Testasimme kuusi kitaraa, jotka sopivat hintansa puolesta ensisoittimeksi tai vaikkapa mukaan leirinuotion äärelle. Aluksi hieman historiaa.

Teräskielinen akustinen on yhä yksi rock-, blues, pop- ja country-musiikin peruspilareista, joka sähkökitaran tavoin voi muodostaa bändin ytimen yhdessä basson ja rumpusetin kanssa. Kenties voimakkaimmin teräskielinen akustinen on vaikuttanut folk-musiikkiin, jota ei ilman kyseistä soitinta olisi tuntemassamme muodossa olemassa.

Akustisen kitaran monet muodot

Teräskielinen akustinen kitara nykyisessä muodossaan on syntynyt Yhdysvalloissa, ja perustuu pitkälti Christian Friedrich Martinin (1793 – 1873) keksintöihin. Kenties merkittävin Martinin oivalluksista on X-rimoitus, jonka ansiosta kitaran kansi kestää teräksisten kielten vedon.

C. F. Martinin aikoihin kitarat olivat toki vielä ”nailonkielisiä” (kielet valmistettiin eläinten suolista), ja hän kehittikin X-rimoituksen ensisijaisesti parantaakseen kitaran kestävyyttä jokapäiväisessä käytössä ”villissä lännessä”.

Ensimmäiset teräskieliset Martinit ilmestyivät 1920-luvulla, jolloin niissä oli vielä monia yhtäläisyyksiä edeltäjiinsä: koppa oli vielä melko pieni ja siro (noin 48 cm pitkä ja 34 cm leveä), kaula oli varsin leveä ja usein V-profiilinen, ja kaulaliitos oli sijoitettu 12. nauhan kohdalle.

Martinin nomenklatuurin mukaan tällaiset kitarat ovat 1-, 0- ja 00-kokoisia. Nykyään tällaisista pienikoppaisista kitaroista puhutaan tavallisesti Parlor-kitaroina.

Parlor-kitara sopii erinomaisesti sormisoittoon leveän kaulansa ansiosta. Soundi on hyvin balanssissa, joskin se voi kuulostaa modernimpiin malleihin tottuneen korviin ehkä hieman keskiäänivoittoiselta.

Lisää volyymiä, kiitos!

Ensimmäinen nykyaikainen teräskielinen akustinen oli vuonna 1929 ilmestynyt Martin OM (Orchestra Model). Tunnettu banjon soittaja nimeltään Perry Bechtel halusi vaihtaa kitaraan, mutta toivoi soitinta, jossa oli huomattavasti kapeampi kaula, kaulaliitos 14 nauhan kohdalla sekä voimakkaampi sointi. Firma otti 000-mallinsa, siirsi kaulaliitoksen 14. nauhan kohdalle ja pidensi mensuuria – näin OM-kitara oli syntynyt.

OM-mallin soundi on loistavassa balanssissa, ja kitara sopii hyvin sekä soolosoittoon että lauluäänen komppaamiseen. Myös studiossa OM-kitarat sekä niiden nykyaikaiset 000-veljet (joissa on 1930-luvulta lähtien kaulaliitos myös 14 nauhan kohdalla) ovat erinomaisia työkaluja, koska ne eivät ole niin bassovoittoisia kuin monet suurikokoisemmat kitarat. Esimerkiksi Eric Claptonin Martin-nimikkomalli on 000-kokoinen kitara.

Tätä koppakokoa kutsutaan nykyään yleisesti Folk- tai (Grand) Auditorium -kitaraksi.

 

Dreadnought – yleispätevä klassikko

Maailman tunnetuin teräskielinen on kuitenkin vuonna 1935 ilmestynyt Martin Dreadnought.

Jo 1910-luvulla Martin rakensi Ditson-nimellä samannimiselle soitinkaupalle Dreadnoughtia muistuttavia kitaroita, mutta piti niitä itse turhan isona. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kitaristit kuitenkin tarvitsivat isompia ja kovaäänisempiä soittimia suurissa yhtyeissään, ja Martin jatkojalosti Ditson-kitaramallin Dreadnoughtiksi.

Dreadnought– tai D-mallisista kitaroista tuli suurmenestys ja varsinainen kulttuuri-ikoni elokuvien lehmipoikien ja rockstarojen käsissä. Soundi on melko voimakas ja bassorekisteristä löytyy mukavasti potkua. Yleispätevä kitara siis…

Gibson lähti kitaranrakennukseen aivan eri lähtökohdista Martiniin nähden. Orville Gibson (1856 – 1918) käytti klassisen viulun rakennusperiaatteita pohjana, jolta hän lähti kehittämään uudenlaista kitaraa. 1900-luvun alussa hän rakensi ensimmäiset orkesterikitaransa, joiden pohjalta Gibson-yrityksen työntekijä Lloyd Loar kehitti 1920-luvulla muun muassa ikonisen L-5-mallin.

Gibson Guitars kuitenkin alkoi 1920-luvun loppupuolella rakentaa myös ”tavallisia” (Flat-Top) teräskielisiä kitaroita.

Vuonna 1942 ilmestyi Gibsonin ensimmäinen oikea klassikko – J-45. Kitara on keskeisiltä piirteiltään hyvin lähellä Martinin D-mallia, mutta sen hieman pyöreämmät hartiat (Slope Shoulder tai Round Shoulder) ja hieman lyhyempi mensuuri antavat Gibsonille lämpimämmän soundin ja hivenen verran pehmeämmän atakin.

1950-luvun lopussa Gibson-pomo Ted McCarty kuitenkin halusi myös Gibsonin tekevän ”oikeita” (kulmikkaampia) Dreadnought-mallisia kitaroita. Ensikokeilut julkaistiin Epiphone-merkkisinä, kuten esimerkiksi country-aiheinen Frontier-malli. Koska yleisön reaktiot uusiin Epiphoneihin olivat positiiviset, Gibson julkaisi myös omat mallinsa: Hummingbird (1960) ja Dove (1962).

Cowboy tahtoo isomman kitaran

Vuonna 1937 elokuva-cowboy Ray Whitley tilasi Gibsonilta kitaran, jonka tuli olla prameampi ja kovaäänisempi kuin kenenkään muun filmisankarin kitara.

Lopputulos oli Gibson SJ-200 -malli, josta muodostui countryklassikko. Lyhenne “SJ” tulee sanoista Super Jumbo.

SJ-200:n kuusikantinen vaahterakoppa on kitaran ison, mutta kuivahkon äänen takana. Myös kaula on vaahteraa, minkä ansiosta atakki on hyvin napakka.

Millainen kitara aloittelijalle?

Aasialaisen tuotannon ja siinä laajalti käytetyn automaation ansiosta edullisten kitaroiden saralla on tänä päivänä todellakin ostajan markkinat. Brändi- ja mallivalikoima on hyvin laaja ja soittimien yleinen laatu on selvästi korkeammalla tasolla kuin vielä 1980- tai 90-luvulla.

Kun itse aloitin kitaransoiton 70-luvulla, 200 euron soittimet olivat kauttaltaan munaleikkurin ja juustoraastimen ristisiitoksia, joiden soundi ja soitettavuus sijoittuivat alueelle huonon ja katastrofaalisen välillä. Nykyään voi jopa 150 euron hintaluokasta löytää oikeita soittimia, joiden soitettavuus ja soundi tekevät soittamisesta hauskaa ja motivoivaa.

Suosittelen silti merkkisoittimen ostamista oikeasta musiikkiliikkeestä, vaikka tavarataloissakin on aina välillä tarjolla todella edullisia kitaroita. Soitinliikkeestä löytyy kuitenkin osaavia myyjiä, jotka voivat auttaa sinua itsellesi sopivan soittimen löytämisessä. Lisäksi oikeilla soitinbrändeillä on yleisesti ottaen parempi laadunvalvonta ja toimiva takuujärjestelmä, siltä varalta että soittimessa ilmeneekin ajan myötä jokin yllättävä vika.

Alle 250 euron hintaluokasta löytyy vanerikoppaisten kitaroiden lisäksi myös sellaisia soittimia, joissa on Kokopuinen kansi. Kokopuukansi vaikuttaa teoreettisella tasolla aina vanerista laadukkaammalta, mutta todellisuudessa tässä hintaluokassa paljon on kiinni työn huolellisuudesta.

Vanerikannen etu on, että se on mekaanisesti hieman kokopuuta vahvempi. Vaneri “elää” myös vähemmän sääolosuhteiden ja ilmankosteuden mukaan. Kokopuinen kansi taas soi yleensä vaneria vahvemmalla ja täyteläisemmällä äänellä, ja sen soundi myös usein paranee soittamisen myötä.

Aloittelijan kannattaa ottaa kitaranmestästysretkelle mukaan ystävä, jolla on jo muutaman vuoden verran soittokokemusta, ja joka voi auttaa hyvän kitaran löytämisessä. On kuitenkin kolme kohtaa, jotka myös täysin kokematon kitaristinalku voi tarkistaa itse:

1. Kielten korkeus 12. nauhalla

Soitettavuuden ja soundin kannalta on tärkeää, että kieli saa värähdellä vapaasti, mutta samalla kielten etäisyys nauhoista ei saa kasvaa liian suureksi, jottei soittamisesta tulisi liian raskasta otekädelle.

Kielten korkeus mitataan molemmista e-kielistä pienellä viivottimella 12. nauhan yläpinnasta kummankin kielen alareunaan. Teräskielisen akustisen kitaran suuntaa-antavat viitearvot kielten korkeudelle ovat basso-E-kielelle 1,8-2,6 mm ja diskantti-e-kielelle 1,5-2,2 mm.

Jos kielet ovat liian matalalla, ne rämisevät soiton aikana häiritsevästi nauhoja vasten. Syyt liian matalille säädöille voivat olla mm. liian kireälle väännetty kaularauta (helposti säädettävissä), liian matala tallaluu (suhteellisen helposti korjattavissa) tai liian jyrkkä kaulakulma (korjaus ei kannata edullisissa soittimissa).

Jos kielet ovat liian korkealla, kielet eivät rämise, mutta kielten painaminen nauhoja vasten muuttuu hyvin raskaaksi (etenkin ylänauhoilla). Liian korkeiden säätöjen syyt ovat luonnollisesti päinvastaisia liian matalien säätöjen syille, eli liian löysälle säädetty kaularauta, liian korkea tallaluu tai liian loiva kaulakulma.

Jos kielet eivät ole asianmukaisella korkeudella, pyydä myyjää arvioimaan ongelman syyt. Kaularaudan säätäminen on kauppiaan vastuulla. Tallaluun muutostyö taas on soitinkorjaajan hommia, mutta toimenpide on suhteellisen helppo ja nopea, eikä se täten maksa maltaita.

2. Kaulan suoruus

Teräskielisissä kitaroissa kaulan sisälle on asennettu säädettävä kaularauta, joka toimii kielten vedon vastavoimana ja pitää kaulan “suorana”. Koska kieli värähtelee elliptisesti – siis kielen liikerata on 12. nauhan kohdalla selvästi suurempi kuin yläsatulan tai tallan läheisyydessä – kitaran kaulaa ei yleensä säädetä luotisuoraksi, vaan se jätetään kaartumaan aavistuksen verran eteenpäin (engl. neck relief).

Kaularaudan säädön tarve on helppo tarkistaa pitämällä ala-E-kieltä samanaikaisesti painettuna ensimmäisen ja 14. nauhan kohdalla. Näin kiieli toimii viivoittimena, jolla voi tarkistaa onko 7. nauhan ja kielen välillä pieni ilmarako.

Ideaalitilanteessa rakoon mahtuu ainakin paperinpalanen (nostamatta kieltä) ja korkeintaan pankkikortti. Jos kieli makaa tukevasti 7. nauhan päällä, kaularauta on liian kireällä. Jos rako on selvästi isompi kuin 1 mm, kaularauta on liian löysällä.

Uuden kitaran kaularaudan säätäminen on myyjän tehtävä. Pyydä kuitenkin, että myyjä näyttää sinulle miten kaularauta säädetään, koska puu elää sääolosuhteiden ja vuodenaikojen mukaan, minkä vuoksi kaularaudan säätäminen kesä- ja talvisäätöjen välillä on akustisessa kitarassa aivan tavallinen toimenpide.

3. Nauhojen päät

Kun liu’utat otekättäsi otelaudan reunoja pitkin ja tunnet selvästi nauhojen päiden terävät reunat, se ei tarkoita sitä, että kyseessä olisi huono tai rikkinäinen soitin. Kitaran otelauta on yksinkertaisesti kutistunut hiukan matkalla tehtaalta Suomeen (tai talvisäilytyksessä), ja sitä voi esiintyä myös kalliissa soittimissa.

Joissakin musiikkiliikeissä nauhojen päät hiotaan osana ns. luovutushuoltoa, toiset siirtävät vastuun tästä ostajalle. Tällainen hionta ei ole kallis operaatio, mutta se parantaa kitaran soittomukavuutta huomattavasti.

Kuusi kitaraa testissä

Saimme suomalaisilta maahantuojilta kuusi teräskielistä testiin. Pyysimme heiltä aloittelijoille sopivia, täysikokoisia kitaroita, joiden hinta pysyy alle 250 euron.

Koska dreadnought-malliset kitarat ovat niin yleisiä, viisi saamistamme kitaroista oli dreadnought-mallisia ja kuudes Takaminen oma NEX-malli.

Edetään aakkosjärjestyksessä…

 

Cort AD810 OP (139 €; vasenkätisenä: 149 €)

Cort AD810 OP on tämä suuren soitinvalmistajan edullisin teräskielinen kitara, mutta se luo vaikutelman paljon hintavammasta soittimesta.

Indonesiassa valmistetussa AD810:ssä on vanerikoppa, jossa kansi on kuusta, ja sivut sekä pohja mahonkia. Kopassa on musta “reunalistoitus”, joka ei kuitenkaan ole muovia, vaan erittäin siististi rajattu musta lakkaus, joka näyttää ällistyttävän aidolta.

Kitaran nimen OP-kirjayhdistelmä viittaa AD810:n erittäin ohueen mattaviimeistelyyn, jonka läpi voi nähdä ja tuntea puun huokoset (ns. open pore finish).

Cortin tallaan on tallanastoja varten jyrsitty pieni syvennys, jonka ansiosta kielet painautuvat tiukasti tallaluuta vasten, ilman että ne vahingoittavat tallan ruusupuuta.

Kitaran yläsatula ja tallaluu on valmistettu keinotekoisesta luusta (Graph Tech).

Cort AD810 OP -kitarassa on laadukkaat, suljetut virityskoneistot.

Ruusupuuotelaudan reunat on pyöristetty mukaviksi, ja Cortin nauhatyö on hyvin laadukasta.

Cort AD810 OP on erittäin kaunis dreadnought. Työnjälki on kauttaaltaan kiitettävällä tasolla.

Mahonkikaulan pyöreähkö D-profiili istuu hyvin käteen ja soittimen säädöt ovat kohdallaan (basso-E: 2,5 mm/diskantti-e: 1,7 mm).

Cort AD810 OP:n soundi on mukavan avoin ja raikas. Kielet ovat erinomaisessa balanssissa, eivätkä bassot kumise.

Cort AD810 OP – audio

Cort AD810 OP solo – audio

Cort saa myös erikoismaininnan mukana tulevasta isosta kaularaudan avaimesta, sekä toisesta (erikorkuisesta) valmiista tallaluusta.

Maahantuoja: Into-Luthman

 

Noir (by Baton Rouge) N1 (239 €)

Noir on saksalaisen Baton Rougen edullisempi alamerkki. Suunnittelu ja laadunvalvonta ovat saksalaista käsialaa, mutta soittimet valmistetaan firman omassa pajassa Kiinassa.

Noir N1 on tyylikkäästi pelkistetty dreadnought.

Noir N1 -mallissa on kokopuinen kuusikansi, sekä vanerista tehdyt sivut ja pohja.

Kitarassa on ohut mattaviimeistely ja kantta ympäröi musta reunalistoitus.

N1:n pohjan rakenne poikkeaa muista tämän katsauksen soittimista:

Noir on käyttäny tässä kitarassa muotoon prässättyä kaarevaa pohjaa, jollaiset löytyy esimerkiksi monista 1960-luvun laadukkaista Guild-kitaroista. Tällainen kaareva pohja ei tarvitse lainkaan jäykkyyttä lisääviä rimoja, mikä säästää valmistusaikaa ja -kustannuksia.

Kitaran kaula on veistetty mahongista.

Noir N1:een on asennettu laadukas satsi suljettuja virittimiä.

Kitarassa on Graph Tech -satula ja tallaluu.

Ruusupuuotelauta on reunalistoitettu mustalla muovilla. Nauhatyö on hyvin laadukasta.

Noir N1 on hyvin mukavan tuntuinen kitara vahvalla äänellä.

Kaulaprofiiliksi on valittu hyvin yleispätevä C-profiili. Kitaran säädötkin ovat kohdallaan (E: 2,3 mm/e: 1,7 mm) ja kielet soivat dynaamisesti ja rämisemättä.

N1:n soundi on niin hyvä, että tätä kitaraa voisi luulla huomattavasti kalliimmaksi. Noir:n ääni on vahva, ja soittimessa löytyy laaja dynaaminen skaala. Bassorekisteri on lämmin, muttei kumiseva, ja diskantti helisee kauniisti. Kaareva vaneripohja tuo soundiin hyvin siistiin keskialueen, minkä ansiosta Noir N1:n äänittäminen on mukavan vaivatonta.

Noir N1 – audio

Noir N1 solo – audio

Maahantuoja: Musiikki Silfverberg

 

Stagg SW201CS (119 €)

Kiinalainen Stagg on iso soitinbrändi, joka keskittyy nimenomaan edullisiin ja keskihintaisiin soittimiin ja varusteisiin.

Stagg SW201CS on tämän katsauksen edullisin soitin, ja myös ainoa kitara värillisellä ja kiiltävällä viimeistelyllä.

Staggin SW201CS lähestyy dreadnought-teemaa ennakkoluulottamasti hieman epätavallisilla puuvalinnoilla:

Kitaran koppa on tehty kokonaan lehmusvanerista. Lehmus on hyvä soitinpuu, jonka hieman tylsähkö valkoinen, sileä pinta sopii erinomaisesti värillisille viimeistelyille.

SW201CS:n talla ja reunalistoitettu otelauta näyttävät eebenpuulta, mutta ne ovat mustaksi värjättyä vaahteraa. Soittimen kaula taas on tehty aasialaisesta natosta.

Staggin virittimet ovat hieman edullisempia koteloituja malleja, jotka kuitenkin toimivat sulavasti ja varmasti.

SW201CS:n satula ja tallaluu on tehty valkoisesta muovista.

Kitaran nauhat ovat kullanvärisiä, mutta en pystynyt varmistamaan käytettyä materiaalia.

Staggin nauhatyössä näkyy tämän kitaran erittäin edullinen hinta. Nauhat on istutettu siististi otelautaan, mutta niiden kiillotus ja viimeistely eivät ole aivan samalla tasolla tämän katsauksen muiden soittimien kanssa. Tämä on pitkälti kuitenkin vain kosmeettinen haitta, koska säännöllisessä käytössä kielet tulevat kiillottamaan nauhat kuin itsestään.

Stagg SW201CS:n kaunis kirsikanpunainen liukuväritys tuo mieleen Gibsonin legendaarisen Hummingbird-mallin. Ainakin rakkaan vaimoni mielestä tämä on katsauksen kaunein kitara.

Kaulan profiili on pyöreä, muttei liian paksu, ja se istuu ainakin minun käteeni mukavasti. Erittäin edullisesta hinnasta huolimatta kitaran säädöt olivat kohdillaan (E: 2,6 mm/e: 2,1 mm).

SW201CS:n soundissa on vivahteita vaahterakoppaisista dreadnought-kitaroista (esim. Gibson Dove). Ääni on raikas ja mukavan avoin. Bassot ovat tiukat, mutta ala-middlessä on sopiva annos lämpöä ja pyöreyttä. Staggin SW201CS soi suorasukaisella ja aavistuksen verran kuivalla äänellä, joka ei kuitenkaan ole koskaan karu tai kulmikas.

Stagg SW210CS – audio

Stagg SW210CS solo – audio

Maahantuoja: Millbrook Musiikki

 

Takamine GN10NS (189 €)

Takamine on akustisiin kitaroihin (ja niiden mikkijärjestelmiin) erikoistunut valmistaja, jonka päämaja sijoittuu Japaniin.

Takamine GN10NS valmistetaan Kiinassa, ja se on tämän katsauksen ainoa dreadnought-kaavasta poikkeava kitara. Firma kutsuu tätä koppamuotoa NEX:ksi. NEX:n ulkomuoto perustuu Gibson Super Jumboon, mutta se on selvästi pienempi. GN10NS:n kaikukoppa on kooltaan verrattavissa dreadnoughtiin, vaikka Takamine on muita katsauksen kitaroita hieman syvempi.

Kitara on saanut ylleen satiinipintaisen viimeistelyn.

Takaminen GN10NS:n koppa on tehty vanerista, ja siinä on kuusikansi sekä mahonkiset sivut ja pohja.

GN10NS:ssä on tyypillinen Takamine-talla, jossa kielet on ankkuroitu ruusupuisen tallan takaosaan, ilman teräskielisissä yleensä käytettyjä tallanastoja, mikä helpottaa ja nopeuttaa kieltenvaihtoja huomattavasti.

Työnjälki on hyvin laadukasta.

Takaminessa on laadukkaat, suljetut virittimet, sekä Graph Tech -yläsatula ja tallaluu.

GN10NS:n kaunis ruusupuuotelauta on reunalistoitettu mustalla muovilla. Nauhatyön laatu on kiitettävällä tasolla.

Testisoitin saapui hieman liian suurella neck reliefillä, mutta sain asian nopeasti pois päiväjärjestyksestä kiristämällä kaularautaa hitusen.

Takamine-kitarat ovat erittäin suosittuja Yhdysvaltalaisissa rock- ja country-piireissä. Etenkin bluegrass-soittajat suosivat voimakkaaseen soittotyyliinsä (jossa käytetään yleisesti esim. peukaloplektroja) hieman korkeammalle säädettyjä kieliä.

Tämän takia myös GN10NS:n kielten korkeus on suoraan paketista vähän tavallista korkeampi (E: 3,0 mm/e: 2,6 mm). Tämän Takaminen pakkauksesta löytyy kuitenkin laadukkaan kaularaudan säätöavaimen lisäksi myös toinen, matalampi tallaluu, jolla kieliä saa todella pienellä vaivalla laskettua hieman.

Mahonkikaulan profiili on hyvin mukava ovaali D.

Vaikka tämän Takaminen hinta pysyy alle 200 euron, löytyy kitaran soundista aimo annos firman tuttua NEX-soundia. NEX- ja dreadnought-mallien vertailu on kuin vertailisi omenia ja päärynöitä, sillä kopan ulkomitoilla ja -muodolla on soundin kannalta todellakin väliä.

GN10NS:n äänessä löytyy ihastuttavan vivahteikas keskialue, tiukka basso, sekä avoin diskantti. Soundi ja dynamiikka ovat hyvässä tasapainossa, ja kitaralla on hyvin “aikuinen” ja kypsä soundi.

Takamine GN10NS – audio

Takamine GN10NS solo – audio

Maahantuoja: EM Nordic

 

Tanglewood TW28–CLN (238 €; saatavilla myös vasenkätisenä)

Tanglewood on Englannin eniten myyty akustisten soittimien brändi. Firman suunnittelu ja laadunvalvonta hoidetaan Englannissa, mutta soittimet valmistetaan kaukoidässä.

Tanglewood TW28-CLN on tämän katsauksen ainoa kitara seetrikannella (vaneri).

TW28-CLN:n kopan sivut ja pohja on veistetty mahonkivanerista. Myös kitaran kaula on tehty mahongista.

Kopan reunalistoituksen uloin kerros sekä otelaudan reunalistoitukset on tehty muovin sijaan vaahterasta.

Tanglewoodin satula ja tallaluu on tehty oikeasta naudanluusta. TW28-CLN:ään on myös asennettu laadukkaat suljetut virittimet.

Tanglewoodin nauhatyö on hyvin korkealaatuista.

Tanglewood TW28-CLN on kaunis dreadnought-kitara satiinipintaisella mattaviimeistelyllä.

Soittimen kaulassa on pyröreä ja täyteläinen D-profiili. TW28-CLN:n soittotuntuma on erittäin mukava ja vaivaton (E: 2,2 mm/e: 1,9 mm).

Tanglewood soi vahvasti ja avoimesti, hyvin lämpimällä keskialueella. Vanerikoppaiseksi kitaraksi TW28-CLN:stä löytyy yllättävän paljon potkua.

Tanglewood TW28-CLN – audio

Tanglewood TW28-CLN solo – audio

Maahantuoja: Musamaailma

 

Yamaha FG800M (235,90 €)

Yamahan FG-sarja tarjosi 1960-luvun loppupuolella ensimmäiset vakavasti otettavat japanilaiset vaihtoehdot USA:ssa valmistetuille teräskielisille kitaroille. Yksi Yamaha FG nähtiin jopa Woodstock-festivaalin (1969) lavalla Country Joe McDonaldin käsissä (esim. biisissä “I-Feel-Like-I’m-Fixin’-To-Die Rag”)!

Yamaha FG800M:n kokopuinen kansi on kuusta, kun taas kopan pohja ja sivut ovat kaunista afrikkalaista okumevaneria (= gabonpuu tai gabonmahonki). Kitaran kaula on veistetty natosta.

FG800M on tämän katsauksen ainoa kitara, jossa on käsin veistetyt, ohennetut rimat kannessa (engl. scalloped bracing). Hyvin tehtynä tällaiset rimat voivat lisätä kitaran sointiin volyymiä ja dynamiikkaa.

Tutusta FG-viritinlavasta löytyy laadukaat suljetut virityskoneistot.

Satula ja tallaluu vaikuttavat olevan kovaa valkoista muovia.

Ruusupuuotelauta on listoitettu mustalla muovilla. Nauhatyö on kiitettävällä tasolla.

Yamahan FG800M on laadukkaasti toteutettu, kaunis dreadnought, joka jatkaa saumattomasti FG-sarjan perintöä.

Kaulaprofiiliksi on valittu mukavantuntuinen ovaali C. Yamahan soitettavuus on erinomainen (E: 2,6 mm/e: 1,8 mm).

FG800M soi erittäin lämpimästi ja täyteläisesti. Tämä edullinen Yamaha soi niin uskomattomman isolla ja vahvalla äänellä, että voisi jopa luulla että se on täysin kokopuinen kitara.

Yamaha FG800M – audio

Yamaha FG800M solo – audio

Todella paljon vastinetta rahalle!

On todella hämmästyttävää, kuinka laadukkaita soittimia saa nykyään alle 250 euron luokassa. Tästä ryhmästä ei löydy ainuttakaan huonoa soitinta (ns. kitaraa muistuttavaa esinettä), vaan kutakin näitä kuudesta kitarasta on innostava ja hauska soittaa.

Jos minun täytyisi valita omat suosikkini tästä ryhmästä, sanoisin että alle 200 euron soittimista Cort AD810 OP tarjoaa mielestäni eniten vastinetta rahalle, koska se on sekä tyylikäs, että hyvin soiva kitara. Kauneimman kitaran valitseminen olisi hankalaa – ulkonäön perusteella valitsisin ehkä Takaminen tai Tanglewoodin, vaikka Stagg muistuttaakin eniten ensimmäistä kitaraani.

Yli 200 euron ryhmän soittimista täytyy todeta, että kokopuu erottuu soundillisesti edukseen. Soundin kannalta valitsisin varmaankin muhkeasoundisen Yamaha FG800M -mallin, vaikka Noir N1 on Yamahan kanssa käytännössä rinta rintaan.

Kirjoittaja: Martin Berka