Fender Stratocaster on sähkökitaroiden kiistaton ykkönen. Se on maailman myydyin ja kopioiduin malli, ja erittäin suurella todennäköisyydellä myös eniten äänitetty sähkökitara. Monien mielestä Stratocaster-kitara on yhä lankkukitaroiden kultastandardi, sekä ergonomisesti että soundiltaan.

Legendan synty

Vuonna 1953 Fender Instruments ei ollut enää varsinaisesti startup-yritys, mutta silti vielä melko uusi ja pieni firma. Fender oli kuitenkin saavuttanut jo hyvän maineen luotettavien vahvistimien ja ammattitason steel-kitaroiden valmistajana. 

Kolme vuotta aikaisemmin Leo Fender (firman perustaja ja pomo) oli haastanut perinteisiä (sähkö-) kitarafirmoja esittelemällä brändin omat Esquire- ja Telecaster-lankkumallit. Nämä eivät olleet maailman ensimmäisiä lankkukitaroita – Rickenbacker ehti ensin lapsteel-kitaralla jo 1930-luvulla – mutta Esquire ja Telecaster olivat ensimmäisiä sarjatuottoisia lankkukitaroita, joita soitettiin tavallisella tavalla (Spanish guitar), eikä sylissä (lap steel tai Hawaïan guitar). Vuonna 1951 Leo Fenderin tiimi keksi jopa ihan uuden soittimen – lankkumallinen sähköbasso (Fender Precision). Fenderin legendaarisen tuotantopäällikön Forrest Whiten mukaan “ne ihmiset, jotka pitivät Leo Fenderiä hieman kummallisena, kun hän julkaisi Telecasterin, olivat varmoja, että hän on täysin hullu, kun Presaria esiteltiin!”

Tästä huolimatta Fenderin mullistavat Telet ja Presarit alkoivat myydä, etenkin kantrikitaristien ja -basistien suosimina.

Kantrimuusikko Bill Carson halusi vuonna 1951 kovasti soittaa Fenderin uudella Telecasterilla, mutta hänen lompakkonsa ei ollut ihan riittävän paksu. Hän neuvotteli asiasta Leo Fenderin kanssa, ja koska Carson oli Fenderin lempibändin (Hank Thompson and his Brazos Valley Boys) soolokitaristi, he tekivät yhden Fender Instrumentsin ensimmäisistä endorser-sopimuksista. Sopimuksen mukaan Bill Carson sai Telecasterin ja upouuden Fender-kombovahvistimen hyvin pientä kuukausivuokraa vasten. Ehtona oli, että Carson toimisi vastedes firman neuvonantajana ja koekaniinina. Järjestely sopi molemmille osapuolille tosi hyvin, vaikka Leo Fenderillä oli tapana ilmestyä välillä Carsonin keikkoihin, jolloin hän ihan muina miehinä vaihtoi vahvistimen asetukset tai niiden komponentit jopa kesken biisiä.

Viihdetaiteilija Rex Gallion oli toinen tunnettu kalifornialainen muusikko, josta tuli varhaisessa vaiheessa firman neuvonantaja ja endorseri.

Ajan mittaan sekä Gallionilta että Carsonilta tuli hyvin samansuuntaista palautetta Telecaster-kitaraa koskien. Telellä on loistava soundi ja soitettavuus, mutta sen kulmikas tasakanttinen runko ei ole ihan niin mukavantuntuinen kuin mikä ammattimuusikko haluaisi. Carsonin sanoin “haluaisin kitaran, joka istuu minun kehoani vasten kuin cowboy-paita” – ja ne istuivat 50-luvulla tiukasti. Lisäksi kumpikin toivoi, että kitaralle voisi asentaa mekaanista vibratoa, joka olisi “ainakin niin hyvä kuin Bigsby!”

Leo Fenderin suunnittelutiimi alkoi vuoden 1953 alussa kehittää firmalle uutta kitaramallia. Mukana prosessissa oli Fenderin “oikea käsi” George Fullerton. Fullerton oli kitaristi, joka tuli töihin Fenderille jo vuonna 1949. Hänestä ja Leo Fenderistä tuli elinikäiset ystävät ja liikekumppanit – myös sen jälkeen kuin he lähtivät Fender-firmasta. Fullerton oli mukana sekä alkuperäisessä Music Man -yrityksessä että G&L Instrumentsissa (G&L = George ja Leo). Kolmas Stratocasterin suunnittelija oli havaijilainen multi-instrumentalisti ja insinööri Freddie Tavares, joka on soittanut mm. Warner Brothersin Looney Tunes -animaatiosarjan tunnarin alussa steel-kitaraa.

Uuden kitaramallin alusta syntyi suhteellisen nopeasti:

Straton runko oli pienennetty versio Precision-basson vastineesta, johon lisättiin pehmeitä viistoja (“Contour Body”) sekä etu- että takapuolelle. Leo Fender tuli sähkökitaroihin putkiradioiden ja -vahvistimien kautta, minkä takia elektroniikka oli yksi hänen suurista lempiaiheista. Hän kehitti Stratolle uuden mikrofonimallin, joka perustui Telecasterin kaulamikrofoniin, mutta joka oli hieman tehokkaampi. Uuden mallin tuotantoa tehtiin helpommaksi asentamalla koko elektroniikka – paitsi jakkilähtö – isoon muovipleksiin.

Alkuperäisessä kitarassa oli kolme mikkiä, kolmiasentoinen (!) kytkin, sekä kolme säädintä (volume, kaulamikin tone, keskimikin tone). Viisiasentoinen kytkin astui virallisesti kuvaan vasta 1970-luvun loppupuolella!

Ongelmia vibran kanssa

Vibraton kanssa oli kuitenkin aikamoisia ongelmia:

Fenderin suunnittelijat olivat hyvin tietoisia, että kaikki ylimääräinen kitka kielissä johtaa suoraan vireongelmiin vibratoa käyttäessä. Ensimmäinen versio Strato-vibrasta oli kaksiosainen, ja se pääsi ihme kyllä jopa esituotantovaiheeseen. Järjestelmässä oli tallasta erillinen, jousilla toimiva ja runkoon upotettu vibratomekanismi ja sen pariksi kitkaa vähentävä rullatalla. Herrat Fender, Fullerton ja Tavares uskoivat tähän versioon niin paljon, että tuotantolinjalla oli jo aloitettu tarvittavien osien valmistus, kunnes Bill Carson vihelsi jutun poikki. Hän oli ottanut uusimman prototyypin mukaan keikalle, missä hän huomasi, että “kitara kuulosti halvalta banjolta”. Ensimmäisen version vireisyys oli kyllä ensiluokkaista, mutta Leo Fender ja kumppanit eivät huomioineet sitä, että vibran kevyt mekaniikka “imi” itseensä lähes kaiken sustainin soittimesta. Se toimi niin kuin jousitus, joka poisti tahattomasti kielten värähtelyä.

Hyvässä vibratossa tarvittiin siis myös riittävästi vastapainoa soundin ja sustainin takia. Lopulta Fenderin tiimi sain inspiraationsa mekaanisesta vaa’asta. Vibratosta tehtiin yksiosainen ja sen pohjalevy laakeroitiin kuutta ruuvia vasten. Pohjalevyn alla – rungon sisällä – on suhteellisen paksu vibrablokki, jonne kiinnitettään kitaran kielet. Kieltenvedon vastavoimaksi toimivat blokkiin kiinnitetyt pitkät jouset (alun perin käytettiin viisi kappaletta), joita pystyy säätämään runkoon ruuvatulla metallikammalla. Stratocasterissa on säädettävät tallapalat kaikille kuudelle kielelle; alkuperäisessä versiossa ne ovat ruostumattomasta teräspellistä.

Jostain kumman syystä Leo Fender – jolla ei ollut musikaalista taustaa – oli saanut jo 1940-luvulla termit “tremolo” ja “vibrato” sekaisin. Tremolo on äänten volyymin rytminen vaihtelu, kun taas vibrato tarkoittaa sävelkorkeuden syklistä vahtelua. Tämän vuoksi monissa Fender-vahvistimien nimissä lukee edelleen sana “Vibrato”, vaikka vahvistin tarjoaa sisäänrakennettua tremoloa. Vastaavasti Fender antoi uuden vibratonsa nimeksi virallisesti “Fender Synchronized Tremolo”, minkä takia kitaristit puhuvat – etenkin englanniksi – vibratallan sijasta tremolosta.

Stratocasterin vaiheet

Alkuperäinen vuoden 1954 Strato oli saatavilla ainoastaan yksiosaisella vaahterakaulalla. Saarnirungon väritys oli lähes aina kahden värin sunburst (tummanruskeasta keltaiseen). Pleksi oli yksikerroksinen ja valkoinen. Noin vuodesta 1957 alkaen sai lisämaksua vastaan myös erivärisiä Strato-runkoja (ns. Custom Colors)

Jazzmaster-kitaran ilmestymisen jälkeen (1959 loppuvuodesta) Fender päätti siirtää kaikissa kauloissaan ruusupuuotelautaan. Rungon standardiväritys oli yhä sunburst, mutta nyt tummanruskean ja keltaisen välille tuli punainen kaistale (3-Tone Sunburst). Samalla siirryttiin suosaarnista leppään runkopuuksi. Custom Colors -kitarat alkoivat olla paljon yleisempiä. Pleksi oli nyt kolmikerroksinen – valkoinen, musta, valkoinen) – ja sen uusi materiaali oli selluloidi, minkä takia ylin kerros vaikuttaa hieman vihreältä.

Selluloidi on kuitenkin hyvin tulenarka materiaali, minkä takia 1960-loppupuolella siirryttiin kolmikerroksiseen muoviin. Noin vuodesta 1968 alkaen Stratocasterien lapaa suurennettiin, samalla tarjottiin myös vaihtoehtona otelautoja vaahterasta. Juuri tämän aikakauden Stratot olivat kovasti Jimi Hendrixin mieleen.

1970-luvulla tehtiin muutamia muutoksia Stratocaster-malliin. Kaulaliitosta muutettiin neliruuvisesta kolmiruuviseksi (erilisillä kalakulman säätöruuvilla – Tilt-Neck), kaularaudan säätö tapahtui lavan puolelta (ns. bullet truss rod), ja runkopuuksi valittiin jälleen saarnia paksulla “Thick Skin” -viimeistelyllä. Ratkaisevin ero soundin kannalta on vibratallan muutettu versio, jossa pohjalevy ja blokki valettiin yhtenä kappaleena kevyestä valumetallista. Myös tallapalat tehtiin samasta materiaalista.

Vuonna 1985 koko Fender-yhtiö siirtyi uusille omistajille. Koska diiliin kuuluivat kaikki firman patentit ja jo valmistetut soittimet ja osat, mutta ei Fenderin suuri tehdas, USA-tuotanto seisoi käytännössä kokonaan lähes puolitoista vuotta. Firman uusi tuleminen alkoi kesällä 1986 kahdella pääväylällä – ensimmäinen oli vintage-tyylisien soittimien valmistus (ns. reissue) ja toinen oli loistavasti uudistettu American Standard -sarja (niin kuin kuvan punainen Strato). Tämän jälkeen eri Strato-variaatioiden kirjo on kasvanut erittäin monimuotoiseksi ja monipuoliseksi. On olemassa humbuckereilla tai P-90-mikrofoneilla varustettuja malleja, sekä aktiivisella elektroniikalla tai Floyd Rose -lukkovibralla varustettuja malleja. Nimikkomallien tarjonta on myös hyvin laaja, ja Squier-brändin ansiosta aidon, lisenssoidun Straton saa nykyään jokaisessa hintaluokassa.

Neljä edullista Strato-tyylistä kitaraa

Valittiin tähän katsaukseen neljä Strato-tyylistä kitaraa. Korona-ajan saatavuusongelmista johtuen näiden soittimien hintahaarukka on tällä kertaa hieman laajempi 300 ja 550 euron välillä.

Edetään vaihteeksi käänteisessä aakkosjärjestyksessä…

Yamaha Pacifica 112V

(319,90 €; F-Musiikki)

Yhdysvaltalaisen soitinrakentajan Rich Lasnerin vuonna 1989 kehittämä Pacifica-sarja on vuosien mittaan saanut monia faneja, koska se on pieteetillä nykyaikaistettu jatkumo vuonna 1954 syntyneelle klassikkomallille.

Yamaha Pacifica 112V on Pacifica-sarjan edullisesta päästä. Kyseessä on ns. HSS-kitara – siis Strato-tyylinen sähkökitara, jolla on tallamikrofonina humbucker-mikki (H) yksikelaisen keski- ja kaulamikin lisäksi (SS).

Pacifican perusainekset ovat perinteisiä: vaahterakaula vaahteraotelaudalla on ruuvattu kiinni leppärunkoon. Otelautaan on asennettu hyvin siististi 22 vintage-kokoista nauhaa. Kaularaudan säätöruuvi löytyy sulavanmuotoisen mustan satulan vierestä – Yamahassa ei tarvitse siis irrottaa kaulaa toimenpidettä varten.

Metalliosat ovat edullista, mutta moitteettomasti toimivaa laatua. Pacifica 112V:stä löytyy nykyaikaiset koteloidut virittimet, sekä vintage-tyylinen vibratalla valumetallisilla tallapaloilla ja Floyd Rose -kokoisella, ohuella vibrablokilla.

Kitaran elektroniikka on virtaviivainen, mutta silti monipuolinen. Yamahan uuden sarjan Alnico-mikrofonit on liitetty viisiasentoiseen kytkimeen, sekä master volume- ja tone-säätimeen. Tehokasta tallahumbuckeria varten on tone-potikassa vielä nostokytkin, jolla pystyy kytkinasennossa yksi (vain tallamikki) puolittamaan mikrofoni singlecoil-tyyliselle soundeille. Kakkosasennossa humbuckeri on aina puolitettu, jotta Pacificasta lähtevät Stratolle tyypilliset Mark Knopfler -välisoundit. Tutustu Mark Knopflerin soittoon esimerkiksi tällä Rockwayn kurssilla.

Yamahan laadunvalvonta on legendaarinen, eikä Pacifica 112V poikkea tästä. Sain testikitaran avaamattomassa kuljetuslaatikossa testiin, enkä tarvinnut tehdä soittimen kanssa muuta, kuin virittää se, ja se oli soittovalmis.

Satiinipintainen kaula tuntuu erinomaisen hyvältä. Sen U-tyylinen profiili tuntuu samalla mukavan hoikalta sekä riittävän tuhdilta. Testikitara oli myös hyvin kevyt. Akustinen soundi on hyvin terve, ja myös vahvistettuna Yamaha on ilahduttava tapaus – tällä kitaralla riittää rahkeet enempään kuin pelkäksi aloittelijan soittimeksi. Ainoastaan vibratotallaa kannattaa käyttää pientä hohtoa lisäävänä vehkeenä, koska rankalla kädellä soitettuna etenkin g-kielen vire menee helposti pieleen.

Siis: Hank Marvin käy, mutta Hendrix ei ihan niin hyvin. 

Sire Larry Carlton S7

(555 €; Soundtools)

Sire Revolutionin Larry Carlton S7 on tämän katsauksen kallein malli, joka ei myöskään ole – Yamaha Pacifican tavoin – suora kopio Fenderin klassikosta, vaan firman sopivasti päivitetty oma näkemys aiheesta. S7 on HSS-mikityksellä varustettu soitin.

Larry Carlton -brändäyksellä Sire haluaa viestittää, että se yrittää tarjota kaikissa firman sähkökitaroissa tiettyjä ominaisuuksia, joita on tähän mennessä löydetty ainoastaan kalliissa custom shop -soittimissa.

Yksi esimerkki tästä on Larry Carlton S7:n kaula, joka on lämpökäsiteltyä vaahteraa, mikä tarkoittaa, että se on ikään kuin “valmiiksi vanhennettu”. Varsinaisessa kaulassa käytetään “tumma paahtoa”, kun taas soittimen otelauta veistetään vaaleammasta vaihtoehdosta. Otelautaan on asennettu erittäin siististi 22 medium-kokoista nauhaa ja pistemäisiä helmiäisupotuksia. Otelaudan reunat, sekä nauhojen päät, on pyöristetty esimerkillisen huolellisesti – lopputulos on, että upouusi kitara tuntuu hyvin sisäänsoitetulta vintagesoittimelta. Sire S7:n leppärunko sopii tummalla sunburst-viimeistelyllä lämpökäsiteltyyn vaahterakaulaan kuin nakutettu.

Myös metalliosien suhteen Sire Revolution satsaa laatuun: lavalta löytyy Siren omat lukkovirittimet, kun taas vibratallaksi on valittu hieno kelluva, kaksiholkkinen malli täysikokoisella blokilla. Vibran kampi työnnetään yksinkertaisesti paikoilleen, ja sen tuntumaa voi säätää pienellä kuusiokoloruuvilla.

Siren Alnico 5 -mikrofonien tallahumbuckeri on teholtaan hyvin maltillinen, minkä ansiosta tallamikistä lähtee kyllä mukavan kermainen humbuckersoundi, mutta signaalitason hyppäys – etenkin puhtailla soundeilla – ei ole niin pistävä kuin monissa muissa HSS-kitaroissa. Kytkimen kakkosasennossa humbuckeri splitataan, mutta Larry Carlton S7 -mallissa ei ole kytkin humbuckerin puolittamiseen ykkösasennossa.

Sire S7 on tämän katsauksen toiseksi painavin soitin, mutta jää kuitenkin vielä hyvin keskipainoisten kerhoon. Myös kitaran kaula on testinelikosta isoin ja pyörein. Soundillisesti paksuhko kaula on lähes aina tervetullut ominaisuus, mutta jotkut kitaristit suosivat ohuempia profiileja. Kannattaa siis kokeilla henkilökohtaisesti, miten S7:n kaula istuu omaan käteen.

Tämä Larry Carlton -malli soi erittäin kauniisti ja lämpimästi. S7:n soundi sopii mielestäni ehkä paremmin Steely Dan-/David Gilmour-/Steve Lukather -tyylisille äänimaailmoille kuin suoraan rautalankaan. Vibratallakin toimii ensiluokkaisesti – parempaa vireisyyttä saa ainoastaan Floikasta. David Gilmourin soittoon voit tutustua In the Style of David Gilmour -kurssilla.

Green Guitars ST Special Edition

(398 €; Nordsound)

Jos Siren testikitara edustaa Straton LA-virtauksia, niin Green Guitarsin tummansininen kaunotar, nimeltään ST Special Edition, on Texas-tyylinen Strato-kopio. 

Special Edition -malli eroaa tavallisesta Green ST:stä näyttävän loimuvaahteraviilun ohella nimittäin sen “kuumista” mikrofoneista. Vaikka nämä Greenin Destiny-yksikelaiset pysyvät resistanssin suhteessa tyypillisen vintage-Strato mikrofonin raameissa – joka on jossain 5,9 ja 6,2 kOhmin välillä – on keraamisten magneettien ja sopivan käämilangan ansiosta saatu mikrofoneista korkeampaa signaalitasoa, sekä enemmän botnea ja diskanttia.

Green Special Edition ST:n runko on tehty lepästä, kun taas sekä ruuvikaula, että sen otelauta on veistetty vaahterasta. Nauhoja löytyy Green ST:stä 22 kappaletta ja niiden profiili on medium-jumbo. Niin kuin monissa nykyajan kitaroissa, on tässäkin soittimessa runko viimeistelty kiiltäväksi, kun taas kaulaan on laitettu ohutta satiinipintaista lakkaa.

Green-mallista löytyy kaularaudan säätöruuvin kanava lavan puolelta. Virittimet ovat nykyaikaisia koteloituja malleja, kun taas tallaksi on valittu laadukas kopio vintage-vibrasta – ainoastaan blokki on tässä vintagea kapeampi.

Greenin omat Destiny CNC -mikrofonit on kytketty perinteisesti viisiasentoiseen kytkimeen ja kolmeen säätimeen. Master volumen lisäksi löytyy tone-säätimiä kaula- ja keksimikrofoneille, tallamikki menee aina suoraan volumesta lähtöjakille.

Green Special Editionin kaulaprofiili on paksuudeltaan hyvin maltillinen ja nykyaikainen D, joka sopii melko varmasti lähes jokaiseen käteen. Painoltaan Green on samaa luokkaa Sire S7:n kanssa, ei kevyt, muttei raskaskaan.

Soundiltaan Greenin ST Special Edition on oikea työkalu, jos etsit esimerkiksi Stevie Ray Vaughanin tyylistä soundia. Tämän kitaran erittäin mehukkaasti soivat mikit saavat Fender Blackface -tyyliset putkivahvistimet laulamaan onnesta, jo täysin ilman suuria ponnistuksia Tube Screamer -tyylisistä säröpurkeista. Greenin vintage-tyylinen vibratalla toimii odotetusti – rankassa käytössä vire ei aina pysy hyvänä, mutta sen kanssa oppii toimimaan.

Grass Roots G-SE-50R

(469 €; Musamaailma)

Grass Roots on ESP Guitarsin alamerkki, joka tarjoaa ainoastaan suoria kopioita kitaramaailman tärkeimmästä klassikoista, muusikoille ystävälliseen hintaan. Grass Roots ei ollut muutamaan vuoteen saatavilla Suomessa, mutta nyt ne ovat tulleet takaisin.

Grass Roots G-SE-50R on suora kopio Fender Stratocasterista (vm. 1960-62), ja saimme testisoittimen henkeäsalpaavassa punaisessa metalliviimeistelyssä (Candy Apple Red tai CAR). Leppärunkoon kiinnitetty ruuvikaula on vaahterasta ja se on viimeistelty kiiltävällä kirkaslakalla. Kuuskytluvun Stratoissa otelauta oli tehty ruusupuusta, samoin kuin tässä Grass Roots G-SE-50R -mallissa. Otelautaan on asennettu erittäin siististi 22 vintage-kokoista nauhaa, sekä kermanvaaleita pyöreitä otemerkkejä.

Grass Rootsin laadukas linja jatkuu sen vintage-tyylisillä metalliosilla. Lapaan on asennettu kuusi Kluson-tyylistä suljettua virityskoneistoa, kun taas talla on täydellinen kopio alkuperäisestä Synchronized Tremolo -tallasta, täysikokoisella blokilla ja terästallapaloilla. Kaularautakin on asennettu perinteisellä tavalla, mikä tarkoittaa, että jos säätäminen tulee ajankohtaiseksi, kaula pitää irrottaa – muuten säätöruuviin ei pääse käsiksi.

Grass Roots G-SE-50R:n mikrofonit ovat yksikelaisia Grass Roots GS-1G -mikrofoneja. Niin kuin kaikissa tämän katsauksen kitaroissa, myös Grass Rootsissa keskimikrofoni on käämitty muihin mikrofoneihin nähden vastasuuntaan, jotta kytkimen asennoissa 2 ja 4 päästään eroon kaikkia yksikelaisia vaivaavasta ulkoisesta hurinasta.

Tämän kitaran elektroniikka on perinteinen, mikä tarkoittaa viisiasentoista kytkintä, sekä master volumen lisäksi kaksi tone-säädintä.

Testisoitin saapui testiin erinomaisessa trimmissä, mikä ei ole ihme, sillä Musamaailmassa on aina ollut firman oma kitarankorjaaja töissä, joka tarkistaa – ja tarvittaessa säätää –kaikki firman kielisoittimet. Grass Roots G-SE-50R ei ole pelkästään kaunis soitin, vaan se tuntuu myös aidolta 1960-luvun Stratolta. Testisoitin on mukavan kevyt, ja se istuu soittajan sylissä erittäin mukavasti. Grass Rootsissa on myös onnistuttu kopioimaan tarkasti 1960-62 aikakauden ovaalia C-profiilia, joka on tehnyt alkuperäisistä Fenkuista erittäin haluttuja. Tämä kaula on suhteellisen hoikka ja se tuntuu hyvin “nopealta”, mutta on silti riittävän paksu, että käsi ei väsy.

Grass Roots G-SE-50R:n soundi lunastaa vintage-kopion lupauksia sitten avokätisesti. Tämä soitin on mahtava vintage-tyylinen “yleis-Strato”, jolla pystyy soittamaan kaikkia genrejä, paitsi nykyaikaista high-gain metallia. Grass Roots G-SE-50R -mallista saa aidon 60-luvun Straton soittotuntuman ja soundin myös ilman valtavan isoa lompakkoa. Tällä voi uppoutua vaikka rautalankamusiikin maailmaan.

Kirjoittaja: Martin Berka