Viime syksyn Goldtop-jutussa Les Paul Standard -mallin historiikki loppui tähän:
“… Vuonna 1957 kitaramallin suosio laski kuitenkin selvästi, ja Gibson yritti saada Goldtopit jälleen myymään vaihtamalla yksikelaiset mikit uusiin (kaksikelaisiin) humbuckereihin. Lopulta firman johto kuitenkin päätti, että mallin ongelmat johtuivat sen kultaisesta viimeistelystä, minkä takia vaahterakannen uudeksi väriksi valittiin punakeltainen cherry sunburst -liukuväritys. …”
Kultainen metalliviimeistely sai siis lähteä ja sen tilalle kokeiltiin Gibsonissa uudenlaista sunburst-väritystä. Perinteinen Gibson-sunburst oli 1950-luvulla liukuväritys läpikuultavasta keltaisesta kannen keskellä, hyvin tummaan ruskeaan kopan reunalla. Jazzkitaroiden hinnasta riippuen sivut ja pohja olivat joko kokonaan tummanruskeat tai, jos kyseessä oli kalliimpi malli, niissä oli sama liukuväritys.
Les Paul Standard -mallissa haluttiin kokeilla jotain uutta:
Rungon takaosa ja kitaran kaula petsattiin punaiseksi, ennen kun kitara sai kirkkaan nitrolakkansa päälle. Kaarevalle vaahterakannelle taas keksittiin uutta cherry sunburstia, joka liukui läpikuultavasta keltaisesta punaiseen.
Aluksi ainoa asia, joka muuttui – viimeistelyn lisäksi – vuoden 1957 mallista 1958:een oli, että kannen liimasauma oli tästedes aina rungon keskellä, koska uusi viimeistely oli läpikuultava.
Ei raitoja, ei väriä
Vaikka me kaikki aina puhumme Les Paul Standardin kuuluisasta loimuvaahterakannesta, totuus on kuitenkin, että aidoissa vuoden 1958 Pauloissa ei ole läheskään aina henkeä salpaava kansi. Tämä näkyy hyvin tässä kuvassa (yllä), samoin kuin toinen, hieman monimutkaisempi ominaisuus.
Vaikka cherry sunburst -viimeistely oli melko standardisoitu, monissa alkuperäisissä kitaroissa kannen punainen pigmentti alkoi haalistua tuntuvasti, usein jo kitaramyymälän näyteikkunoissa. Gibsonin valitsema punainen väriaine ei kestänyt auringon valoa kovinkaan hyvin, minkä takia nykypäivinä alkuperäisissä Standardeissa on näkyvissä useita eri asteita haalistumisesta. Keräilijöille on eri muunnoksille omat nimet – kitara voi esimerkiksi olla teaburst (vain hieman haalistunut punainen väri, mutta kiiltolakka on vanhentunut hieman ruskeaan sävyyn), lemonburst (ei punaista, mutta keltainen on hyvin kirkas) tai honeyburst (todella vähän punaista reunoilla ja kirkaslakka on muuttunut hieman oranssiksi).
Kaikki nämä sävyt olivat kuitenkin aluksi cherry sunburst -värisiä.
Vaiettu vaihtoehto
Joissakin Les Paul -kitaroissa oli kuitenkin selvästi tummempi viimeistely, joissa reunoissa oli hyvin tumma punainen tai violetti sävy.
Tämä oli epävirallinen ratkaisu sellaisissa Standardeissa, joiden kansissa oli ohuita tummanruskeita viivoja (engl. fleck), joita esiintyy silloin tällöin kovassa vaahterassa. Tällaisessa kannessa viivat on sijoitettu rungon reunalle ja sitten peitetty todella tummalla burstilla.
Tiikeri esiin
Gibsonin johto ei ollut tyhmä ja kesti vain vähän aikaa, ennen kun tuli virallinen päätös, että LP Standardin kanteen pitää jatkossa valita samalta näyttävä loimuvaahteran laatua kuin mitä käytettiin kalliissa orkesterikitaroissa.
Gibson käytti lähes ainoastaan pohjois-USA:sta peräisin olevaa loimuvaahteraa, joka oli luonnollisesti vaaleampaa ja kovempaa, kuin vastaavat vaahteralajit länsirannikolta.
Tavallinen loimukuvio Burst-kitaroissa on raidallinen (engl. flame top), pilven tyylistä kuviota (quilt top) tai linnunsilmävaahteraa (birdseye) nähdään aidoissa 1950-luvun Pauloissa vain erittäin harvoin.
Vuonna 1959 kitaroiden kaulaprofiili muuttui pesäpallomailasta hieman ohuempaan, mutta yhä hyvin pyöreään profiiliin. Nauhalaatua vaihdettiin pienestä ja sirosta hieman isompaan.
Oranssi kuin mandariini
Vuoden 1960 loppukeväällä Gibsonin maaliosasto löysi viimein sellaisen punaisen pigmentin, joka kesti auringon säteilyä miltei mukisematta. Uusi sävy tuli käyttöön alkuperäisen punaisen korvaajaksi.
Vuoden toisella puoliskolla aloitettiin käyttää myös hieman tummempaa keltaista sävyä, ja samalla punaisten reunojen leveyttä kasvatettiin selvästi. Lopputulos muistuttaa joidenkin keräilijöiden mielestä vahvasti mandariinin sävyä, minkä takia näiden Burstien viimeistelyä kutsutaan usein “tangerine burstiksi”, vaikka se ei ollut virallinen termi.
Vuoden 1960 Standardeissa on selvästi entistä ohuempi C-muotoinen kaulaprofiili, joidenkin mielestä alkuperäisten Burstien mukavin kaulavaihtoehto. Säätimien nupit vaihtuivat kokonaan muovista tehdyistä sellaisiin, joihin on upotettu metallilevy, joissa lukee joko “volume” tai “tone”.
Tarinan loppu?
Vuosien 1958-1960 aikana Gibson teki vain hieman alle 1400 “Burst” Les Paul Standard -malleja. Firman johdon silmissä uusi viimeistely oli lähes floppi, mikä oli syy siihen, että alkuperäisen Les Paul -nimikkosarjan valmistus lopetettiin kokonaan. Kehiin astui upouusi Les Paul -mallisto – joiden kitarat tunnetaan nykyään nimellä Gibson SG.
Lue lisää SG-kitaroiden historiasta ja kehityksestä täällä.
Burst-legenda syntyy
Näytti kuitenkin melko pian siltä, että alkuperäinen Gibson Les Paul Standard -malli oli yksinkertaisesti hieman aikaansa edellä.
Mielenkiintoista kyllä, Burstin uudelleennousu alkoi (pääosin) Britanniassa. Ensimmäinen uuden aallon rock-stara, joka osti käytettyä Burstia oli Rolling Stones -yhtiön Keith Richards. Bändi oli kiertueella Yhdysvalloissa ja Richards toi kitaransa sieltä mukaan, juuri ennen kuin bändi äänitti klassikkonsa “Satisfaction”.
Todellinen “pommi” räjähti kuitenkin vasta vuonna 1966, kun levy “John Mayall’s Bluesbreakers with Eric Clapton” ilmestyi. Bändin nuori kitaristilupaus oli äänittänyt koko levyn käytetyllä Les Paul Burstilla, jota hän soitti boosterin/särön kautta Marshall-komboon.
Claptonista tuli fanien keskuudessa “kitarajumala”, ja monet soittajat halusivat kopioida Claptonin soittotaidon lisäksi miehen kermaisen purevaa soundia.
Claptonin takia monet muut brittikitaristit – mm. Peter Green Bluesbreakers/Fleetwood Mac), Paul Kossoff (Free), Jeff Beck ja Jimmy Page (Led Zeppelin) – valitsivat Les Paul Standardin bluesrokkiin sopivaksi työkaluksi.
Nuori yhdysvaltalainen kitaristi, nimeltään Mike Bloomfield, alkoi kiinnostua samoihin aikoihin kuin Clapton Burstin soundista. Bloomfieldilla oli Claptonin kanssa monia samoja esikuvia – esimerkiksi Freddy King – joiden kautta hän tuli samaan loppupäätelmään unelmasoundinsa löytämisessä. Bloomfield tunnetaan mm. Paul Butterfield Blues Bandista, Electric Flagista, sekä kitaraosuuksistaan Bob Dylanin “Highway 61 Revisited” -levyllä.
Gibson Les Paul Standard -kitara oli alun perin suunniteltu jazz- ja viihdemusiikin kitaraksi, mutta 1960-luvun lopussa kysyntä räjähti, koska mallin kermainen särösoundi tuli muotiin. Lopuksi Gibson alkoi tehdä jälleen vanhantyylisiä Les Paul -kitaroita, joista vuonna 1968 ilmestynyt Les Paul Deluxe -malli oli ensimmäinen.
Burst-sanastoa
• Bookmatched
Bookmatched tarkoittaa viuluista tuttua tapaa saada yhdestä loimuvaahtera-aihiosta peilikuvamaisen lopputuloksen, halkaisemalla/sahaamalla puun ohutta sivua pituussuunnassa kahteen samanpaksuiseen osaan. Nämä osat avataan sitten kirjan sivujen tavalla niin, että palojen reunoista syntyy kannen keskiviiva.
Alkuperäisissä vuosien 1958-60 Standardeissa ei läheskään aina ole käytetty aitoja bookmatched kansia, vaan välillä työmiehet joutuivat sopimaan eri lankkujen tai saman lankun eri osia yhteen!
• Plain Top tai Plaintop
Plaintop on sellaisen Burstin lempinimi, jossa kannessa ei ole loimukuviota tai sitä esiintyy vain hyvin rajoitetusti/kevyesti.
• PAF
Kun Gibson esitteli vuonna 1957 ensimmäisen humbuckerinsa, mikkien pohjalevyyn liimattiin pieni musta-kultainen tarra, jossa luki “Patent applied for” (patenttihakemus jätetty). Juuri koska näitä PAF-mikkejä käytettiin Les Paul Standard -kitaroissa, niidenkin maine on kasvanut legendaariseksi. Burst-fanit pystyvät puhumaan tuntikausia PAF:ien eri osista – kuten magneettien hiomisesta ja magneettien eri pituuksista – ja niiden (väitetyistä) vaikutteista kitaran soundiin.
• Zebra ja Full Cream/Double Whites
Kun kitaristit alkoivat poistaa mikrofonien metallikuoria, sen jälkeen kun Clapton oli kertonut toimenpiteen tuomasta “paremmasta soundista”, he huomasivat, että mikkien muovipuolat voivat olla välillä eri värisiä. Suurilta osin mikrofonin kummankin puolan väri on musta. Joissakin PAF-mikrofoneissa on kuitenkin yksi musta ja yksi kermanvaalea puola – niitä kutsutaan Zebraksi (seepra) – tai molemmat muovipuolat ovat kermanvaaleita (Full Cream tai Double Whites). Tässäkin asiassa monet väittävät, että etenkin tuplavalkoiset PAF-mikit kuulostavat “paremmalta”, vaikka edesmennyt PAFin keksijä Seth Lover on aina muistuttanut, että teknisesti kaikkien näiden mikrofonien piti olla samoja. Totuus on varmasti jossain välissä, koska silloin Gibsonin mikrofonivalmistus oli puoliautomatisoitu ja spekseissä oli suhteellisen suuria sallittuja toleransseja.
Kirjoittaja: Martin Berka
