Pirunsarvet ja kurvit – Katsauksessa kolme SG-tyylistä kitaraa

Kolme edullista SG-tyylistä kitaraa

Vaikka kurvikas Les Paul Standard on Gibsonin legendaarisin sähkökitaramalli, firman myydyin lankkukitara on tosiasiassa SG. Nykyään SG:llä on loistavan rockkitaran maine, mutta alun perin sitä oli ajateltu jazz- ja viihdesoittimeksi. Käydään aluksi läpi kitaramallin historiaa, jonka jälkeen siirrytään katsauksen pariin.


Les Pauliksi Les Paulin sijaan

Vuoden 1960 alussa Les Paul Standardin ja Customin tilastot näyttivät Gibson-pomojen silmissä huolestuttavilta. Les Paul Standardin myyntiä oli yritetty elvyttää vaihtamalla kannen väri kultaisesta cherry sunburstiksi, mutta myyntiluvut eivät nousseet alkuinnostuksen jälkeen riittävän korkeiksi. Uudistetut, kahdella soololovilla varustetut Junior-, TV- ja Special-versiot sen sijaan menivät yhä erittäin hyvin kaupan.

Toimitusjohtaja Ted McCarty ja hänen tiiminsä päättivät muuttaa koko Les Paul -sarjan perusteellisesti. McCarty on 1980- ja 1990-luvulla kertonut monissa haastatteluissa, että hänen mielestään “alkuperäinen Les Paul oli liian painava ja sen koppa liian kompakti” ollakseen mukavantuntuinen sähkökitara. Suunnitteluriihessä päätettiin kokeilla tehdä lankkusoitin, jolla olisi vielä ohuempi ja sulavampi runko kuin Fender Stratocasterissa.

Prototyyppiosaston esimies Larry Allers ryhtyi töihin, ja pian uuden lankkumallin testiversio oli valmis. Kitara, jonka tunnemme nykyään Gibson SG:nä, tuli virallisesti markkinoille vuoden 1961 alussa.

Les Paulilla (siis kitarasankarilla) oli voimassa oleva endorserisopimus Gibsonin kanssa. Tämän vuoksi firma päätti yksinkertaisesti siirtää uudelle mallistolle vanhojen Les Paul -kitaroiden nimet.

Vaikka Les Paul väitti myöhemmin, että hän ei olisi tiennyt uudesta mallista, ennen kun olisi nähnyt sellaisen jossain soitinkaupassa, todellisuudessa hän poseerasi vaimonsa Mary Fordin kanssa uusien mallien mainoksissa.

 

Sarvet, kurvit ja paljon mahonkia

Uudet kitarat nimettiin siis edelleen Les Paul Customiksi (kolme humbuckeria ja valkoinen viimeistely), Standardiksi (läpikuultavan punainen kahdella humbuckerilla), Specialiksi (kaksi P-90-mikkiä; punainen), TV:ksi (yksi P-90; väri vaihtui melko pian keltaisesta valkoiseen) ja Junioriksi (punainen yhdellä P-90-mikillä), mutta ne olivat ergonomian kannalta täysin uusia soittimia.

SG:n ohut mahonkirunko on huomattavasti kevyempi kuin kevyin Les Paul, ja sen viisteet tekevät kitarasta hyvin soittajan kehoa myötäilevän. Kaulaliitos sijaitsee varhaisessa SG:ssä (ja sen uusintapainoksissa) vasta kaulan viimeisen nauhan kohdalla, mikä helpottaa huomattavasti ylimmille nauhoille pääsemistä.

Kaulaliitoksesta muodostuu kuitenkin samalla sarjan akillesjänne kahdella mikrofonilla varustetuissa malleissa. Huomattava osa kaulakoron liimapinnasta jyrsitään nimittäin kaulamikrofonia varten pois. Jotta kaulaliitos edes kestäisi näissä soittimissa tavallista kielten vetoa ja soittamisen rasitusta, kaulamikrofoni on siirretty noin puolitoista senttiä otelaudan lopusta tallaan päin.

Vuoden 1966:n päivityksessä Gibson muutti kaulataskua kuitenkin niin, että se ulottuu 19. nauhan kohdalle, mutta pysyy samalla yhä hyvinkin sulavana. Mallista riippuen Gibson käyttää edelleen molempia ratkaisuja.

 

Heippa, Les!

Vuonna 1963 Gibson lopetti (ainakin väliaikaisesti, kuten nyt tiedämme) yhteistyönsä kitaristi Les Paulin kanssa. Les Paulin alkuperäinen sopimus firman kanssa oli loppumassa, eikä Paulilla ollut viime vuosina enää yhtään listahittiä. Mies oli myös samoihin aikoihin eroamassa Mary Fordista. Lisäksi Gibson tiesi, ettei se enää tarvinnut Paulin nimeä selitykseksi ja tekosyyksi, jotta se saisi myydä lankkukitaroita.

Näistä syistä uudistetusta Les Paul -mallistosta tuli silloin SG-mallisto. SG on lyhenne sanoista solid guitar (lankkukitara). Mallitunnuksien loppuosat (Custom, Standard jne.) pysyivät samoina.

 

Lisää vibraa, pyydän…

Koska uuden kitaran oli tarkoitus kilpailla suoraan Stratocasterin kanssa, piti Gibson SG:ssä olla myös oma vibrato asennettuna.

Solid Hit -mainoksessa näkyy Gibsonin ensimmäinen yritys, joka oli valitettavasti täysin “susi”. Tässä Gibson-vibrassa vireen muutoksia tehtiin vääntämällä sen kampea samaan suuntaan kuin plektra edestakaisin, ei ylös ja alas kuin Straton- tai Bigsbyn vibratoissa. Tämä vibra oli kuitenkin mekaanisesti liian monimutkainen, minkä takia se jäi usein pahasti jumiin.

Gibsonin seuraava yritys – joka näkyy yllä olevassa kuvassa – on paljon onnistuneempi kapistus nimeltä Maestro. Maestron toiminta perustuu siihen, että kielet on ankkuroitu teräslevyltä taivutettuun jouseen, johon on kiinnitetty tyylikäs kampi. Tässä kuvassa näkyy ns. pitkä Maestro, jossa varsinaisen vibratoon on lisätty tyylikäs kaiverrettu metallikansi. Maestrosta on olemassa myös kaksi lyhyttä versiota; Standard- ja Custom-kitaroissa näkee joskus koristelukannen sijaan helmiäisupotuksilla koristettu, suhteellisen pieni eebenpuupala, kun taas monissa Special-, TV- ja Junior-versioissa lyhyt Maestro esiintyy tavallisesti ilman lisäkoristeita.

1960- ja 70-luvuilla nähtiin Gibson SG -kitaroissa myös välillä Bigsby B5 -vibratoja.

Monille soittajille SG on kuitenkin stoptail-sähkiksien rokkikuningas, minkä vuoksi näissä kitaroissa näkee vibroja nykyään enää harvoin.

Tutustu Rockwayn kitarakursseihin:
Kaikki kitarakurssimme


Kolme SG-tyylistä kitaraa testissä

Gibson SG -kopioita löytyy monelta kitarabrändiltä erilaisissa versioissa. Tässä jutussa esitellään kolme “kunnon” versiota aiheesta, siis sellaiset kitarat, joissa on runkoon liimattu kaula. Valitettavasti LTD:n Viper-256 ja Tokain SG-43C eivät ehtineet mukaan katsaukseen, koska ne olivat väliaikaisesti loppuneet maahantuojan varastosta.

Edetään aakkosjärjestyksessä…

 

Epiphone G-400 Pro (446 €; Into-Luthman)

Epiphone G-400 Pro on Gibson-tytäryhtiön lisensoitu, virallinen kopio 1960-luvun alkupuolen SG Standardista, joka kuitenkin tarjoaa vintagesoittimiin nähden laajemman soundiskaalan.

G-400 Prossa on mahonkirunko ja mahonkikaula, niin kuin alkuperäisessä klassikossa, mutta kiinalaissoittimen yksityiskohdissa löytyy pienestä hintalapusta johtuvia eroja.

Runko on tässä kasattu kahdesta tai kolmesta vierekkäisestä palasta (liimasaumoja oli erittäin hankala löytää), jonka jälkeen sekä etu- että takapuolen suoralle alueelle on liimattu hyvin näyttävät mahonkiviilat paremman ulkonäön vuoksi. Kaula sinänsä on tehty yhdestä palasta, johon on lisätty pienen korkopalan lisäksi vielä satulan yläpuolella soittimen viritinlapa.

Kuvista näkee, että Epiphone G-400 Pron otelauta on melko vaalea, ja siihen on syy:

CITES-listauksen takia aitojen ruusupuiden käyttö edullisissa kielisoittimissa on vähentynyt rajusti viime aikoina ja tulee loppumaan lähitulevaisuudessa kokonaan. Monet kitarabrändit ovat etsineet sopivia vaihtoehtoja ruusupuulle.

G-400 Pron tapauksessa otelauta on veistetty pau ferro -nimisestä puulajista, jota kutsutaan usein myös palo santoksi tai moradoksi. Pau ferro tulee Brasiliasta ja Boliviasta, ja se on basisteille tuttu monista laadukkaista nauhattomista, koska se on kovempi puu kuin ruusupuu. Soundiltaan se sijoittuu noin puoliväliin ruusupuun ja eebenpuun väliin. Pau ferroa käytetään nykyään mm. myös suuressa osassa Fender Guitarsin soittimissa.

Reunalistoitettuun otelautaan on asennettu hyvin siististi 22 medium-kokoista nauhaa.

Kitaran laadukkaat Kluson-tyyliset virittimet tulevat Wilkinsonin tuotannosta, kun taas talla ja kieltenpidin ovat Epiphonen omat LockTone-osat. LockToneissa on se etu, että metallijousensa ansiosta talla ja kieltenpidin pysyvät paikoillaan myös silloin, kun kaikki kielet on otettu pois. Aidoissa Gibsoneissa täytyy aina varoa, ettei kieltenpidin putoaa kieltenvaihdon yhteydessä rungon päälle (itse käytän silloin teippiä).

Epiphone G-400 Pron elektroniikkaan on lisätty 60-luvun SG:hen nähden ominaisuuksia, jotka laajentavat ratkaisevasti soittimen soundivalikoimaa. Kitaran Alnico Classic Pro -humbuckereita voi nimittäin splitata yksikelaiseksi volume-potikoihin upotetuilla nostokytkimillä.

Testikitara on hyvin kevyt soitin. Työnjälki on kiitettävällä tasolla ja myös säädöt olivat suoraan paketista vedettynä kohdillaan.

Otekädelle G-400 Pro tarjoaa aitoa vuoden ’63/’64 profiilia, joka on suhteellisen ohut ja hieman ovaali D. Juuri tästä profiilista on syntynyt Gibson SG:n ansaittu maine vauhtikeppinä.

Myös soundiltaan Epiphone osuu mielestäni suoraan vintage-maaliin. Alnico Classic Pro -humbuckerien teho on erittäin maltillinen, minkä ansiosta dynamiikkaa on tarjolla yltäkyllin ja soundi pysyy aina erottelevana ja avoinna. Split-toiminnassa lähtötaso luonnollisesti laskee tuntuvasti. G-400 Prosta lähtevät silloin maukkaita Fender-tyylisiä soundeja.

Linkki soittopätkään

Full humbuckers soitto

Split humbuckers soitto

 

Green Guitars SG (369 €; Nordsound)

Green Guitars on ruotsalainen kitara- ja bassobrändi – osa soittimista tehdään Etelä-Koreassa ja osa Kiinassa. Green Guitarsin erikoisuus on, että se satsaa erityisen paljon ympäristöystävällisyyteen ja käyttämänsä kitarapajojen työoloihin. Emoyhtiön nettisivuilla (guitarnet.se) löytyy enemmän tietoa asiasta.

Green-brändin alussa firma tarjosi SG:nsä ainoastaan ns. Fatbody-versiona, jolla on alkuperäistä paksumpi runko lääkkeenä kaulapainoisuuteen. Nykyään Greeniltä saa Fatboyn ohella myös “tavallisia” SG-kopioita, niin kuin tässä testissä käynyt yksilö.

Green SG:n runko on kasattu erittäin huolellisesti kolmesta mahonkipalasta. Palojen sovitus on testisoittimessa niin onnistunut, että piti käydä todellakin nenä kiinni rungossa, että viimein huomasin liimasaumat. Rungon viisteytykset ovat tässä soittimessa hieman syvemmät kuin Epiphonessa.

Greenissä on kolmiosainen kaula, jossa kaulan pitkä pala on yhtenäinen, ja siihen on lisätty pieni kaulakorko, sekä soittimen viritinlapa (ensimmäisen nauhan kohdalla). Green Guitarsin erikoisuutena Gibson-tyylisissä kitaroissa on volute-paksunnos kaulassa yläsatulan kohdalla, jonka on tarkoitus lujentaa tätä kohtaa.

Speksissä lukee edelleen otelautamateriaaliksi ruusupuu, mutta olen melko varma, että siinä kohdassa tieto on vanhentunut. Siististi reunalistoitettu otelauta näyttää minusta kestovärjätyltä jatobalta, jota löytyy nykyään monessa edullisessa ja keskihintaisessa kielisoittimessa. Kitaran nauhakoko on tässäkin medium, vaikka Greenin nauhat ovat hieman korkeammat kuin esim. Epiphonessa käytetyt.

Green SG:n nykyaikaiset suljetut virittimet, sekä talla ja kieltenpidin tulevat kiinalaisen KD Bridgesin tuotannosta.

Testikitaran humbuckerit ovat Greenin omia, ja kyse on sovitetusta parista, jossa tallamikrofoni on käämitty pikkasen kaulamikkiä kuumemmaksi.

Myös Green SG:n työnjälki on hyvin siisti. Ensiasennuskieliksi on valittu D’Addarion laadukkaat NYXL-kielet. Testikitara saapui katsaukseen hyvin säädettynä.

Tässä mallissa on aavistuksen verran lihaksikkaampi versio SG:n D-profiilistä – voisi sanoa, että tässä ollaan lähempänä vuotta 1961 kuin ’66. Soittotuntuma on Greenissäkin hyvin vaivaton ja innostava.

Green SG:n soundi on lähempänä 60-luvun loppua kuin saman vuosikymmenen alkumetrien PAF-soundi. Tässä meininki on enemmän AC/DC kuin Beatles. Kaulamikrofonin soundi on Green SG:ssä herkullisen leveä ja lämmin, kun taas tallahumbuckerista löytyy juuri sopivasti purevuutta, asennetta ja voimaa.

Linkki soittopätkään

Perusääni

 

Vintage Icon VS6MRCR (395 €; Soitin Laine)

John Hornby Skewes on yksi Iso-Britannian isoimmista soitin- ja soittolaitebrändeistä (Marshallin ja Voxin jälkeen), ja Vintage (by JHS) on firman kielisoitinmerkki. Vintage sähkökitaroiden ja -bassojen suunnittelusta vastaa alan legendaarinen vaikuttaja Trevor Wilkinson (mm. rullasatulan keksijä), mutta soittimet valmistetaan kustannussyistä Aasiassa.

Vintagen Gibson-tyylisissä soittimissa runkojen muodot on muutettu hienovaraisesti niin, ettei JHS:lle tulee ongelmia Gibson-konsernin ärhäkkäiden asianajajien kanssa. SG-tyylisissä Vintageissa tämä tarkoittaa, että rungon vyötärö on hieman epäsymmetrinen ja yläsarvi alkuperäistäkin pidempi.

Vintagen Icon-mallisto koostuu “vanhennetuista” ja hieman naarmuuntuneista soittimista. Tähän joukkoon kuuluu myös Vintage Icon VS6MRCR.

VS6MRCR:n runko on tehty kolmesta vierekkäisestä mahonkipalasta, mikä on helposti havaittavissa testikitarassa palojen värierojen vuoksi. Yhdessä naarmuuntuneen mattaviimeistelyn kanssa tämä lisää ainakin omasta mielestäni kitaran mojoa lavasoittimena. Rungon syvät viisteytykset tekevät rungosta hyvin mukavan.

Vintagen kaulassa on lisätty lujuutta sahaamalla aihio kolmeen samanlevyiseen palaan, ja liimaamalla palat yhteen keskipala käännettynä. Myös Vintage Iconissa viritinlapa ja kaulakorko tehdään erillisistä paloista.

VS6MRCR:n reunalistoitettu otelauta näyttää olevan kestovärjättyä jatobaa, vaikka ominaisuuksissa lukee vielä ruusupuu. Kitaran yläsatula on tehty laadukkaasta Black Tusq -materiaalista. Nauhojen koko on tässäkin medium – Vintagen nauhat ovat matalammat kuin Green SG:ssä, mutta niiden leveys on sama.

VS6MRCR:n Wilkinson-metalliosat on vanhennettu keinotekoisesti, ainoastaan humbuckereiden kuoret näyttävät uusilta.

Mikrofoneiksi on asennettu Wilkinsonin MWVC-humbuckersetti, jossa on alnico V -magneetit sekä hieman kaulamikrofonia kuumempi tallahumbucker.

Vintage Icon VS6MRCR:n mukava D-kaulaprofiili sijoittuu johonkin ohuemman Epiphonen ja paksumman Greenin väliin. Kaulan mattaviimeistely lisää kitaran sisäänsoitettua tuntumaa.

Kun testisoitin on tahallaan naarmuuntunut ja kolhuinenkin, työnjälkeä pystyy arvioimaan esimerkiksi nauhoituksesta, joka on Vintagessa hyvin siisti. Testikitara saapui soittovalmiina testiin.

Akustisesti soitettuna VS6MRCR on tämän testiryhmän kovaäänisin kitara, mikä johtuu varmaan suurilta osin sen ohuesta viimeistelystä. Vintage Iconin vahvistettu soundi on samankaltainen kuin Green SG:ssä, ja se sopii erinomaisesti vaikkapa 1960- ja 70-luvun rokkiin ja bluesiin, sekä varhaiseen metalliin.

Linkki soittopätkään

Perusääni

Kirjoittaja: Martin Berka

 

Tutustu Rockwayn kitarakursseihin:
Kaikki kitarakurssimme