Oppaat, Katsaus, sähkökitara

Särön sävyt – Fuzz

Tässä blogisarjassa käymme läpi eri säröt.

Kaikista kitaraefekteistä säröpedaalit muodostavat ylivoimaisesti suurimman ryhmän. Tämä ei ole ihme, sillä erilaiset särösoundit ja tekstuurit antavat jokaiselle kitaristille – kitara- ja vahvistinvalinnoista riippuen – tunnistettavan ja omaleimaisen soundin. 

Vielä 1950-luvulla asia oli toisin:

Kitaravahvistimien särö oli silloin putkiteknologian ei-toivottu sivutuote, jota yritettiin ehdottomasti välttää viimeiseen saakka. Monet vahvistinbrändit jopa mainostivat sitä, että omien tuotteiden särö oli niin vähäinen.

Tosiasia oli kuitenkin, että jotkut 50-luvun soittajat “löysivät vahingossa” keikka- ja studiokäytössä särön. Tavallisesti särön aiheutti silloin yksi kolmesta vaihtoehdoista – rikkinäinen putki/vahvistin, rikkinäinen kaiutin tai täysille avattu styrkkari.

Särösoundit kuulostivat monien korviin jännittävältä ja makeelta, ja ajan kanssa soittajat alkoivat hakea näitä soundeja tietoisesti. Ensimmäinen säröpedaali tuli markkinoille kuitenkin vasta vuonna 1962; se oli Gibsonin Maestro FZ-1 Fuzz-Tone, joka on varmasti kaikille tuttu Rolling Stonesin Satisfaction-biisin riffistä.

Muistutuksena, että myös Rockwayltä löytyy kokonainen kurssi kitaraefekteistä:

Kitaraefektit tutuiksi -kurssi

Fuzz, Overdrive, Distortion = särö

Vaikka suomen kieli on monesti hyvin rikas kieli, meillä on hyvin suppea oma sanavarasto sarösignaalin suhteen. Englannin kielestä löytyy esimerkiksi sanat fuzz, overdrive, overload, distortion, clipping, crunch, grit, chunk tai dirt, jotka kuvaavat särön eri vivahteita ja luonteita. Näistä käsitteistä fuzz, overdrive ja distortion ovat yleisessä käytössä kuvailemaan säröpedaalien kolmea päätyyppiä, minkä vuoksi suomalaiset muusikotkin käyttävät niitä avuksi, kun puhutaan säröefekteistä.
Aloitetaan fuzzilla.

Lue myös:
Särön sävyt - Overdrive
Särön sävyt - Distortion

Fuzz-pedaali – särösoundin rajut ensiaskeleet

Särön voittokulku lattiaefektin muodossa alkoi fuzzista. Efektin nimi tulee Nashvilleläisen studiomuusikon Grady Martinin instrumentaalikappaleesta “The Fuzz” (1961), jonka hän äänitti rikkinäisellä etuvahvistimella.

Fuzz-efektin toimintaa ei voi luokitella mitenkään hienovaraiseksi, vaan sen säröä tuotetaan vahvistamalla signaalia rajusti transistoripiirillä, joka leikkaa signaalista kaikki jännitehuiput. Tästä leikkaamisesta (klippaus, engl. clipping) aiheutuu fuzzin särösoundi, kun siniaalto-kaltaista kitarasignaalia väännetään väkisin kanttiaaltoiseksi.

Fuzzin soundi on yleensä hyvin tiheä ja usein myös dynamiikan kannalta suhteellisen tasapaksua. Klippauksen synnyttämät ei-harmoniset kerrannaiset johtavat siihen, että fuzz-pedaalilla soitetaan eniten riffejä ja voimasointuja, koska monimutkaisemmilla soinnuilla on taipumusta muuttaa fuzz-säröllä mössöksi. 

Ensimmäiset fuzz-pedaalit käyttivät germanium-transistoreita, joiden soundi on usein suhteellisen lämmin. Germanium-transistoreiden teknisen “epäluotettavuuden” takia monet valmistajat vaihtoivat 1960-luvun lopussa piitransistoreihin (pii = engl. silicon), jotka tarjoavat purevamman soundin ja vielä enemmän gainea.

 

Dunlop Germanium Fuzz Face Mini (katuhinta noin 175 €)

Brittiläisen soitinliikkeen ja maahantuojan Dallas-Arbiterin perustaja Ivor Arbiter oli mies legendaarisen Fuzz Face -pedaalin takana. Arbiter kehotti vuonna 1966 firman teknikkoja kehittämään Maestro Fuzzin pohjalta omaa, kotimaista vaihtoehtoa. Koska oman metallikotelon valmistaminen oli liian kallista, Arbiter sai idean käyttää mikrofoniständien valumetallisia jalkoja fuzz-efektin koteloiksi. Lopputulos näytti hänen mielestään hymiöltä, minkä ansiosta lopullinen tuote sai nimen Fuzz Face. Fuzz Facen tunnetuin käyttäjä oli Jimi Hendrix. 

Fuzz Facen valmistus on siirtynyt jo aikoja sitten amerikkalaiselle Jim Dunlop -yhtiölle, jossa kehiteltiin noin viisi vuotta sitten perinteisten Fuzz Face -mallien rinnalle miniversiot, jotka mahtuvat tavalliselle pedaalilaudalle. 
Punainen Germanium Fuzz Face Mini on alkuperäisen, ensimmäisen Fuzz Facen miniversio. Pedaali saa käyttövirtansa 9 voltin paristosta tai Boss-standardin mukaisesta virtalähteestä.

Fuzz Face Mini tarjoaa pelkästään kaksi potikkaa – Fuzz särön määrälle ja Volume lähtötasolle. Germanium Fuzz Facen soundi on perinteisen lämmin ja kermainen.

Ääninäyte 1
Ääninäyte 2 

Maahantuoja: Levytukku (testipedaali lainattu Custom Soundsilta)


Mooer Blue Faze (51 €)

 

Kiinalainen Mooer-brändi tarjoaa pitkän listan erilaisia minikokoisia kitaraefektejä – osa ovat omia versioita legendaarisista efekteistä, osa taas ihan omia luomuksia. Yhteistä Mooer-pikkuspeduilla on, että ne tarjoavat edullisen, mutta laadukkaan tavan tutustua kitaraefektien ihmeellisen maailmaan.

Pieni metallikotelo ei vie paljon tilaa pedaalilaudassa, mutta se tarkoittaa samalla, että minisarjan Mooereihin paristo ei mahdu elektroniikan sekaan. Toisaalta, verkkolaitteen käyttö on pitkällä tähtäimellä selvästi ekologisempi tapa pyörittää kitaraefektejä kuin yhdeksän voltin paristo. 

Mooer Blue Faze on firman näkemys klassisesta piipohjaisesta fuzzista. Samoin kuin perinnefuzzeissa Blue Fazessäkin on vain kaksi säädintä, joista Fuzz määrittää särön määrää ja Volumella säädetään särösignaalin lähtötasoa.

Olisin itse ehkä kaivannut Mooer-fuzzilta hivenen verran kuumempaa lähtötasoa, mutta fuzz-soundin kannalta Blue Faze tarjoaa juuri sitä mitä odotinkin. Mooerista lähtee runsaasti herkullisen purevaa piipohjaista rosoa, jota pystyy kuitenkin hallitsemaan hyvin kitaran volume-potikalla. 

Ääninäyte 1
Ääninäyte 2

Maahantuoja: Musamaailma

  

Black Arts Toneworks Pharao Fuzz Finnish Edition (189 €)

 

Yhdysvaltalaisen Black Arts Toneworksin Pharao Fuzz on tällä hetkellä ehkä maailman monipuolisin fuzz-pedaali, koska se tarjoaa samassa kotelossa sekä germanium- että piipohjaisia säröpiirejä. Signaalia voi hioa lisäksi Pharaon hyvin musikaalisella EQ-osastolla. Black Arts Toneworks valmistaa Pharaosta suomalaiselle maahantuojalleen (Custom-Sounds) erkoisversion sinivalkoisella viimeistelyllä. Pharao Fuzz toimii ainoastaan virtalähteellä (Boss-standardi).

Särön luonteen kannalta Pharaon kaksi minikytkintä ovat ratkaisevassa asemassa:

Lo/Hi-kytkin toimii samalla tavalla kuin monen vahvistimen High- ja Low-tulot. Lo-asennossa pedaalilla on paljon enemmän headroomia (= puhdasta aluetta), koska tulosignaalia esivahvistetaan vain maltillisesti. Hi-asennossa taas fuzz-särö astuu kuvaan jo paljon aikaisemmin, koska tulosignaalista tehdään kuumempi.

Ge/Si-kytkin on kolmiasentoinen, ja sen “neutraaliasento” on kytkimen keskiasento. Keskiasennossa Pharao on suhteellisen puhdas fuzzi, joka tarjoaa kuitenkin runsaasti signaaliboostia. Tässä perusmoodissa Pharaota voi käyttää hieman rosoisena boosterina, jolla saa myös suhteellisen puhdasta putkivahvistinta laulavaan yliohjaukseen.

 

Ge-asennossa signaalitielle lisätään muutama germaniumdiodi, joista syntyy herkullisen paksu, tiheä ja kompressoiva fuzz-soundi. Pedaalin lähtötaso putoaa sen myötä selvästi.

Si-asennossa taas lisädiodit ovat piipohjaisia – fuzzin määrä on maksimissaan ja soundi purevampi kuin Ge-moodissa. Myös tässä lähtötaso on neutraaliasentoa pienempi. 

Black Arts Toneworksin EQ-osasto koostuu perinteisestä Tone-potikasta, jolla säädetään fuzzin kirkkautta, sekä High-säätimestä, jolla voi tuoda osan Tonen pois leikatusta purevuudesta takaisin. Tämän kytkennän suuri etu on, että Tonella voi säätää fuzz-särön perusluonnetta hyvinkin tummaksi ja bassovoittoiseksi, samalla kun pitää High-säätimellä huolen siitä, että signaalista ei tule liian mutaista tarkkaa riffailua varten.

Ääninäyte 1
Ääninäyte 2

Maahantuoja: Custom Sounds

Lisää kommentti