Oppaat, Katsaus, kitara

Kitaran osto-opas - Miten löydän itselleni sopivan soittimen?

Sinusta on tulossa kitaristi – onneksi olkoon! Kitara on todella lumoava soitin, joka kulkee uskollisesti sinun rinnallasi koko elämän. Kitara on uskomattoman monipuolinen kapine – sillä voi säestää lasten- ja kansanlauluja, sillä voi soittaa kuolematonta klassista musiikkia, ja se on elintärkeä osa miltei jokaisessa “rytmimusiikin” bändissä kantrista jazziin ja bluesista rockmusiikin kautta metalliin.

Kitaran suosio ja monipuolisuus tarkoittaa kuitenkin myös, että erilaisia soittimia on tarjolla lähes rajaton määrä, eikä aloittelijalle oikean instrumentin valitseminen itselleen ole tämän vuoksi kovinkaan helppoa.

Tämän oppaan on tarkoitus auttaa sinua löytämään itsellesi juuri se oikea kitara – sellainen soitin, jolla pääset eteenpäin tiellesi paremmaksi kitaristiksi, sellainen soitin, jolla on hauskaa soittaa haluamaasi musiikkia.

Osa 1: Nailonia, terästä vai sähköä?

Aloitetaan oikean kitaran etsiminen miettimällä oma musiikillinen päämäärä. Jos haluat säestää omaa lauluasi tai haluat soittaa leirinuotiolla ja/tai perhejuhlissa, on parasta hankkia akustinen kitara – joko nailonkielinen (myös: klassista tai espanjalaista) tai teräskielinen kitara. Jos taas unelmoit oman rock- tai metallibändin perustamisesta, on järkevintä hankkia heti lankkumallinen sähkökitara, koska sähkökitaralla on pitkä lista omia soittotekniikoita, joita ei voi toteuttaa akustisella soittimella. Tässä on kyse kitaristin perustyökalun valitsemisesta: Jos haluat porata reiän betoniseinään et käytä pokasahaa vaan iskuporakonetta. Jos haluat soittaa Hard Rock -bändissä paraskaan klassinen kitara ei auta yhtään.

Usein kuulee vielä nykyään sellaisen väitteen, että jokaisen kitaristin pitäisi aloittaa nailonkielisellä kitaralla, koska vain silloin oppii kuulema “kunnon perustekniikat”. Nykyään tiedetään, että tämä väite on pötyä – kitaransoiton perusteet oppii jokaisella soitintyypillä yhtä hyvin, mutta ei ole järkevää haaskata aikaa “väärällä” kitaralla, jos oma musiikillinen päämäärä on kutakuinkin selvä.

Soitintyyppien tärkeimmät erot

2 - klassinen

Nailonkielinen klassinen kitara on vanhin kitaralaji ja kaikkien muiden kitaroiden esi-isä. Se on täysakustinen soitin koppaan kiinniliimatulla kaulalla. Klassista kitaraa soitetaan yleisesti istuen, minkä vuoksi monissa malleissa ei edes löydy hihnatappia.

Klassisen kitaran etu on, että se on hyvin kevyt soitin. Lisäksi aloittelijoille tarkoitettuja malleja voi saada melko edullisesti. Nailonkielisen kaula on melko leveä ja suhteellisen kulmikas. Tämä on sekä hyvä että huono. Hyvä siksi, koska suurempi kielten välinen etäisyys helpottaa oikean kielen löytämistä, etenkin “nakkisormilla”, mutta myös huono, koska kaula on monille yksinkertaisesti liian leveä ollakseen mukavantuntuinen.

Klassisen kitaran diskanttikielet ovat muovia, kun taas bassokielet tehdään punomalla pehmeää metallilankaa silkkimäisen ytimen ympärille. Nailonkielet ovat sinänsä pehmeämpiä kuin teräskielisen akustisen kitaran kielet, mutta koska klassisessa kitarassa kielten etäisyys otelautaan on isompi barré-sointujen soittaminen ei ole ratkaisevasti kevyempää. Etenkin tuoreita nailonkieliä joutuu myös virittämään paljon useammin, kuin muiden kitaralajien soittimia, mikä voi olla aloittelijoille aluksi hankalaa viritysmittarista huolimatta

Klassinen kitara

+ edullinen
+ kevyt
+ toimii ilman vahvistinta

– leveä ja kulmikas kaulaprofiili
– vaatii tuoreilla kielillä paljon virittämistä

3 - teräskielinen

Teräskielisen akustisen kitaran edeltäjiä kehiteltiin alun perin Yhdysvallan uudisasukaita ja cowboyta varten, jotka tarvitsivat uuden maan karuissa oloissa klassista kitaraa kestävimpiä soittimia. Tämä saavutettiin kaikukopan kannen vankemmalla rimoituksella. Alkuperäisillä suolikielillä nämä kitarat soivat selvästi hiljaisemmalla äänellä kuin klassinen kitara – myös pienemmän kaikukopan takia. Ajan kanssa tämän kitaratyypin kopat tehtiin aina vain isommiksi, ja kun keksittiin noin 150 vuotta sitten laittaa näihin soittimiin teräksestä tehdyt kielet, syntyi aidosti uusi soitin – teräskielinen akustinen.

Teräskielinen akustinen on hieman painavampi kuin klassinen kitara, mutta kuitenkin vielä melko kevyt. Teräskielinen akustinen on teräskielten ja kannen rimoituksen ansiosta selvästi kovaäänisempi kuin nailonkielinen. Teräskielisen ääni on myös erottelevampi ja raikkaampi.

Teräskieliset akustiset saa erikokoisilla kopilla, joista suosituimmat ovat täysikokoinen Dreadnought, isokokoinen (Super-) Jumbo, sekä hieman Dreadnoughtia pienempi Folk (kutsutaan myös: Auditoriumiksi). Usein käytetään historiallisista syistä myös (C. F. Martin Guitarsin tai Gibsonin) kirjain- tai numeroyhdistelmiä koppamuotojen nimittämiksi, jolloin Dreadnoughtista tulee “D-kokoinen”, Jumbosta tulee “J” tai “SJ” ja Folkista tulee “OM-malli” tai “000-kokoinen”. Nimi sinänsä ei ole niin tärkeä, vaan kokeilemalla selviää mikä koko istuu parhaiten omaa kroppaa vasten. Kaikissa teräskielisissä on hihnatappi rungossa, ja monessa nykyään jopa kaulan korossa, minkä ansiosta tätä kitaratyyppiä pystyy soittamaan sekä seisten että istuen.

Teräskielisessä kitarassa on nailonia jäykempiä metallikieliä, joilla on myös suurempi veto. Teräskielisen kitaran kaula on kuitenkin klassista kaulaa huomattavasti sirompi ja pyöreämpi ja soittimen kielet on säädetty paljon lähemmäksi otelautaa, minkä ansiosta teräskielisen soittotuntuma voi olla jopa klassista kitaraa kevyempi. Jos uudet kielet on asennettu oikein, ja niitä on esivenytetty sopivasti, teräskielisen vire pysyy hyvin.

Teräskielinen kitara

+ kevyt
+ melko kestävä
+ erikokoisia malleja
+ toimii ilman vahvistinta
+ sirompi kaulaprofiili
+ pitää hyvin virettä

4 – sähkökitara

Sähkökitara syntyi 1930-luvun alussa tarpeesta saada kitaran ääntä esille silloisissa isokokoisissa kokoonpanoissa. Alun perin banjolla oli näissä orkestereissa rytmisoittimen rooli, mutta musiikkityylien muuttuessa kitaran lämpimämpi ääni saavutti suuremman suosion. Ensin kokeiltiin saada kitaroita kovaäänisimmiksi mekaanisilla menetelmillä, niitä kitaroita kutsutaan nykyään resonaattorikitaroiksi (kts. Dobro). 1930-luvulla sähkötekniikka kuitenkin mahdollisti luotettavien putkivahvistimien rakentamisen, mikä avasi sähkökitaralle ovet.

Sähkökitaran äänen vahvistaminen toimii sähköllä. Kitaran päässä nämä sähkövirrat ovat todella pieniä. Sähkökitaran mikrofoni toimii dynamon lailla sähkömagneettisella induktiolla. Mikrofonissa on kuparikela ja ainakin yksi magneetti. Kun metallikieli värähtelee magneetin luomassa magneettikentässä kuparikelassa syntyy induktion kautta pikkuinen vaihtovirta. Tämä virta johdetaan kitaravahvistimeen, jossa hyvin hennosta signaalista tehdään riittävän ison, että se pystyy saamaan vahvistimen kaiuttimen (tai kaiuttimet) liikkumaan. Mikrofoneja voi lajitella kolmeen lajiin: Yksikelainen (single-coil), jolla on raikas soundi, mutta joka poimii myös hieman elektromagneettisia häiriöitä (hurinaa) ympäristöstä. Kaksikelainen humbucker, joka soi lämpimämmin ja voimakkaammin, ja joka on häiriöiden suhteen lähes täysin hiljainen. Kolmas on harvinaisempi aktiivinen mikrofoni (active pickup), joka tarvitsee pariston toimiakseen.

Sähkökitaroissa käytetään yleensä huomattavasti kevyempiä (ohuempia) kielisatseja kuin teräskielisissä kitaroissa, minkä ansiosta sähkökitaran soittotuntuma (ns. tatsi) on pehmeämpi.

Sähkökitarasta on olemassa useampia alalajeja, minkä takia niille pyhitetään tässä jutussa oma osa.

Sähkökitara

+ valtava määrä eri malleja
+ kestävä
+ helpposoittoinen
+ voi soittaa myös akustisesti (!)
+ sirompi kaulaprofiili
+ pitää hyvin virettä

– valtava määrä eri malleja
– enemmän liikkuvia osia kuin akustisissa soittimissa
– vahvistin on (lähes) pakollinen hankinta


Osa 2: Sähkökitara aloittelijalle?

5 – mies ja kitara

Vaikka myytti kovaäänisestä hirviösoittimesta kuolee vain hitaasti, on sähkökitara todellisuudessa mitä mainioin soitin aloittelijalle ja sopii hyvin myös kerrostaloon! Miksi? No siksi, että sähkökitaroilla on kaikista kitaratyypeistä kevyin soittotatsi, ja myös siksi koska sähkökitaraa voi soittaa kuulokkeiden kanssa tai jopa täysin akustisesti ilman vahvistinta. Ja tällöin sähkökitara on erittäin hiljainen.

Sähkökitaralla oppii ihan ne samat kitaransoiton perusteet kuin muilla kitaralajeillakin, mutta sähköskitta antaa soittajalle rutkasti suuremman valikoiman erilaisia soittotekniikoita kuin muut kuusikieliset.

Ensimmäisen sähkökitaransa ostavalle on kuitenkin yksi ongelma – vaihtoehtojen runsaus. Sähkökitara on niin suosittu soitin, että erilaisia malleja löytyy jopa Suomen-kaltaisessa pienessä maassa uskomattoman monta. Lähes kaikki sähkökitaramallit perustuvat kuitenkin tiettyihin (1950-70) klassikkomalleihin, joita on vain noin tusinan verran, minkä vuoksi pieni annos historiantuntemusta auttaa valinnassa suuresti.


Klassikkokitarat

Gibson ES-175

6 – ES-175

Gibsonin ES-175 on aito klassikkojen klassikko, joka on ollut tuotannossa yhtäjaksoisesti vuodesta 1949 tähän päivään. ES-175 kuuluu kitaraheimoon, jota kutsutaan Archtop-, Jazz- tai Orkesterikitaraksi. Sillä on isokokoinen ja lähes 9 cm paksu akustinen (täysin ontto) runko puuvanerista, sekä liimaliitoksella liitetty kaula. Juuri tällaisia kaikki varhaiset sähkökitarat olivat – akustisia soittimia, joille on lisätty mikrofoni ja säätimet.

Tämän tyylinen kitara sopii loistavasti jazziin ja – Bigsby-vibratolla – varhaiseen rockabillyyn, mutta sen iso “akustinen” runko tekee siitä liian herkän feedbackille (“kiertoulinalle”).


Fender Telecaster
7 – Telecaster

Fender Telecaster (1950 –) oli ensimmäinen sarjatuotannossa valmistettu “tavallinen” lankkukitara. Sitä ennen oli olemassa jo lankkumallisia sähköisiä havajikitaroita, joilla ei ole nauhoja, ja joita soitetaan niin, että soitin makaa sylissä (tai seisoo jaloilla kuin pöytä).

Telecasterilla on hieman kulmikas tasakantainen runko, sekä puuruuveilla liitetty vaahterakaula (“pulttikaula”, engl. bolt-on). Kitaran mikrofonit ovat tahallaan erityyppisiä – kaulamikrofoni on soundiltaan pehmeän pyöreä, kun taas laatikkomaiseen tallaan upotettu tallamikki on vahvempi ja kirkkaampi.

Perinteisillä mikrofoneilla (ja tallalla) Telecaster sopii kaikkiin musiikkigenreihin paitsi metalliin. Nykyään löytyy kuitenkin monta Telecaster-tyylisiä malleja, joilla on humbuckerit (tai aktiivimikit) ja nykyaikaiset tallat, ja jotka on ajateltu juuri rankan musiikin ystäville.


Gibson Les Paul Standard
8 – Les Paul Standard

Elegantti Gibson Les Paul (1952 –) oli firman vastaus Fenderin Telecasterille. Se on perusrakenteeltaan monimutkaisempi, sillä runko on kaksikerroksinen – paksumman mahonkirungon päälle on liimattu kaareva vaahterakansi – ja kaula liimattu runkoon.

Vuoteen 1958 mennessä alkuperäinen Les Paul Standard koki muutaman muutoksen tallan, rungon värin (alkuperäinen on kullanvärinen) ja mikrofonien suhteen. Vuonna 1958 ilmestyi sitten “Lespan” definitiivinen klassikkoversio, jolla oli kaksi humbucker-mikrofonia, sekä kannessa punaisesta keltaiseen liukuva viimeistely (cherry sunburst).

Les Paul sopii kaikkiin musiikkigenreihin.


Fender Stratocaster


9 – Stratocaster


Fenderin Stratocaster (1954 –) on maailman tunnetuin, myydyin ja kopioiduin sähkökitara, eikä ihme, sillä tämä malli on ergonomian ja monipuolisuuden perikuva. Leo Fenderin työryhmällä oli kolme päämäärää “Straton” suunnittelussa – lankkukitaran runko piti saada mukavammaksi, kitaralla pitäisi olla Fenderin oma mekaaninen vibrato, ja kolme mikrofonia pitäisi olla vakiona.

Stratocaster oli alusta asti myyntimenestys, vaikka se oli aikaansa edellä. Vasta Jimi Hendrix, 60-luvun loppupuolella, sai soittajat ymmärtämään tämän kitaramallin täyden potentiaalin, ja siitä lähtien kitaristit löytävät edelleen uusia soundeja Straton avulla.

Stratocaster sopii kaikkiin musiikkigenreihin, vaikka ihan rankkaan metalliin perinteisen version yksikelaiset mikit eivät häiriöherkkyydeltään ehkä sovi. Nykyään on kuitenkin saatavilla myös monta erilaista humbuckereilla varustettuja Stratoja ja Straton kopioita, joilla voi soittaa ongelmitta myös kaiken rankimpia genrejä.

Stratocasterin vibratalla (tallaan sisäänrakennettu vibrato) voi olla aloittelijoille kuitenkin ongelmallinen. Etenkin jos kyseessä on “kelluvasti” säädetty vibra, jossa kielten virettä pystyy myös nostamaan tallan kammella, vibratalla voi hankaloittaa kitaran virittämistä huomattavasti. Soitinmyyjä pystyy kuitenkin säätämään vibran helposti niin, että tallan pohjalevy makaa kokonaan rungon päällä, jolloin virittämisestä tulee selvästi helpompaa.


Gibson ES-335

Screen Shot 2019-01-21 at 15.10.25

Gibsonin ES-335 (1958 –) on – Fender Stratocasterin ohella – yksi maailman monipuolisimmista sähkökitaroista. Gibson keksi mullistavalla ES-335:lla uuden kitaralajin – puoliakustisen sähkökitaran – yhdistämällä orkesteri- ja lankkukitaran parhaita puolia. Rungon ainesosat ovat ohut (vain hieman yli 4 cm paksu) akustinen vanerirunko, sekä kokopuinen keskipalkki. Kaarevalla pohjalla ja kannella on sisäpuolella ohuet kuusiviipaleet, jotka – yhdessä keskipalkilla – eristävät rungon basso- ja diskanttipuolet toisistaan. Keskipalkin ansiosta kitarassa voi käyttää Les Paul -lankkukitarasta tuttua tallaa ja kieltenpidintä, minkä ansiosta ES-335:n perussointi ja atakki ovat lankkukitaramaiset. Kopan ontot sivuosat kuitenkin lisäävät soundiin hieman orkesterikitaran ilmaavuutta ja syvyyttä.

Gibson ES-335 sopii kaikkiin musiikkigenreihin, paitsi rankimpaan metalliin, jossa puoleksi ontto koppa lisää kierron riskejä.

Helppo muistaa: Orkesterikitaran koppa on täysin ontto (tai tallan alla on sitä tukeva, seisova puupalkki), kun taas puoliakustisessa kitarassa on aina (ainakin osittainen) keskipalkki.


Fender Jazzmaster


Screen Shot 2019-01-21 at 15.11.28


Fender Jazzmaster (1958 – 80; 1984 –) oli firman yritys saada jazzkitaristit vaihtamaan pois “vanhat” orkesterikitaransa uuden lankkusähkiksen hyväksi. Yritys kuitenkin epäonnistui lähes täysin, koska jazzkitaristit olivat 1950-luvulla erittäin perinnetietoisia. Jazzmaster ei pitkään ollut myyntimenestys, vaikka kitarassa oli muutama käytännöllinen uudistus, kuten pehmeästi toimiva vibrato lukituksella, sekä kaulamikrofonin oma kytkettävä Rhythm-piiri. Muutama surf- ja studiokitaristi käytti 1960-luvulla Jazzmaster-mallia, mutta myyntiluvut olivat suhteellisen pieniä.

1980-luvulla syntyneen grunge-genren ansiosta Jazzmaster (ja sen sisarmalli Jaguar) tekivät pienimuotoisen comebackin, kun uusien bändien kitaristit (mm. Kurt Cobain) etsivät edullisia käytettyjä soittimia.

Viime vuosina Jazzmaster-tyyliset kitarat ovat syntyneet uudestaan “uutena” soitintyyppinä, jota kutsutaan Offset-kitaraksi. Jotkut pienet valmistajat, kuten suomalaiset Viitasaari Guitars ja Vuorensaku Guitars, ovat jopa erikoistuneet Jazzmaster-tyylisten Offset-kitaroiden valmistukseen, minkä ansiosta myös Fender – ja Fenderin edullisempi alamerkki Squier – tarjoavat jälleen uusia versioita Jazzmasterista.

Perinteinen talla voi olla aloittelijalle nykyaikaisella (lue: ohuella) kielisatsilla hieman haasteellinen, koska se ei toimi hyvin kielten venytyksissä, mutta uudet vaihtoehdot (kuten Mastery-talla) tai Gibson-tyyliset tallat toimivat hyvin moderneilla .009- tai .010-kielisatseilla.

Eniten Jazzmaster- ja Offset-malleja näkee “vaihtoehtorokkia” soittavissa bändeissä, sekä jazz- ja kokeellisen musiikin kitaristien käsissä.


Gibson Explorer + Flying V
12 – Flying V
1950-luvun loppupuolella Fenderin uudet lankkukitaramallit – ja firman moderni markkinointi – aiheuttivat kolhun Gibson Guitarsin maineelle. Vaikka Gibsonkin oli koko ajan kehittelemässä uusia malleja, yritys alkoi näyttää joidenkin silmissä hieman vanhanaikaiselta. Firman silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, kuuli näistä puheista, ja hän päätti tehdä asialle jotain. Pidetään muutama aivoriihi, joissa oli tarkoitus keksiä mahdollisimman “hulluja” ja “kahjoja” lankkukitaroita. Lopulta tehtiin kolmen uutuusmallin prototyypit – Moderne, Explorer (silloin vielä Futura-nimellä) ja Flying V. Firman sisäisistä testeistä ja arvioinneista tuli kuitenkin melko nopeasti selväksi, että Gibson Moderne oli lähes kaikille liian “rohkea” ja ruma ehdotus, minkä takia vain Explorer- ja Flying V -mallit menivät tuotantoon.

13 – Explorer

Vuoden 1958 NAMM-messuilla kuultiin paljon kaivattua ooooo:ta ja aaaaa:ta, mutta kulmikkaat Explorer ja Flying V olivat aikaansa edellä, minkä takia Gibson teki molemmista malleista vain muutaman tusinan, ennen kuin tuotanto lopetettiin. Vuonna 1967 ilmestyi hieman päivitetty versio Flying V:stä, joista yksi päätyi Jimi Hendrixin käyttöön, mikä teki mallista myös muiden soittajien mielestä kiinnostavan. Explorer palasi tuotantoon vasta vuonna 1976, mutta sen jälkeen molemmista malleista on tullut rock- ja metallikitaristien kestosuosikkeja.

Gibson Explorer ja Flying V olivat ensimmäiset sähkökitarat, joissa ulkonäkö meni tahallaan ergonomian edelle. Kuten monet uudemmat metal-kitaratkin Exploreria ja Flying V:tä on mukavinta soittaa hihnan kanssa seisten. Etenkin Flying V toimii suhteellisen huonosti sohvakitarana.


Gibson SG Standard14 – SG Standard

Vaikka Les Paul Standard on firman legendaarisin malli, on SG Standard (1961 –) aina ollut Gibsonin isoin myyntimenestys heidän kaikista lankkukitaroista. SG Standardilla (kuten kaikilla muilla Gibson SG:lläkin) on kaikista klassikkomalleista ohuin runko (vain noin 4 cm), joka on lisäksi vielä viistoitettu reunoja kohti. Mahonkirunkoinen ja -kaulainen (liimaliitos) soitin on yleensä myös hyvin kevyt. Kaulaliitos on vasta ihan viimeisten nauhojen kohdalla, minkä ansiosta pääsy ylänauhoihin on todella helppoa. Toisaalta SG:n “pitkä” kaula myös aiheuttaa sen, että useat SG:t ovat lievästi kaulanpainoisia (leveä ja karhea hihna auttaa silloin).

Vaikka Gibson SG Standardilla on rock-kitaran maine, malli sopii kaikkiin musiikkigenreihin jazzista ja bluesista metalliin.


Gibson Firebird V “Reverse”

15 – Firebird V

Vaikka Gibsonin alkuperäiset Firebird-kitarat (1963 – 65) eivät olleet maailman ensimmäiset kaula-läpi-rungon sähkökitarat (sarjatuotannossa tämä kunnia menee varmaan Rickenbackerille), mutta niistä tuli kuitenkin legendaarisia. Kaula-läpi-rungon kitaroissa soittimen kaula ja rungon keskiosa muodostuvat samasta aihiosta, johon liimataan sitten sivusta siivekkeet runkoa varten. Kaula-läpi-rungon-menetelmä vaatii erityisen paljon tarkkuuta, koska esimerkiksi virheitä kaulakulmassa ei pysty myöhemmissä vaiheissa enää korjaamaan.

Yhdysvaltalainen autodesigneri, Ray Dietrich, sai Gibsonilta kutsun suunnitella firmalle valtavirrasta poikkeavan lankkukitaran, joka sai nimen Firebird (bassomallit: Thunderbird). Ulkonäöltään Firebirdit muistuttivat hieman Gibson Explorer -mallia tai toisinpäin (takapuoli eteen) käännettyä Jazzmasteria, mistä johtuu malliston reverse-lempinimi, ja mikä sai myös Fender Guitarsin asianajajat liikkeelle. Gibson yritti startata Fire- ja Thunderbirdeille myös Fender-tyylisen custom-värien ohjelman, mikä kuitenkin kariutui musiikkiliikkeiden vastustukseen.

Reverse-Firebirdien myynti ei ollut kovinkaan hyvä, minkä takia Gibson päätti vuonna 1965 radikaaliin uudistukseen. Ns. “Non-Reverse” Firebirdeillä oli toisenlainen, tavallisempi runko, sekä perinteinen liimattu kaula. Uusia versioita myytiin myös suhteellisen vähän, minkä takia mallisto lopetettiin vuonna 1969.

Vuodesta 1972 Gibson on tehnyt uusintapainoksia molemmista versioista, mutta reverse-Firebirdit ovat selvästi suositumpia blues- ja rock-piireissä.

Reverse-Firebirdin soundi istuu mallin minihumbuckereiden ansiosta jossain paksumman Gibson SG:n ja terävämmän Fender Stratocasterin välillä, ja se sopii kaikkiin musiikkigenreihin, jos rungon hieman suurempi koko ei ole soittajalle ongelma.


PRS Guitars Custom
16 – PRS Custom

Paul Reed Smithin PRS Guitars Custom (1985 –) yhdisti ensimmäisellä mallillaan onnistuneesti Fender Stratocasterin ja Gibson Les Paulin ominaisuuksia uuteen kokonaisuuteen. PRS Custom – josta saa sekä 22 nauhalla että 24 nauhalla varustettuja versioita – on tehty Les Paul -tyylisistä puista (mahonkikaula, sekä mahonkirunko loimuvaahterakannella), mutta lankkukitaran runko on huomattavasti Gibsonia ohuempi. Lisäksi kitarassa on paranneltu Stratocaster-tyylinen vibratalla, sekä lukkovirittimet. PRS Customin mensuuri on lyhyempi kuin Stratocasterissa, mutta pidempi kuin Les Paulissa, minkä ansiosta mallin tatsi on hieman pehmeämpi kuin Stratossa. PRS Customissa on kaksi humbuckeria, mutta mikrofonit pystyy puolittamaan terävämpiä, Fender-tyylisiä soundeja varten.


Vibratolla vai ilman?

17 – Bigsby

Sähkökitara mekaanisella vibratolla on hieno asia, kun sitä haluaa käyttää, mutta se voi tehdä aloittelijan elämästä myös hankalan. Perinteisessä Bigsby-vibratossa kielten vaihtaminen on monimutkaisempaa kuin kiinteän tallan kanssa. Lukittavassa Floyd Rose -vibrassa (floikka) koko kielten vaihtaminen onnistuu ainoastaan, jos tarvittavat kuusiokoloavaimet ovat mukana, ja myös intonaation säätäminen on hankalampaa kuin kiinteällä tallalla.

19 – modern Fender

Jos taas vibratalla (Floyd Rose, Wilkinson, two-post vibrato) on säädetty ns. kelluvaksi – siis niin, että kielten virettä voi myös nostaa – kielet pitäisi aina vaihtaa samanpaksuiseen satsiin, jos ei haluta säätää vibran jousia vaihdon jälkeen.

18 – Floyd Rose

Jos tiedät, että haluat soittaa nykyaikaisia, matalaviritettyjä musiikkityylejä, ja käytössä on eri virityksiä eri biisejä varten, kannattaa miettiä tarkkaan onko vibratalla todellakin tarpeen. Nopea virityksen vaihtaminen voi nimittäin muuttaa perinteisellä vibralla kitaran säätöjä tuntuvasti, ja on Floyd Rosella käytännössä mahdotonta lukkosatulan takia. Tämän takia monissa metallibändeissä soolokitaristilla on isompi lauma kitaroita mukana, jossa jokainen floikalla varustettu kitara on erikseen säädetty toimivaksi tietyn virityksen kanssa.

20 – Tune-o-matic

Oma mielenpiteeni on, että aloittelijalle on helpompi oppia kitaransoiton perusteet, sekä kielten vaihtaminen ja soittimen virittäminen kiinteällä tallalla varustetulla sähkökitaralla. Jos soittaja haluaa myöhemmin oppia myös vibrakammen käyttöä, voi esimerkiksi myydä ensimmäisen kitaran ja hankkia sen tilalle uusi, vibralla varustettu soitin.


Osa 3: Hyvä ostos alkaa suunnittelemalla


Klassisten, teräskielisten ja sähkökitaroiden tarjonta on tänä päivänä niin laaja, että on erittäin hyvä idea tehdä jonkinsorttinen suunnitelma, ennen kun astuu musiikkiliikkeeseen. Hyviä seikkoja miettiä rauhassa kotona ovat esimerkiksi:


A. Kitaratyyppi

• Onko tarkoitus hankkia klassinen kitara, teräskielinen kitara vai sähkökitara?

• Jos hakusessa on teräskielinen akustinen, mikä kopan koko olisi itselleen paras?

• Jos sähkökitara kiinnostaa, olisi hyvä tietää etsitäänkö esim. Stratocaster-tyylistä lankkukitaraa vibratolla tai vaikkapa ES-335-kaltaista puoliakustista?


B. Budjetti


• Aseta ostoksen hinnalle joku yläraja, koska se rajaa kalliimmat soittimet automaattisesti pois, ja seurauksena tarjonta selkeytyy. Myyjän on myös paljon helpompi löytää sopiva soitin, kun hän tietää sinun etsivän “neljän-viidensadan euron klassista kitaraa” tai vaikkapa “Les Paul -tyylinen malli alle 700 euroa”.


C. Uusi vai käytetty?

• Uudessa soittimessa on takuu ja soitinliikkeen puoleen voi myös kääntyä kysymysten kanssa tai mahdollisten ongelmien sattuessa.

• Käytetyissä soittimissa ostaja ostaa soittimen juuri sellaisessa kunnossa kuin se ostohetkellä on. Jos myöhemmin ilmestyy vikoja ne ovat käytännössä lähes aina ostajan vastuudella.

• Käytetyissä soittimissa on kuitenkin myös omat etunsa:

Puu on elävä raaka-aine, joka turpoaa ja kutistuu ilmankosteuden mukaan. Etenkin edullisessa ja keskihintaisessa uudessa kitarassa nämä vuodenaikaan kytketyt muutokset voivat olla vielä hieman suurempia kuin vanhemmassa soittimessa. Kolme-neljä vuotisessa skitassa puu on ikään kuin asettunut sen verran, että isompia yllätyksiä – niin kuin esimerkiksi leveyssuunnassa kutistuva otelauta – eivät ole kovin todennäköisiä.

Toinen etu on käytetyn kitaran alhaisempi hinta, joka mahdollistaa sen, että samalla budjetilla pystyy pienellä taustatyöllä saamaan hieman parempi soitin kuin samanhintainen uusi. Ennen kuin lähtee metsästämään käytettyä kitaraa, kannattaa hankkia netistä tietoa saman mallin hinnasta uutena. Uuden soittimen hinnan perusteella pystyy sitten arvioimaan, miten paljon on itse valmis maksamaan käytetystä yksilöstä.

Käytetyn soittimen hankinnassa netin kautta piilee luonnollisesti samat riskit kuin nettiostoksilla ylipäätänsä – kitara voi olla erilainen tai toisenlaisessa kunnossa kuin mitä oli mainostettu, tai sitten kyse on silkasta huijauksesta, eikä kitara ole edes olemassa. Onneksi suurin osa nettitoreissa pyörivästä väestä ovat rehellisiä ja usein pystyy hieromaan kauppoja myös kasvokkain. Netin perussääntö pätee myös tässä: “Jos tarjous on liian hyvä ollakseen totta, kannattaa olla hyvin varovainen!”


Osa 4: Näin arvioit kitaran kuntoa


Kun lähtee arvioimaan kitaran laatua ja kuntoa on hyvä, että tietää mitkä ongelmat ovat helposti ratkaistavissa ja milloin tarvitsee soitinkorjaajan apua. Ongelmat voi järjestää kolmeen ryhmään: Ykkösryhmän ongelmat ovat helposti muutettavia tai korjattavia, jotka voi ratkaista usein jopa itse. Pienet ja keskisuuret ongelmat, joissa tarvitaan yleensä soitinkorjaajan apua, löytyy kakkosryhmästä. Viimeisestä ryhmästä löytyy viat, joita on hankala, kallista tai jopa mahdotonta korjata – älä osta tällaista kitaraa.


Klassisen kitaran ongelmat

Ryhmä 1

• vanhat kielet
• jäykät virittimet


Ryhmä 2

• kieliurien syvyys satulassa
• rikkinäinen satula
• tallaluun korkeus (kielten korkeus)
• terävät nauhojen päät (huolimaton nauhatyö tai kutistunut otelauta)
• lievästi kuluneet nauhat
• huonosti toimivat virittimet


Ryhmä 3

• pahasti kuluneet nauhat
• kiero kaula (ns. korkkiruuvi)
• sivusuuntaan vinosti liimattu kaula
• murtunut kaula tai viritinlapa
• halkeamat kaikukopassa
• löysät rimat kopan sisällä
• irtoamassa oleva talla


Teräskielisen kitaran ongelmat

Ryhmä 1

• vanhat kielet
• huonosti säädetty kaularauta
• jäykät virittimet

Ryhmä 2

• kieliurien syvyys satulassa
• rikkinäinen satula
• tallaluun korkeus (kielten korkeus)
• terävät nauhojen päät (huolimaton nauhatyö tai kutistunut otelauta)
• lievästi kuluneet nauhat
• huonosti toimivat virittimet


Ryhmä 3

• pahasti kuluneet nauhat
• rikkinäinen tai murtunut kaularauta
• kiero kaula (ns. korkkiruuvi)
• sivusuuntaan vinosti liimattu kaula
• murtunut kaula tai viritinlapa
• halkeamat kaikukopassa
• löysät rimat kopan sisällä
• irtoamassa oleva talla


Sähkökitaran ongelmat

Ryhmä 1

• vanhat kielet
• huonosti säädetty kaularauta
• jäykät virittimet
• intonaatio (hienovire) pielessä
• kielten korkeus
• mikrofonien korkeus
• vibratallan säädöt


Ryhmä 2

• kieliurien syvyys satulassa
• rikkinäinen satula
• terävät nauhojen päät (huolimaton nauhatyö tai kutistunut otelauta)
• lievästi kuluneet nauhat
• huonosti toimivat virittimet
• rikkinäinen mikrofoni
• rähisevät potikat
• epäkunnossa olevat kytkimet
• rikkinäinen vibratalla
• ruostunut/kulunut talla


Ryhmä 3

• pahasti kuluneet nauhat
• rikkinäinen tai murtunut kaularauta
• kiero kaula (ns. korkkiruuvi)
• sivusuuntaan vinosti liimattu kaula (jos on liimaliitos)
• murtunut kaula tai viritinlapa
• murtuma rungossa


Kitaran systemaattinen kunnon arviointi

• Ensin aloitetaan virittämällä soitin, minkä jälkeen soitetaan rauhassa kitaraa muutama minuutti. Tarkoitus on selvittää kitaran tämänhetkinen soittotuntuma ja yleiskunto. Myös sähkökitaroita kannattaa aina ensin kokeilla akustisesti, ennen kuin kitara kytketään vahvistimeen. Jos sähkökitaran oma soundi on – suhteellisen tuoreiden kielten kanssa – täysin kuollut, soitin ei myöskään herää eloon mikrofonien kautta.

• Istuuko kaula sivusuunnassa suoraan? Tämä on erityisen tärkeätä liimaliitoksella rakennetuissa kitaroissa (kaikki klassiset, lähes kaikki teräskieliset akustiset, sekä osa sähkökitaroista), koska liimaliitoksen korjaus on aikaa vievä ja kallis toimenpide. Onko e-kielten etäisyys otelaudan reunoilta suurin piirtein sama, kun katsoo 14. nauhalta?

• Onko kaularauta säädetty hyvin (klassisissa kitaroissa ei yleensä ole kaularautaa)? Ala-E-kieltä painetaan samanaikaisesti alas ensimmäisellä ja 14. nauhalla, jolloin 8. nauhan kohdalla nauhan yläpinnan ja kielen alapinnan välissä pitäisi näkyä noin puolen millin rako (ns. relief; lausutaan ri-LIIF). Samaa toistetaan ylä-e-kielen kanssa. Jos kaulan kuperuus on sama sekä basso- että diskanttipuolella, kaula ei ole vääntänyt korkkiruuvin tavoin, mikä on hyvä asia. Jos ala- ja ylä-e-kielten välillä on reliefissä huomattava ero, on hyvin todennäköistä, että kaulassa on joku vika. Jos kaularaudan säädöt ovat pielessä (liian kireä = olematon relief, liian löysä = relief-rako isompi kuin 0,5 mm) kannattaa pyytää, että myyjä säätää kaularaudan, ennen kuin tekee ostospäätöksen.

21 – neck relief

• Satulaurien syvyyden voi tarkistaa näin: Jokainen kieli painetaan peräkkäin alas kolmannelta nauhalta niin, että kieli makaa toisen nauhan päällä, ja katsotaan kuinka iso väli jää ensimmäisen nauhan yläpinnalta painetun kielen alapintaan. Ylä-e:n ja ensimmäisen nauhan väliin pitäisi jäädä niin pieni rako, että tavallinen kopiopaperi mahtuu just ja just väliin. Koska kielten liikerata kasvaa mitä paksumpi kieli on, kielet etääntyvät ensimmäisestä nauhasta mitä ”matalammaksi” mennään (ala-E:ssä on siis isompi väli ensimmäiseen nauhaan kuin ylä-e:ssä). Jos kielet jäävät liian kauaksi ensimmäisestä nauhasta, kitara soi alanauhoissa epäpuhtaasti (sävelet liian korkeat), vaikka kitara on tallassa intonoitu oikeaoppisesti. Kitararakentaja korjaa ongelman varsin nopeasti sopivilla satulaviiloilla. Jos kieliurat ovat liian syvät ja kieli makaa tarkistuksessa täysin ensimmäisen nauhan päällä, satula täytyy todennäköisesti vaihtaa uuteen, koska vapaat kielet rämisevät alanauhoja vasten. Satulan vaihtaminen on soitinkorjaajalle jokapäiväinen toiminta, eikä se ole kallistakaan.

22 – nut

• Jos uudessa kitarassa otelauta on kutistunut sen verran, että nauhojen päät tuntuvat terävinä sormien alla, pyydä soitinliikkeen myyjältä, että nauhojen päät hiotaan kaupan toimesta, ennen kun ostat soitinta. Lievät kulumismerkit nauhoissa ovat käytetyissä kitaroissa vain tavallisen käytön merkkejä – eikä vikoja – joiden kanssa pystyy hyvinkin elämään. Jos nauhoissa taas on pitkästä käytöstä johtuvia syviä uria ja kulumia, täytyy arvioida pyydettyä hintaa tarkemmin (ja ehkä tinkiä hieman myyjän kanssa). Sellaisissa tapauksissa on ainakin nauhan hionnan ja uudelleenprofiloinnin aika, tai jopa kaikkien nauhojen vaihto.

Huom: Reunalistoitetun tai lakatun otelaudan nauharemontti on työläämpi, ja maksaa tämän takia hieman tavallista enemmän.

• Tallan kunnon tarkistus akustisissa kitaroissa: Onko tallan liimaus kunnossa vai onko talla irtoamassa kopan kannesta? Onko kielten korkeus säädetty hyvin? Klassisessa kitarassa basso-E:n alapuolelta on 12. nauhan pintaan tavallisesti isompi etäisyys (noin 2,0-4,5 mm) kuin teräskielisissä (noin 1,8-2,8 mm). Etäisyys pienenee pienissä askelissa bassopuolelta diskanttipuoleen. Akustisissa kielten korkeus säädetään muuttamalla tallaluun korkeutta – uusissa kitaroissa tämä on kauppiaan vastuulla.

23 – glued bridge

• Kiinteän tallan tarkistus sähkökitaroissa: Ovatko kaikki ruuvit ja tallapalat kunnossa? Onko intonaatiolle ja/tai kielten korkeussäätöihin riittävästi pelivaraa? Jos kitaran säädöt ovat täysin pielessä – kielet liian korkeat/matalat ja/tai intonaatio ei ole kohdallaan (= 12. nauhalta soitettu kieli ei ole samalla sävelkorkeudella kuin 12. nauhan huiluääni) – pyydä myyjää säätämään asiat kuntoon ennen ostospäätöstä!

24 – fixed bridge

• Vibraton kunto sähkökitaroissa: Toimiiko vibra toivotulla tavalla? Ovatko kiinnitysruuvit ja/tai tallan korkeutta säätävät ruuvit kunnossa, vai onko pahoja kulumia tai jopa murtumia? Onko riittävästi säätövaraa kielten korkeudelle ja intonaatiolle? Jos vibratalla vaikuttaa erittäin kuluneelta, tai esimerkiksi Floyd Rosen kiinnitysholkki on murtunut pienen osan runkopuusta irti, voi olla edessä tallan vaihto tai isompi remontti.

25 – Floyd Rose

• Elektroniikan kunto sähkökitaroissa: Kokeile rauhassa kaikki säätimet ja kytkimet läpi – toimiiko kaikki niin kuin pitää? Toimivatko mikrofonit?
Pahasti rahiseva potikka tai epäkunnossa oleva kytkin on soitinrakentajalle hyvin helppo vaihtaa. Uudessa kitarassa vastuu on soitinliikkeellä, käytetyissä soittimissa korjaus täytyy yleensä kustantaa itse.

26 – controls

Huom:
Puoliakustisissa ja orkesterikitaroissa kaikki mikrofoneihin ja/tai elektroniikkaan liittyvät korjaukset ovat haasteellisimmat, ja näin ollen myös hieman lankkukitaraa kalliimmat.

• Lopuksi soita kitaraa vielä jonkun tovin verran (sähkökitara: vahvistimen kautta): Tuntuuko kaula mukavalta vai onko se sinulle liian paksu tai liian ohut? Tuntuuko kitara mukavalta? Onko soitin sinun mielestäsi kaunis? Tämä ei ole vitsi, vaan psykologiaa – jos kitarasi miellyttää sinua, harjoitteleminen tuntuu paljon hauskemmalta kuin sellaisella soittimella, josta et pidä. Sähkökitaroissa on myös hyvä pohtia ovatko kitaran säätimet ja kytkimet itselleen sopivissa paikoissa.

27 – poika ja kitara

Kirjoittaja: Martin Berka

Lisää kommentti